Joka kerta kun kentälle mennään on tavoite voittaa tai pitäisi olla. Sen sijaan valmentajan ei tule yrittää voittamisen todennäköisyyttä maksimoivan. Nopein tapa voittaa kun on välttää virheitä(junioripeleissä, kuten osittain aikuisissakin ne ovat suurin syy maaleihin).
Eli pelaajien tulee tahtoa voittoa, mutta valmentajan tavoite tulee olla kehittää yksilöä. Tällöin joskus voi tulla sen takia turpiin, että joukkue ottaa riskejä joita ei voiton tavoitellessa otettaisi.
Ja jos puhutaan varsinkin vaikkapa 7-11vuotiaista niin tärkein peli mitä opettaa on se että pelaajat sisäistävät mitä tehdä 1vs1, 2vs1, 2vs2 tilanteissa kentällä. Näistähän koko peli koostuu kentällä.
Siitä ollaan samaa mieltä että pitäisi olla joku tavoite(tai identiteetti) valmentamisella. Eli siis se että valmennettaisiin junioria niin että lähdetään antamaan pienestä saakka työkaluja kehittyä kohti sitä aikuispeliä, jossa sitten voi pelata vaikka sitä Meidän Peliä.
Niin, olisi kyllä hienoa päästä katsomaan vaikka saksalaista tai italialaista juniorikoutsaamista, tai esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan lätkäkoutsaamista. Siis siinä, että kuinka paljon junnut pelaavat "orjallisesti" yhtä pelitapaa ja mistä asti. Jotain muualla tehdään toisin, koska on se peli-identiteetti ja tulee aina uusia pelaajia jotka osaavat pelata sillä tavalla. Joskus vain tuntuu siltä, että Suomessa puhutaan liikaa kaikesta pelaavuudesta, luovuudesta ja sellaisesta, ilman, että oikein ymmärretään mistä niissä on oikeasti kysymys.
Kyllä se Barca, Bayern München tai perinteisesti italialaiset futisjoukkueet ovat hallinneet kollektiivisen pelaamisen erinomaisesti, mutta ovat myös pelipaikkakohtaisesti erinomaisia. Jos ajattelee ihan vaikka Barcan "luovuutta" niin sehän on juuri erittäin kurinalaisen pelaamisen tulosta, samoin tällä kaudella ovat pistäneet silmään juuri Bayern, Ajax ja Dortmund samasta syystä.
Minä en nyt tiedä miten junnukoutsit opettavat yksittäisiä pelitilanteita mutta eihän virheen välttäminenkään tietenkään pelin kannalta väärin ole. Ehkä se pitäisi osata opettaa niin, että juuri tietyissä tilanteissa niitä ei pidä tehdä. Mene ja tiedä.
Yritys ja erehdys on paras oppikeino mutta ehkä itse näkisin senkin enemmän pienpelien ja oman ajan pelaamisen myötä tulevana asiana. Sitten kun ollaan joukkueena kentällä niin pelataan hyvää kollektiivista peliä miten koutsi nyt milloinkin haluaa.
Pelaamisen taitoa ja luovuutta on haluttu jo pitkään suomalaisessa palloilussa mutta tuntuu, että taitotaso on vain heikentynyt vuosien myötä. Eli paradoksaalisesti ne 90-lukulaiset lätkänpelaajat ja miten milloinkin kehittyneet futarit ovat itse asiassa olleet jopa luovempia ja pelaavampia. Onhan se niin, että esimerkiksi Jari Litmanen ei olisi voinut olla taitava pelin rytmittäjä jos hän ei olisi ymmärtänyt muotoa ja luonnollisesti rytmiä. Siihen päälle kun on laittaa kova yksilötaito niin syntyy jo hyvä futaaja.
Sitten toinen hauska pohdinnan aihe on juuri se barcalaisuus ja varsinkin La Masian kautta kasvaneet pelaajat. Keskenään he ovat ehkä maailman parhaita mutta yksinään välttämättä ei. Kumpi sitten on olennaisempi asia?
Naapurimaassa Ruotsissakin on erinomainen maajoukkue, joka on usein enemmän kuin osiensa summa. Suomessa tilanne valitettavan usein on se, että käy juuri päinvastoin -> ei ole suomalaista pelitapaa mihin nojata ja minkä päälle nopeasti rakentaa taktiikka.
Minä esimerkiksi olisin aikanaan lähtenyt jatkamaan Hodgsonin linjoilla mutta muualla haluttiin toisin ja palata jälleen "pelaavaan" ja "luovaan" futikseen. Hodari kuitenkin nimenomaan onnistui organisoimaan joukkueen nopeasti ja sai sen pelaamaan vahvuuksillaan. On sääli ettei suomalainen futiskulttuuri osannut sitä arvostaa.
EDIT. Ehkä siis valmentajan pitää osata pakottaa pelaaja valintatilanteisiin ja vielä niin, että ne vaihtelevat. Tässäkin taustalla kuitenkin joku päämäärä, eli joukkueen pelifilosofa. Jotain tavoitetta vastenhan kaikki teot on opetettava.