Ei täällä jääkiekossa eikä varsinkaan jalkapallossa ole se ollut ongelmana, että junnuille olisi valmennettu liikaa yksilötason ratkaisuvalmiuksia vaihteleviin pelitilanteisiin. Päin vastoin: juuri sitä on valmennettu aivan liian vähän. Tästä johtuu se, että tempon kasvaessa suomalaiset pelaajat tippuvat yksilöinä kyydistä. Ei ole kykyä lukea ja tunnistaa tilanteita nopeasti eikä työkalupakkia niiden ratkaisemiseen oikein. Mitä valmiimpia pelaajat ovat tekemään oikeita päätöksiä ja mitä harjaantuneempia (tekniset taidot) ratkaisemaan tilanteita edukseen, sitä tuloksekkaammin he pystyvät toteuttamaan mitä tahansa pelitapaa.
Ei ole niin mutta lieneekö se juuri ollut kymmenisen vuotta sitten vielä täkäläinen vahvuus. Toisaalta juuri taitotempo on ollut varsinkin futiksessa heikkoutena mutta samalla myös heikot pelikirjat. Hodari toi aikamoisen tuulahduksen siitä tänne valjastamalla koko joukkueen erittäin pelkistettyyn pelitapaan. Tarina kertoo, että hänen mielestään Suomessa oli kaksi jalkapalloilijaa: Jari Litmanen ja Sami Hyypiä.
Nyt vaikuttaa siltä, että meidän juniorimme ovat kuin tradenomeja, osaavat vähän sieltä ja täältä mutta eivät kuitenkaan hallitse kunnolla yhtäkään pelitapaa.
Jotenkin pitäisi pystyä opettamaan ne ratkaisumallit jotain pelitapaa vasten tai vähintään jotain pelifilosofiaa ajatellen. Jos ajattelee vaikkapa italialaisia kärkipelaajia niin aiemmin juuri nämä Vierit, Inzaghit, Tonit ja kumppanit olivat helvetin "tylsiä" pelaajia mutta erittäin tehokkaita. Heille kun oli opetettu yksi asia: maalinteko. Samoin oli kasvottomia puolustajia ja keskikenttämiehiä jotka osasivat pelata azzurrin paidassa aina. Vuoden 2006 maailmanmestarijoukkueessa esimerkiksi oli periaatteessa kaksi ns. luovaa pelaajaa eli Pirlo ja Totti. Näistäkin sanoisin, että Pirlon loistavuus kuitenkin perustui jo hyvään kollektiiviin johon hän yksilötaidollaan toi sen luovuusaspektin.
Suomalainen käsitys luovuudesta on ollut kovin erilainen, sitä on pidetty jonkinlaisena yllätyksellisen synonyymina, jolloin esimerkiksi hyökkäyspelaamisen organisointi on voitu jättää pelaajan luovuuden varaan.
Luovuus kuitenkin syntyy automaation ja toistojen tuloksena, silloin kun pelaaja tietää ulkoa missä omat kaverit ovat ja mihin mennään syötön jälkeen. Vain silloin voi rikkoa rytmiä ja olla luova.
Onko enää esimerkiksi olemassa suomalaista pelaajatyyppiä? Siis sellaista jolla on tunnistettavat ja leimallisesti suomalaiset vahvuudet. Lähihistoriamme tuntee jalkapallossa lukuisia Euroopassa pelanneita pelaajia joita saattoi luonnehtia fyysisiksi ja kovan työmoraalin omaaviksi pelaajiksi. Samoin jääkiekossa vielä 15 vuotta sitten oli helppo löytää suomalainen pelaajatyyppi,
kolmoskentän laituri.
En minä sano, etteikö pelaamisen taito olisi hyödyllistä oppia mutta kaikilta se ei tule luonnostaan. Onko liian radikaalia miettiä jopa sitä, että esimerkiksi toppareiksi ei edes päästetä ketään lyhyttä poikaa? No tällä hetkellä on, koska ei ole mitään suomalaista pelitapaa joka määrittelisi millaisia pelaajia pitäisi eri pelipaikoilla olla.
Minkälainen on vuosimallin 2013 suomalainen pelaajatyyppi jääkiekossa? Onko suomalaisilla junioreilla jotain yhteisiä vahvuuksia tai selkeästi juuri suomalaisen "koulukunnan" merkkejä pelaamisessaan?
Entä jalkapallossa, millainen on suomalainen mediaanipelaaja, mitä hän osaa hyvin, mitä heikosti, millä osa-alueilla hän on vahva ja mihin rooliin ulkomainen valmentaja voisi ajatella suomalaisen juniorimyllyn läpikäynyttä pelaajaa?
Tai vielä spesifimmin, jos valmentaja haluaa tietyn tyyppisen hyökkääjän, niin milloin hän näissä tilanteissa voisi kääntyä suomalaisen juniorimyllyn tuotteisiin?
Meillä viljellään varsinkin futiksessa paljon termejä huippulahjakkuus tai poikkeuksellinen lahjakkuus. Poikkeus mistä?
