Oletko suorittanut asepalveluksen?

[-pasi-]

Yleisesti meinasin että sivarissa ehkä oppii enemmän sosaalisia taitoja yleisellä tasolla kun siinä samalla opitaan myös niitä työpaikan pelisääntöjä ja saadaan vuosi vielä työkokemustakin siinä samalla. Itse en ainakaan olisi todennäköisesti armeijassa ollut yhteydessä tupakavereista kun korkeintaan 2-3 tyyppiin mitä sen 23 päivän aikana olin ainakin sen tuvan henkilöistä,.. Sivarissa taas kuukauden aikana koulutusjaksolla taas sen jälkeen olen ainakin n. 10 ihmisen kanssa ollut tekemisissä ja varmaan noista 4-5 kanssa hyvinkin paljon tekemisissä sen jälkeen joista varmaan loppuelämäksi kavereita sai. Noh mutta sanoisin että kaikki on aika yksilöllistä. Juurikin jos on vähän tämmöinen" sivussa seuraaja hissukka" tyyppiä niin ei ehkä väkisin armeijassa kannata olla. Mutta kaikki on varmaan jokatapauksessa yksilöllistä.

Mutta sitä en taas ymmärrä miten taas vaikkapa Armeijan käynyt olisi vaikka parempi työntekijä kun sivarissa käynyt tai kokonaan vapautuksen saanut, kuten jotkut työnantajat ja henkilöt olettaa?

 

[Mr.Fox]

Itse en lähtisi tuolla tavalla yleistämään, mutta olettaisin pasin tarkoittaneen että siviilipalveluksen vähemmän hierarkisessa ja rennommassa ilmapiirissä saattavat sosiaaliset taidot kehittyä paremmin kuin intissä jossa arempi jätkä saattaa aristella niin esimiehiä kuin tupakavereitakin. Siis saattaa ja saattaa, kuten todettua, en halua yleistää suuntaan enkä toiseen, nämä ovat yksilöllisiä juttuja. Joillekin sopii intin autoritäärisyys ja äijämeininki, toisia se kammottaa. Sen suuremmasta asiasta ei ole kyse.

Tähän yleistykseenhän juuri kysyinkin lisäselvitystä -pasi-:lta!

Minun mielestäni taas armeija nimenomaan tuo esiin sosiaalisia taitoja. Ei niinkään kantahenkilökunnan tai kouluttajien kanssa toimiminen, vaan juuri tuo tupa-/joukkuekavereiden kanssa puuhastelu (esim. metsässä). Siinähän sitä oppii sosiaalisuutta, kun metsässä tehdään epämiellyttäviä asioita epämiellyttävissä olosuhteissa epämiellyttävien kavereiden kanssa. Siinähän on pakko oppia luottamaan siihen kusipäähän, siihen nörttiin, siihen ituhippiin... Muuten homma ei tule toimimaan.

Jokainen asevelvollisuusluokka/saapumiserä on oikeastaan täydellinen läpileikkaus kaikista yhteiskuntaluokista, kaikenlaisista ajattelijoista, kaikenlaisista taustoista. Niiden kanssa toimiessa (nykyisin) sen 6-12kk oppii mielestäni aivan helvetisti enemmän sosiaalisia taitoja kuin menemällä siviilipalveluskeskukseen. Saatan toki olla väärässäkin, mutta käsittääkseni sivarin valitsijat ovat enemmän homogeenistä porukkaa kuin asevelvollisuutensa suorittajat?

Mielestäni paljon helpompaahan se on oppia "sosiaalisia taitoja" samanhenkisten/-mielisten kanssa. Toista se on kun muutama kymmenen tuhatta suhtkoht samanikäistä jätkää lykätään elämään vuosi yhdessä ja tekemään epämiellyttäviä asioita yhdessä. Siinä on "pakko" oppia sosiaalisuutta, erilaisuuden hyväksymistä, auktoriteettien vastustamista yhdessä jne. jne.

Väittäisin että armeija saattaa monessa suhteessa olla yhteisöllisempi paikka kuin olosuhteiltaan suuresti vaihteleva ja yksilöllisempi siviilipalvelus.

Tästä täysin samaa mieltä!

 

[Mr.Fox]

Kas, -pasi- vastasikin samalla, kun kirjoitin omaa runouttani.

Itse en ainakaan olisi todennäköisesti armeijassa ollut yhteydessä tupakavereista kun korkeintaan 2-3 tyyppiin mitä sen 23 päivän aikana olin ainakin sen tuvan henkilöistä,.. Sivarissa taas kuukauden aikana koulutusjaksolla taas sen jälkeen olen ainakin n. 10 ihmisen kanssa ollut tekemisissä ja varmaan noista 4-5 kanssa hyvinkin paljon tekemisissä sen jälkeen joista varmaan loppuelämäksi kavereita sai.

Tätähän juuri tarkoitinkin edellisessä viestissäni. Sivarissa todennäköisesti on enemmän samanhenkisiä/-mielisiä yksilöitä kuin armeijassa. Sosiaalinen verkostoituminen on helpompaa samanhenkisten/-mielisten kanssa kuin täysin erilaisen elämänkatsomuksen omaavien yksilöiden kanssa.

Kysymykseni onkin: opettaako toimiminen/työskentely vain ja ainoastaan samanhenkisten/-mielisten yksilöiden kanssa enemmän sosiaalisia taitoja kuin täysin erilaisen elämänkatsomuksen omaavien yksilöiden kanssa? Minä väitän ja jopa yleistän että ei!

Mutta sitä en taas ymmärrä miten taas vaikkapa Armeijan käynyt olisi vaikka parempi työntekijä kun sivarissa käynyt tai kokonaan vapautuksen saanut, kuten jotkut työnantajat ja henkilöt olettaa?

Aika tavalla yleistäen armeijan käynyt työntekijä EI OLE parempi työntekijä kuin siviilipalveluksen käynyt!

Tai se "paremmuus" ei ainakaan ole armeijan/siviilipalveluksen syytä/ansiota. Ehkäpä tässä on taustalla työnantajien luottamus siihen, että armeijan käyneet yksilöt tulevat (mahdollisesti) paremmin toimeen erilaisen ajattelutavan/elämänkatsomuksen omaavien yksilöiden kanssa kuin siviilipalveluksen suorittaneet? Armeijan käyneet henkilöt ovat kuitenkin pakosta joutuneet sietämään erilaisuutta 6-12kk. Siviilipalvelushenkilöillä on kuitenkin ollut sosiaalisia kontakteja lähes tulkoon vain ja ainoastaan samanhenkisten/-mielisten yksilöiden kanssa.

 

[Mr.Fox]

Yleisesti meinasin että sivarissa ehkä oppii enemmän sosaalisia taitoja yleisellä tasolla kun siinä samalla opitaan myös niitä työpaikan pelisääntöjä ja saadaan vuosi vielä työkokemustakin siinä samalla.

Työpaikan pelisäännöistä ja työkokemuksesta olet täysin oikeassa. Siviilipalveluksen käyneellä henkilöllä on tämä vuoden etumatka asevelvollisuutensa suorittaneisiin henkilöihin.

Mutta minä silti väitän, että asevelvollisuutensa suorittaneet henkilöt oppivat tuon vuoden aikana enemmän sosiaalisia taitoja kuin siviilipalveluksen suorittaneet. Siihen omaan taistelupariin on opittava luottamaan aivan kuten myöhemmässä vaiheessa siihen omaan kollegaan työpaikalla. Sitä luottamusta ei voi rikkoa mikään oma ennakkoasenne ihonväriin, äidinkieleen, elämänkatsomukseen jne. Toisaalta kuten olen aiemminkin oman mielipiteeni kertonut: jos ihminen on kusipää, hän on kusipää ihonväristä, äidinkielestä, uskonnosta, elämänkatsomuksesta jne. riippumatta.

Kuten itsekin kerroit, siviilipalvelukeskuksessa meininki oli aika raisua ja ryyppääminenkin meni jossain vaiheessa melkein jokapäiväiseksi. Tuliko silti seuraavan päivän hommat hoidettua kunnialla vai puuttuiko joku silloin tällöin joukosta? Kerroit jopa jostain luennoilta lintsaamisista yms. Armeijassa vastaavasti vaikka keskiviikon pidemmillä iltavapailla mentiin lähikuppilaan vetämään muutama tuoppi nuppiin, niin silti joka ainoa jätkä seisoi siinä rivissä 06:00.

Kyllähän armeijassakin sluibaamaan oppii, en minä sitä väitä. En ole myöskään koskaan käynyt missään siviilipalvelukeskuksessa, mutta näistä tarinoista päätellen ei siellä ainakaan mitään sellaista taistelupari-henkistä sosiaalista luottamusta pääse syntymään. Olenko täysin väärässä?

 

[-pasi-]

Kuten itsekin kerroit, siviilipalvelukeskuksessa meininki oli aika raisua ja ryyppääminenkin meni jossain vaiheessa melkein jokapäiväiseksi. Tuliko silti seuraavan päivän hommat hoidettua kunnialla vai puuttuiko joku silloin tällöin joukosta? Kerroit jopa jostain luennoilta lintsaamisista yms. Armeijassa vastaavasti vaikka keskiviikon pidemmillä iltavapailla mentiin lähikuppilaan vetämään muutama tuoppi nuppiin, niin silti joka ainoa jätkä seisoi siinä rivissä 06:00.

Kyllähän armeijassakin sluibaamaan oppii, en minä sitä väitä. En ole myöskään koskaan käynyt missään siviilipalvelukeskuksessa, mutta näistä tarinoista päätellen ei siellä ainakaan mitään sellaista taistelupari-henkistä sosiaalista luottamusta pääse syntymään. Olenko täysin väärässä?

Ryyppäämistä rajoitti se että paikallinen oli auki vain keskiviikkoisin ja viikonloppuisin, etäisyydet suurinpiin kaupunkeihin sitten enemmän. Joillakin ehkä meni yli ja joidenkin kohdalla ei. Kuitenkaan tunneilla ei välttämä aina tarvinnut jotain tehdä, joten se ei haitannut pienessä "pöhnässä". Ei se nyt tommoista ole kokoajan, mutta välillä tuokin on niin karu paikka ettei sielä selvinpäinkään kannata olla :) Tuossakin riippui minkä linjan otti tuolla, itsellä taisi olla väke eli väkivallan ennaltaehkäisy. Aina syvällisiä keskusteluja kyllä välillä käytiin, välillä taas oli jotain kaikenmaailman leikkejä ja pelejä missä piti kertoa kaikenmaailman asiosta tai tutustuttiin toisiin. Hieman eri tavalla kun armeijassa.. Noh tuo nyt on yksilöllistä mikä sopii kenelle. Onko enemmän hengisesti kasvattavaa olla jonkun kusipään kanssa monta tuntia metsässä vai tehdä jotain muuta..

 

[Vellihousu]

Minun mielestäni taas armeija nimenomaan tuo esiin sosiaalisia taitoja.

Turha tästä on juupaseipäs-vääntöä aloittaa, koska jo sellainen käsite kuin "sosiaalinen taito" on jo aika yksilöllinen ja laaja. Ase - ja siviilipalvelus ovat ylipäätään se vuoden pätkä yksilön elämässä ja sosiaalisuutta opitaan, jos opitaan, koko elämän ajan eikä palvelusvuodella ole välttämättä siinä niin suurta merkitystä. Itselleni 13 kuukautta sivaria ei esimerkiksi ollut merkittävä niinkään sosiaalisessa mielessä kuin sen kannalta, että opinhan näkemään siihen astista laajemman siivun työelämää ja yhteiskuntaa ja sen, ettei asiat ole ihan niin mustavalkoisia kuin mitä siihen asti olin luullut. Että sieltä sairaalan hanttihommistakin voi löytyä kovia ja mielenkiintoisia ihmisiä. Naiivi "oivallus" tietysti nyt, mutta 19-vuotiaalle sekopäälle aika tärkeä.

Saatan toki olla väärässäkin, mutta käsittääkseni sivarin valitsijat ovat enemmän homogeenistä porukkaa kuin asevelvollisuutensa suorittajat?

Voivat ollakin, mutta eihän tällä ole merkitystä koska vain yksi kuukausi palveluksesta on koulutusta toisten sivareiden kanssa ja loput 12 palvelusta työelämässä. Mikä opettaisi työelämää paremmin kuin työelämä itse? Asepalvelus, sodan leikkiminen metsässä? Hieman epäilen.

Tuosta homogeenisyydestä voi muutenkin olla ainakin kahta mieltä. Joo, omassa saapumiserässäni kesällä 98´ oli näitä kliseisiä rasta - ja pitkätukkahahmoja, mutta myös paljon hyvinkin erilaisia ja ikäisiä tyyppejä. Esimerkiksi itse olen kaukana stereotyyppisestä sivarista jo ulkomuodon puolesta enkä ollut siinä porukassa ainoa. Eli kyllä siellä tätä läpileikkausta tuli yhtä lailla ja se oli koko ajan pinnassa ja esillä koska ihmisiä ei ajettu samaan muottiin

En ole myöskään koskaan käynyt missään siviilipalvelukeskuksessa, mutta näistä tarinoista päätellen ei siellä ainakaan mitään sellaista taistelupari-henkistä sosiaalista luottamusta pääse syntymään.

Aika moni otti ja ottaa kuukauden koulutusjakson lomana ennen varsinaista palvelusta. Tähän henkeen sen vetivät monet kouluttajistakin. Periaatteessa luennoille oli pakko osallisuta, mutta ei sitä käytännössä kukaan valvonut, joskin suurimpana osana aamuista lähes kaikki olivat kyllä ihan kiltisti paikalla.

Sivarikoulutusta ja armeijaa ei siis tule verrata toisiinsa, koska lähtökohdat ovat täysin vastakkaiset. Armeijassa opitaan olemaan ja toimimaan ryhmässä, sivarissa jokainen on omillaan. Ei siellä ole tarkoituskaan luoda mitään taistelupari-henkisiä sosiaalisia yhteyksiä, koska varsinaiset taisteluparit tulevat vastaan varsinaisessa palveluspaikassa.

 

[Mr.Fox]

Ensimäiseksi meidän pitäisi määritellä mitä tarkoittaa sanayhdistelmä "sosiaaliset taidot"?

Minä käsitän tuon seuraavasti: "sosiaaliset taidot" = "kyky tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa olosuhteissa"

Oppiiko tätä taitoa sitten paremmin armeijassa vai siviilipalveluskeskuksessa. Noh, siitähän näyttää olevan aika monenlaisia mielipiteitä.

Aina syvällisiä keskusteluja kyllä välillä käytiin, välillä taas oli jotain kaikenmaailman leikkejä ja pelejä missä piti kertoa kaikenmaailman asiosta tai tutustuttiin toisiin. Hieman eri tavalla kun armeijassa.. Noh tuo nyt on yksilöllistä mikä sopii kenelle.

Näemmä! Toiset tarvitsevat tutustuakseen pelejä ja leikkejä. Vaikuttaa vähän 5-vuotiaiden päiväkotitouhuilta (palaan tähän myöhemmin). Tietysti voihan sen ajatella niinkin, että armeijassa pelataan FPS-sotapelejä ja leikitään lasten pyssyleikkejä.

Onko enemmän hengisesti kasvattavaa olla jonkun kusipään kanssa monta tuntia metsässä vai tehdä jotain muuta..

Mielestäni on!

Kun olet keskellä yötä pimeässä metsässä -25C asteen pakkasessa kahdestaan jonkun kusipään kanssa ja ainoa mahdollisuus lämmitellä on se, että teette nuotion tai sytytätte kaminan. Se tehdään silloin yhdessä. Toinen lähtee esim. keräämään risuja ja jotain poltettavaa tavaraa, toinen sytyttää sen nuotion/kaminan sillä välin. Sytyttäjä luottaa siihen, että se toinen kaveri kusipäisyydestään huolimatta tuo sen sylillisen puita. Puunkerääjä taas luottaa siihen, että kusipäisyydestään huolimatta kaveri on sytyttänyt tulen nuotioon/kaminaan, kun sylillinen puita on kerätty ja tuotu paikalle.

Armeijassa sluibaamaan oppiminen kun ei tarkoita sitä, että tämä sytyttäjä-kusipää esim. nojailisi siihen kylmään kaminaan ja raapisi persettään sillä aikaa, kun toinen kusipää kerää otsa hiessä risuja. Tämä oli tietysti raa'asti yksinkertaistettu esimerkki, mutta pääpointti on siinä, että kaikki tekevät omilla vahvuuksillaan jotain yhteisen asian hyväksi. Eikö tämä nimenomaan ole sosiaalista taitoa?

- - - olettaisin pasin tarkoittaneen että siviilipalveluksen vähemmän hierarkisessa ja rennommassa ilmapiirissä saattavat sosiaaliset taidot kehittyä paremmin kuin intissä jossa arempi jätkä saattaa aristella niin esimiehiä kuin tupakavereitakin.
- - -
Joillekin sopii intin autoritäärisyys ja äijämeininki, toisia se kammottaa. Sen suuremmasta asiasta ei ole kyse.

Nyt päästään takaisin siihen aiemmin mainitsemaani 5-vuotiaiden päiväkotimeininkiin. Siis -pasi-:n kertomien faktojen perusteellahan siviilipalvelukeskuksessa ihmiset tutustuvat toisiinsa pelaamalla pelejä, leikkimällä leikkejä ja kertomalla tarinoita - olenko ainoa, jolle tästä tulee mieleen päiväkoti?

Mielestäni 3-5 vuotiaat lapset saattavat aristella uusia ihmiskontakteja. Suomen Armeijaan mennään käsittääkseni 18-30 vuotiaina. Ilman tilastotietoja väittäisin, että suurin osa menee armeijaan 18-22 vuotiaina. Jos tähän ikään mennessä ihminen vieläkin aristelee ihmiskontakteja - on se sitten esimies tai tupakaveri, niin eikö se silloin tarkoita sitä, että kyseinen yksilö on henkisesti 3-5 vuotiaan lapsen tasolla? Minkälaisessa pumpulissa ihmiset nykyään kasvattavat lapsiaan, jos oikeasti väitetään, että 18-22 vuotias terve aikuinen mies voi "aristella" ihmiskontakteja?

Jos tällaisia yksilöitä 18-22 vuotiaiden nuorten miesten joukosta löytyy, niin mielestäni silloin on kaksi vaihtoehtoa:
1) lähetetään pikkulapsi kotiin kasvamaan ja toivotetaan parin vuoden päästä tervetulleeksi uudelleen. Noiden parin vuoden aikana vanhempien tulisi "hakata" se arkuus pikkulapsesta pois.

2) annetaan pikkulapsen jäädä paikkaan, johon hän fyysisen ikänsä puolesta kuuluu. Tällöin lähinnä tupakavereiden tehtävänä on "hakata" se arkuus pikkulapsesta pois.

"Hakkaamisella" en kuitenkaan tarkoita tässä tapauksessa minkäänlaista fyysistä kontaktia. Vain opetusta normaaleihin ihmiskontakteihin, normaaliin kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa, normaaliin sosiaaliseen kontaktiin jopa ei-täysin-samanhenkisten ihmisten kanssa. Eihän nyt herrajumala terve, parikymppinen mies voi olla henkisesti niin pikkulapsen tasolla, että "aristelee" kohdata toisia ihmisiä. Tuohan on käytännössä jo aivan sairasta ajattelua!

 

[Mr.Fox]

Armeijassa opitaan olemaan ja toimimaan ryhmässä, sivarissa jokainen on omillaan. Ei siellä ole tarkoituskaan luoda mitään taistelupari-henkisiä sosiaalisia yhteyksiä, koska varsinaiset taisteluparit tulevat vastaan varsinaisessa palveluspaikassa.

Aivan! Tässähän tämä tuli! Armeija opettaa toimimaan ryhmässä, siviilipalvelus antaa enemmän tilaa yksilöille. Kuinka siis voidaan väittää, että siviilipalvelus kasvattaa enemmän "sosiaalisia taitoja"? Mielestäni tuo tiivistyy nyt siihen, että siviilipalvelus kasvattaa enemmän "yksilöllisiä taitoja".

Turha tästä on juupaseipäs-vääntöä aloittaa, koska jo sellainen käsite kuin "sosiaalinen taito" on jo aika yksilöllinen ja laaja.

Olet aivan oikeassa!

Pysyttäydyn edelleen mielipiteessäni, että armeija kasvattaa enemmän yksilöiden "sosiaalisia taitoja" kuin siviilipalvelus. Sosiaalisten taitojen oppiminen on kuitenkin - kuten sanoit - koko elämän kestävä prosessi.

 

[regularflex]

Kysynkin vain, että onko armeijan tehtävä nykyään opettaa sosiaalisia taitoja paremmin kuin sivari opettaa. Jos näin on herra kettu, niin olen ymmärtänyt armeijan tehtävän väärin

 

[Mr.Fox]

Kysynkin vain, että onko armeijan tehtävä nykyään opettaa sosiaalisia taitoja paremmin kuin sivari opettaa. Jos näin on herra kettu, niin olen ymmärtänyt armeijan tehtävän väärin

Ei ole, mutta se opettaa nuorille miehille sosiaalisia taitoja varsinaisen tehtävänsä (=opettaa suomalaisille miehille valtion sotilaallisia puolustamistaitoja) ohessa.

EDIT: ja edelleen väitän, että armeija opettaa näitä sosiaalisia taitoja paremmin kuin siviilipalvelus johtuen juuri tuosta jokavuotisesta suuresta asevelvollisten määrästä sekä heidän erilaisista taustoistaan, arvoistaan jne. jne.

 

[Vellihousu]

Siis -pasi-:n kertomien faktojen perusteellahan siviilipalvelukeskuksessa ihmiset tutustuvat toisiinsa pelaamalla pelejä, leikkimällä leikkejä ja kertomalla tarinoita - olenko ainoa, jolle tästä tulee mieleen päiväkoti?

Niin, armeijahan ei yhteisine iltatoimi - ja nukkumaamenoaikoineen muistuta millään lailla päiväkotia. Puhumattakaan nyt sängyn petaamisen ynnä muun opettelusta ja siitä että esimiehelle vastataan kysyttäessä reippaasti yhteen ääneen.

Minun tietämäni mukaan ihmiset tutustuvat sivarikeskuksessa ihan normaalisti keskustelemalla keskenään, kahvikupin, tuopin, tupakan, pingiksen ynnä muun äärellä. Itse koulutukseen taisi minunkin aikanani sisältyä joitakin yksinkertaisia, lähinnä sosiaalialalta napsittuja kontaktiharjoituksia, mutta lähinnä siellä kuunneltiin luentoja ja keskusteltiin asioista ja sitten käytiin kursseja, minun aikanani ainakin ensiapu - ja paloturvallisuuskurssit. Eli ihan aikuisten ihmisten juttuja ja aikuisina siellä kaikkia myös kohdeltiin.

Tuosta aristelusta en tiedä muuta kuin että kaikki eivät tykkää huutamisesta eikä siitä että kaikki alokkaat tekevät yhdessä samaa, eri syistä. Jotkut haluavat, kumma kyllä, olla ihan semmoisia kuin ovat eivätkä muuttua edes tilapäisesti miksikään armeijan sanelemien sääntöjen mukaan. Keskusteltaessa syitä siihen miksi sivariin kohtalaisen moni ilmoitti ettei jaksa mitään ryhmämeininkiä, armeijan tyylistä nyt puhumattakaan. Siitä onko asepalvelus kaikkine kommervenkkeineen yleensäkään mikään "normaali ihmiskontakti" voi myös olla helvetin montaa mieltä. Vai väitätkö sinä että alokkaan ja kouluttajan suhde olisi jotenkin "normaali" ja tasapuolinen?

Se että tässä yhteydessä kirjoitat mistään hakkaamisesta edes sitaateissa on jo oikeasti sairasta.

 

[Vellihousu]

Armeija opettaa toimimaan ryhmässä, siviilipalvelus antaa enemmän tilaa yksilöille. Kuinka siis voidaan väittää, että siviilipalvelus kasvattaa enemmän "sosiaalisia taitoja"?

Liittyisiköhän tämä jotenkin siihen että yksilöilläkin voi olla sosiaalisia taitoja joita he osaavat myös käyttää, ihan oman älynsä ja harkintansa mukaisesti?

ja edelleen väitän, että armeija opettaa näitä sosiaalisia taitoja paremmin kuin siviilipalvelus johtuen juuri tuosta jokavuotisesta suuresta asevelvollisten määrästä sekä heidän erilaisista taustoistaan, arvoistaan jne. jne.

Aivan. Armeijassahan se erilaisuus tunnetusti kukoistaa. Lukuunottamatta tietysti kaikille yhteistä hiustyyliä, vaatetusta, käytöstä ja puhetapaa. On ihan turha lässyttää mistään ihmisten erilaisista taustoista kun koko asepalveluksen idea on kuitenkin yksilöiden järejstelmällinen yhdenmukaistaminen. Jos ei muuten onnistu, niin sitten sanojasi lainaten "hakkaamalla". Et kai vain viittaa henkiseen väkivaltaan?

 

[ms.qvist]

"Hakkaamisella" en kuitenkaan tarkoita tässä tapauksessa minkäänlaista fyysistä kontaktia. Vain opetusta normaaleihin ihmiskontakteihin, normaaliin kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa, normaaliin sosiaaliseen kontaktiin jopa ei-täysin-samanhenkisten ihmisten kanssa. Eihän nyt herrajumala terve, parikymppinen mies voi olla henkisesti niin pikkulapsen tasolla, että "aristelee" kohdata toisia ihmisiä. Tuohan on käytännössä jo aivan sairasta ajattelua!

Täsmentävä kysymys: onko sinusta toisia ihmisiä aristeleva ujo nuori mies (miksei nainenkin) terve vai sairas, ja onko hän ujoudestaan johtuen pikkulapsen tasolla aristellessaan toisten ihmisten kohtaamista?

Haluan tietää, että leimaatko luonnetyypien perusteella ihmiset henkisesti pikkulasten tasolla oleviksi vai et, koska luonnetyypistä mitä suurimmalla todennäköisyydellä on kyse jos joku henkilö parikymppisenäkin aristelee toisten ihmisten kohtaamista, ja näitä ujoja ja/tai sisäänpäinkääntyneitä löytyy vanhemmistakin ihmisistä. Heille toisten ihmisten kohtaaminen jokapäiväisessä elämässä voi olla yhtä suurta taistelua kerta toisensa jälkeen, itsensä voittamista. Toki monille armeija tai miksei sivarikin voi olla kannustava kokemus, kunhan pääsevät sisään yhteisöön, mutta osalle yhteisöön sisäänpääseminen voi koitua ylivoimaiseksi tehtäväksi - ovatko he sitten heikkoja, vähemmän terveitä vai mitä.

vlad.

 

[Mr.Fox]

Jotkut haluavat, kumma kyllä, olla ihan semmoisia kuin ovat eivätkä muuttua edes tilapäisesti miksikään armeijan sanelemien sääntöjen mukaan. Keskusteltaessa syitä siihen miksi sivariin kohtalaisen moni ilmoitti ettei jaksa mitään ryhmämeininkiä, armeijan tyylistä nyt puhumattakaan.

Eli toisin sanoen: haluavat toimia yksilöinä eivätkä ryhmän jäseninä! Tämäkö on sitä "sosiaalista taitoa"?

Siitä onko asepalvelus kaikkine kommervenkkeineen yleensäkään mikään "normaali ihmiskontakti" voi myös olla helvetin montaa mieltä. Vai väitätkö sinä että alokkaan ja kouluttajan suhde olisi jotenkin "normaali" ja tasapuolinen?

Alokkaan ja kouluttajan suhde = työntekijän ja pomon suhde
Tupakaverin ja tupakaverin suhde = työntekijän ja työntekijän suhde

Toisin sanoen pomo kertoo työntekijöille mitä tehdään. Työntekijät keskenään päättävät kuinka ko. asia tehdään ja jokainen auttaa siinä omilla vahvuuksillaan.

Kerron hieman tarinaa omasta taustastani, armeija-ajastani sekä ajasta jälkeen armeijan:

Koko nuoruuteni tiesin, että Suomen Puolustusvoimilla ei ole paljoa annettavaa mulle. Mua ei kiinnostanut pätkääkään lähteä leikkimään vuodeksi sotaa reilu parikymppisenä (sain kaksi vuotta lykkäystä opintojeni johdosta). Jo kutsuntojen aikaan (17-vuotiaana?) mulla oli vakaa mielipide: koko firmalla ei ole mulle mitään muuta annettavaa, mutta josko oppisin uuden kielen. Lähdin siis täysin umpisuomalaisena ruotsinkieliseen Dragsvikin varuskuntaan. Kouluruotsini oli todistuksessa 6 ja kirjoituksissa heikko C. Siinä vaiheessa mulle oli aivan se ja sama opinko sanan suomeksi vai ruotsiksi; onko tämä nyt "telamiina" vai "bandmina".

Dragsvikin porttien sulkeutuessa takanani olin pakotettu jättämään suomen kielen pois. Ensimmäiset pari viikkoa mulla meni niin, että en tajunnut sanaakaan mitä mulle huudettiin pää punaisena ja kurkku suorana. Jätkien eli tupakavereideni avustuksella selvisin siitä - he kertoivat yksinkertaisesti rekryt Foxielle mitä tulee tehdä tai tarvittaessa jopa käänsivät suomeksi. Kiitos kavereilleni tästä; he tajusivat, että ketju on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tuolla hetkellä se heikoin lenkki olin minä johtuen puutteellisesta kielitaidostani. Samalla tavallahan se toimii Ranskan Muukalaislegioonassakin. Siellä joko ymmärretään ranskankieliset käskyt tai itketään ja ymmärretään ranskankieliset käskyt.

En mä voinut aina luottaa siihen, että mulla oli ryhmässäni ne kaksikieliset kermaperseinen Rikhard från Grankulla ja Patrik från Borgå. Yhtähyvin saatoin joutua ratkomaan ongelmia umpiruotsinkielisten Olle från Korpo ja Micke från Närpes kanssa, jolloin meillä ei ollut samaa äidinkieltä. Silti meidän oli pakko tulla toistemme kanssa toimeen. Tämä opetti mulle aivan helvetisti kuinka tullaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa - jopa silloinkin, kun käytössä ei ole edes samaa kieltä.

Armeijasta päästyäni kävin seuraavana keväänä vetäisemässä Åbo Akademin kielikokeetkin. Kielioppitehtävistä mulla ei ollut hajuakaan, mutta luetun ja kuullunymmärtämistehtävät menivät läpi kuin vettä vaan. Ei yhtään huonommin kuutosen kouluruotsilla,vai? Nykyisin puhun kohtuullisen sujuvasti neljää kieltä ja ymmärrän auttavasti vielä kolmea muuta. Työskennellessäni matkailualalla ei nyt sentään joka päivä, mutta kuitenkin viikottain jouduin tilanteisiin, joissa toimin ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä kieltä. Miten ja miksi selviän näistä tilanteista? En kiitä mitään muuta kuin Suomen Armeijaa, joka opetti mulle aivan helvetisti "sosiaalisia taitoja" selvitä juuri tuon kaltaisissa tilanteissa. En ehkä tajunnut sitä vielä silloin pusikoissa kykkiessäni, mutta vanhemmiten olen oppinut arvostamaan tuota armeijan alkukantaisuutta ja järjestelmää sekä sitä, mitä se minulle aikoinaan opetti. Epäilen vahvasti, olisiko joku siviilipalvelukeskus pystynyt opettamaan minulle nuo samat taidot?

 

[Mr.Fox]

Täsmentävä kysymys: onko sinusta toisia ihmisiä aristeleva ujo nuori mies (miksei nainenkin) terve vai sairas, ja onko hän ujoudestaan johtuen pikkulapsen tasolla aristellessaan toisten ihmisten kohtaamista?

Erinomainen kysymys!

Mielestäni henkisesti terve, normaali, tavallinen parikymppinen ihminen - mies tai nainen - pystyy kohtaamaan toisia ihmisiä ja tulemaan toimeen heidän kanssaan. Jos näin ei jonkun kohdalla ole, niin silloin sanoisin, että jotain on mennyt vikaan ja pahasti jo elämän kahdenkymmenen ensimmäisen vuoden aikana. Siitä päästäänkin asiaan, että onko se Suomen Puolustusvoimien ja/tai siviilipalvelukeskuksen tehtävä korjata näitä vinoutumia. Minun mielestäni ei ole! Tällöin palataan asiaan, jonka kerroin jo aiemmin: joko 1) lähetetään kaveri kotiin kasvamaan vanhempien helmoihin tai 2) annetaan kaverin olla tupakavereiden opissa.

Heille toisten ihmisten kohtaaminen jokapäiväisessä elämässä voi olla yhtä suurta taistelua kerta toisensa jälkeen, itsensä voittamista. Toki monille armeija tai miksei sivarikin voi olla kannustava kokemus, kunhan pääsevät sisään yhteisöön, mutta osalle yhteisöön sisäänpääseminen voi koitua ylivoimaiseksi tehtäväksi - ovatko he sitten heikkoja, vähemmän terveitä vai mitä.

Toinen erinomainen kysymys!

Miksi ryhmään/yhteisöön sisällepääsy voi olla joillekin yksilöille ylivoimainen tehtävä? Oletan, että ongelman ydin on nykyisin jopa alle kouluikäisten lasten ryhmäyttämisessä. Kun tällaista sontaa ajetaan pikkulasten päihin jo ennen kouluikää, niin missä vaiheessa he sitten oppivat pääsemään erilaisiin ryhmiin sisään ilman "ryhmäyttämistä"? Ihmettelevätkö nämä samat ihmiset vielä eläkeiässäkin, kun eivät pääse sisään bingo-porukkaan tai vanhainkodin sisäpiiriin?

Jos näin pääsee käymään, niin virhehän on tehty jo varhaislapsuudessa. Vanhempien vastuullahan tuollainen sosiaalisen kanssakäymisen oppiminen tulisi olla jo pienestä pitäen.

(nyt tosin mennään jo aika pitkälle Suomen Puolustusvoimista/siviilipalveluskeskuksesta)

 

[Vellihousu]

Eli toisin sanoen: haluavat toimia yksilöinä eivätkä ryhmän jäseninä! Tämäkö on sitä "sosiaalista taitoa"?

Haluavat olla yksilöitä, eivät toimia ryhmässä koska on pakko. Yksilöllisyys ei taas sulje mitenkään pois sosiaalisten taitojen mahdollisuutta.Yksinkertaistat asioita aivan liikaa. Esimerkiksi nimimerkki pasi suorittaa sivariaan palvelutalossa (kts. kuvaus aiemmin ketjussa). Mitä veikkaat, kehittääkö tuo sosiaalisia taitoja?

Alokkaan ja kouluttajan suhde = työntekijän ja pomon suhde

Näitäkin suhteita on vaan aika erilaisia, kysy keneltä tahansa sivarin käyneeltä. Ai niin, siellähän vaan pelataan ja leikitään. Minäkin olin vuoden sairaalassa leikkimässä 1200 muun homogeenisen työntekijän kanssa. Ne olivat sivareita kaikki.

Epäilen vahvasti, olisiko joku siviilipalvelukeskus pystynyt opettamaan minulle nuo samat taidot?

Siviilipalveluskeskuksessa vietetään edelleen se 8% koko siviilipalveluksesta joten voi olla että vastaus kysymykseesi on "ei." Toisaalta, mitä väliä? Tiedän aika monta ihmistä jotka ovat oppineet eri kieliä ilman Suomen armeijaa. Jos olet niin tyhmä ettet opi asioita kuin pakottamalla, on se täysin oma ongelmasi.

 

[TosiFani]

...Näitäkin suhteita on vaan aika erilaisia, kysy keneltä tahansa sivarin käyneeltä. Ai niin, siellähän vaan pelataan ja leikitään...

Meillä oli koulussa avustajan sivari, hän oli leikkimässä työelämää. Ymmärrän, että on olemassa erilaisia palvelupaikkoja ja ihmisiä, mutta kokemukseni viime lukuvuodelta ei tue sinun kirjoittamaasi.

 

[Vellihousu]

Meillä oli koulussa avustajan sivari, hän oli leikkimässä työelämää. Ymmärrän, että on olemassa erilaisia palvelupaikkoja ja ihmisiä, mutta kokemukseni viime lukuvuodelta ei tue sinun kirjoittamaasi.

Pointtihan tässä oli alun perin se, että aika moni sivarin valitseva saattaa vierastaa armeijan komentotyyliä ja niitä esimies/alainen suhteita joita siellä on. Esimerkiksi itse pidän noita touhuja täysin epänormaaleina, en ymmärrä miten aikuiset ihmiset viitsivät. Mitä taas leikkimiseen tulee, niin pari tuttuani on suorittanut sivarin konkreettisesti leikkimällä työskennellessään päiväkodissa. Voin kuvitella kuinka arvotonta tuokin on jonkun Mr.Foxin silmissä, ei mitään sosiaalisten taitojen oppimista, pelkkää saastaista yksilöllisyyttä.

Sivareita nyt on sinänsä moneen junaan, minun asiani ei ole puolustella ketään.

 

[Mr.Fox]

Toisaalta, mitä väliä? Tiedän aika monta ihmistä jotka ovat oppineet eri kieliä ilman Suomen armeijaa. Jos olet niin tyhmä ettet opi asioita kuin pakottamalla, on se täysin oma ongelmasi.

Tässä yhteydessähän en tarkoittanut pakotettua kielen oppimista. 17-vuotiaana tuo vain tuntui hyvältä ajatukselta, että jos minun pitää joka tapauksessa "tuhlata" vuosi elämästäni, niin haluan siltä vuodelta saada myös jotain. 17-vuotiaana halusin oppia toisen kotimaisen - opinkin sen, mutta vanhemmiten tajusin, että sainkin paljon enemmän.

Sain taidon tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa, vaikka meillä ei olisikaan yhteistä kieltä. Tämä taito on erittäin arvokas enkä missään nimessä usko, että olisin oppinut sitä lusmuilemalla kuukauden päivät jossain siviilipalveluskeskuksessa ja sen jälkeen 12kk jossain laitoksessa/sairaalassa. Väitä mitä väität, mutta siviilipalvelus ei olisi ikinä pystynyt opettamaan minulle samoja sosiaalisia taitoja kuin Suomen Puolustusvoimat minulle opetti.

 

[Vellihousu]

Tässä yhteydessähän en tarkoittanut pakotettua kielen oppimista.

Siltähän se näyttää joo:

Dragsvikin porttien sulkeutuessa takanani olin pakotettu jättämään suomen kielen pois.

Itse näkisin että on helpompiakin tapoja oppia jotakin kieltä kuin kielipuolena pyöriminen armeijassa, mutta kukin tietysti tavallaan. Yleisesti tosin koen että "opit tai itket ja opit" ajattelusta pitäisi päästä Suomessa jo eroon. Me ei eletä missään 50-luvulla enää.

Väitä mitä väität, mutta siviilipalvelus ei olisi ikinä pystynyt opettamaan minulle samoja sosiaalisia taitoja kuin Suomen Puolustusvoimat minulle opetti.

Hienoa jos näin on, ei ole minulta mitenkään pois. Omista kokemuksista huolimatta kannattaisi vähän miettiä ennen kuin lähdet heittelemään mitään päiväkoti-vertauksia liittyen sivarikoulutukseen. Siitäkin on moni saanut paljon irti kuten tästäkin ketjusta näkyy ja varsinaisen sivarinhan moni suorittaa nimenomaan sosiaalialalla, hoito ym. työssä. Tältä pohjalta tuntuu absurdilta miten jaksatkin inttää armeijan ylivoimaisuutta suhteessa sivariin ja tätä siis nimenomaan sosiaalisessa mielessä. Suosittelen ottamaan asioista selvää sen sijaan että takerrut täällä toisten sivulauseisiin ja vetelet niistä johtopäätöksiä. Sillä tavalla vaikutat äkkiä typerämmältä kuin oletkaan.

 

[Orlando]

Pointtihan tässä oli alun perin se, että aika moni sivarin valitseva saattaa vierastaa armeijan komentotyyliä ja niitä esimies/alainen suhteita joita siellä on. Esimerkiksi itse pidän noita touhuja täysin epänormaaleina, en ymmärrä miten aikuiset ihmiset viitsivät.

Armeijan tarkoitushan on kouluttaa sotimaan. Millä muulla tavalla suuria joukkoja saadaan toimimaan, kuin komentamalla? Sotahan on ns. epänormaali tilanne. Myönnetään, että armeijassa on myös turhaa pelleilyä, jota tapahtuu nuorien alikessujen toimesta.

Armeijassa oppii sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin, kuten erilaisiin ihmisiin, kylmyyteen, unen puutteeseen, nälkään ja moneen muuhun epämukavaan oloon.

 

[ms.qvist]

Kiitos vastauksistasi. Kommentoin niitä vain lyhyelti, koska tärkeintä minulle oli saada lukea vastauksesi, ja toisaalta, itse aihe persoonallisuustyypit, ryhmäytyminen, kasvaminen ihmisenä, sosiaaliset taidot sun muut ei suoranaisesti enää liity tähän ketjuun, jossa simppelisti keskustellaan asepalveluksen suorittamisesta.

Mielestäni henkisesti terve, normaali, tavallinen parikymppinen ihminen - mies tai nainen - pystyy kohtaamaan toisia ihmisiä ja tulemaan toimeen heidän kanssaan. Jos näin ei jonkun kohdalla ole, niin silloin sanoisin, että jotain on mennyt vikaan ja pahasti jo elämän kahdenkymmenen ensimmäisen vuoden aikana. Siitä päästäänkin asiaan, että onko se Suomen Puolustusvoimien ja/tai siviilipalvelukeskuksen tehtävä korjata näitä vinoutumia. Minun mielestäni ei ole! Tällöin palataan asiaan, jonka kerroin jo aiemmin: joko 1) lähetetään kaveri kotiin kasvamaan vanhempien helmoihin tai 2) annetaan kaverin olla tupakavereiden opissa.

Minä en aivan näin radikaalilla tavalla asiaa tarkastelisi. Pidän henkisesti terveinä myös niitä ujoja ja kenties syrjäänvetäytyviä tyyppejä (miehiä tai naisia), jotka kokevat asepalveluksen suorittamisen ahdistavana ja jopa raskaana asiana johtuen luonnetyypistään. Heille asepalveluksen tai sivarin suorittaminen voi olla hyvin vaativa tehtävä, mutta se, että he vielä "mieheniässä" ovat ujoja ja kenties karttavat voimakastahtoisten ihmisten johtamia ryhmiä ei tee heistä vielä epänormaaleita - tai sitten epänormaaleita on todella paljon, koska löytyy näitä ryhmiä, jotka poikkeavat "normaaliudesta", jopa joidenkin mielestä yltiösosiaalisetkin voivat olla epänormaaleja - ainakin minun mielestä.

Minusta kyse ei siis ole vinoutumasta vaan siitä, että on olemassa erilaisia persoonallisuustyypejä ja vasta todella pienten ryhmien kohdalla voidaan puhua "vinoutumasta", heidän kohdalla kyse voi olla psyykensairauden aiheuttamasta ongelmasta tai epäsuotuisan kasvuolosuhteen aiheuttamasta ongelmasta. Mutta jos kasvuolosuhde on ongelmallinen, onko järkevää laittaa "lapsi" kasvamaan kotiin vai olisiko sittenkin joko pv:n tai siviilipalveluksen tehtävä koettaa luoda sellainen ympäristö, jossa tämä kyseinen henkilö kokee onnistumisen tuntemuksia ja jossa hänen itsetuntonsa vahvistuu ja sen myötä sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu luontevammaksi ja kyky toimia erilaisten ihmisten kanssa samoin? Minusta kaikissa tapauksissa se koti ei ole enää paras paikka vaan yhteisön kannustava tuki voi auttaa todella pitkälle. Tietty jos kyse joissain tapauksissa on sairaudesta tai kyseessä on todella ongelmallinen tapaus, kaikkien kannalta voi olla parempi, että kyseinen henkilö vapautetaan palveluksesta - yhteisen hyvän nimissä.

Miksi ryhmään/yhteisöön sisällepääsy voi olla joillekin yksilöille ylivoimainen tehtävä? Oletan, että ongelman ydin on nykyisin jopa alle kouluikäisten lasten ryhmäyttämisessä. Kun tällaista sontaa ajetaan pikkulasten päihin jo ennen kouluikää, niin missä vaiheessa he sitten oppivat pääsemään erilaisiin ryhmiin sisään ilman "ryhmäyttämistä"? Ihmettelevätkö nämä samat ihmiset vielä eläkeiässäkin, kun eivät pääse sisään bingo-porukkaan tai vanhainkodin sisäpiiriin?

Jos näin pääsee käymään, niin virhehän on tehty jo varhaislapsuudessa. Vanhempien vastuullahan tuollainen sosiaalisen kanssakäymisen oppiminen tulisi olla jo pienestä pitäen.

Siksi koska on erilaisia ihmistyyppejä, siksi ryhmäytyminen tapahtuu eritavalla ja joillekin on vaikea päästä sisään ryhmään, koska tilanne ja yhteisö voivat aiheuttaa niin valtaisen negaation mielessä. Kuinka päästä sisään ryhmään jos jokainen hetki on yhtä taistelua oman mielenrauhan hallinnan kanssa?

Aina kasvatus ei auta, toisaalta on myös huomioitava se, että vanhemmat eivät välttämättä näe lapsellaan olevan ongelmaa, he voivat olla persoonaltaan samanlaisia, joten lapsen luonnottomalta tuntuva käyttäytyminen voi olla heidän mielestä aivan luonnollista ja luontevaa, ja päiväkotimaailman ja peruskoulun läpi pääsee kulkemaan vaikka millaisia tapauksia - kuten minä.

Maailma muuttuu eskosein, ryhmäytymiset sun muut ovat varmasti tulleet jäädäkseen, tai ainakin siksi aikaa kunnes löydetään jokin uusi mullistava tapa saada ihmiset osaksi ryhmiä. Enkä täysin tuomitse näitäkään metodeja, jokaisella aikakaudella on omat ideansa ja mantransa jota toistella!

vlad.

 

[Vellihousu]

Armeijan tarkoitushan on kouluttaa sotimaan. Millä muulla tavalla suuria joukkoja saadaan toimimaan, kuin komentamalla? Sotahan on ns. epänormaali tilanne.

Minä ymmärrän tämän mainiosti, ei siitä ole kyse lainkaan. Sitä on sen sijaan vaikeampi ymmärtää että täällä eräs nimimerkki tyypittelee 3-5 vuotiaan tasolla oleviksi henkilöt joilla ei ole rauhan aikana halua osallistua sotilaskoulutukseen ja jotka saattavat (hui kauhea paikka!) kokea siviilipalvelusmiehen koulutusjakson mielekkääksi toiminnaksi osin siksi että siellä ei huudeta ja äkseerata armeijan tyyliin. Pitäköön tunkkinsa jokainen joka haluaa armeijaan mennä, ei siinä mitään, mutta osa noista sivaria koskevista kommenteista on jo sen sortin tuubaa ettei uskoisi täysijärkisen kirjoittamiksi. Mutta tämä tästä, lienen paukuttanut päätäni aiheesta riittävästi, ainakin tämän yön osalta.

 

[Mr.Fox]

Pointtihan tässä oli alun perin se, että aika moni sivarin valitseva saattaa vierastaa armeijan komentotyyliä ja niitä esimies/alainen suhteita joita siellä on. Esimerkiksi itse pidän noita touhuja täysin epänormaaleina, en ymmärrä miten aikuiset ihmiset viitsivät.

- - - henkilöt joilla ei ole rauhan aikana halua osallistua sotilaskoulutukseen ja jotka saattavat (hui kauhea paikka!) kokea siviilipalvelusmiehen koulutusjakson mielekkääksi toiminnaksi osin siksi että siellä ei huudeta ja äkseerata armeijan tyyliin.

Niinpä! Rauhan aikana!

Yleisen asevelvollisuuden/Suomen Puolustusvoimien tarkoituksena on opettaa nuoret miehet (nykyisin myös naiset) kestämään huutoa ja äkseerausta sekä toimimaan ryhmän osana. Sota-ajan joukkoja ohjataan kuitenkin komentamalla. Siinähän sitä sitten onkin kaikenmaailman vellihousuilla ihan oikeasti ne vellit housuissa, kun joku esimies/pomo kertoo vähän voimakkaammalla äänenpainolla mitä seuraavaksi tulee tehdä.

Täysin hypoteettisena ajatuksena mitä Vellihousu tekee sota-aikana? Kuoriutuuko sinusta sormia napsauttamalla se armoton taistelija, jolla ei vellit valahda housuun, kun joku vähän korottaa ääntään? Vai menetkö tippa silmäkulmassa kertomaan tarinaasi, että rauhan aikana vakaumuksellisista syistäsi johtuen olet tottunut vain vaihtamaan vaippoja ja pyyhkimään pyllyjä? Pidit sitä mielekkäänpänä toimintana rauhan aikana kuin armeijan epänormaaleja touhuja.

Mitä taas leikkimiseen tulee, niin pari tuttuani on suorittanut sivarin konkreettisesti leikkimällä työskennellessään päiväkodissa. Voin kuvitella kuinka arvotonta tuokin on jonkun Mr.Foxin silmissä, ei mitään sosiaalisten taitojen oppimista, pelkkää saastaista yksilöllisyyttä.

Ei tarvitse ajatella edes mitään sota-aikoja. Jopa urbaaniolosuhteissa vieraassa kaupungissa armeijasta saaduista suunnistamis- ja oman sijainnin hahmottamistaidoista on hyötyä - toisin sanoen orientaatiosta. Lisäksi aina voidaan miettiä jonkinlaisia pieniä normaalista poikkeavia tilanteita: eksyminen, auton hajoaminen, veneen kaatuminen... esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Olisipa mielenkiintoista seurata kuinka vaikkapa kolme päiväkodissa leikkinyttä tuttuasi hoitaisivat kyseisen tilanteen.

Yksi osaa pyyhkiä pyllyjä, toinen osaa vaihtaa vaippoja ja kolmas osaa kertoa lapsille satuja - ja jokainen vielä toimii yksilönä. Jokainen armeijan käynyt yksilö osaa toimia kyseisissä tilanteissa ryhmän osana. Jokainen heistä on nähnyt paljon selviytymisestä. Jokainen heistä osaa (tai ainakin pitäisi osata) käyttää puukkoa ja kirvestä, tehdä nuotion, rakentaa laavun... Siinä voi hyvin äkkiä tulla sivareilla äitiä ikävä, kun pitäisi kuivattaa läpimärät vaatteet, lämmitellä, selvittää sijainti tai yöpyä luonnossa yön yli.

Eihän kaikista armeijan käyneistäkään tule automaattisesti mitään selviytymis-experttejä. Keskimäärin kuitenkin väittäisin, että armeijan käyneillä yksilöillä on paremmat mahdollisuudet selvitä poikkeusolosuhteissa. Vähäisinpänä taitona en pidä sitä, että armeijan käyneistä yksilöistä yksi pystyy ottamaan sen "ryhmänjohtajan" paikan ja muut pystyvät kuuntelemaan sekä toteuttamaan annettuja käskyjä. Kysymys kuuluukin: pystyvätkö sosiaalialalla (esim. hoitotyössä) siviilipalveluksen käyneet yksilöt samaan?

Edelleen siis väitän, että armeijan käyneillä yksilöillä on - erityisesti poikkeusolosuhteissa - paremmat sosiaaliset taidot toimia ryhmän osana sekä antaa tai ottaa vastaan käskyjä kuin siviilipalveluksen suorittaneilla. Tästähän tässä nyt on koko ajan ollut kyse: kasvattaako armeija vai siviilipalvelus paremmin yksilön "sosiaalisia taitoja". Kuten jo aiemmin olen maininnut, mielestäni "sosiaaliset taidot" = "kyky tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa olosuhteissa" = "toimia ryhmän osana".

Siltähän se näyttää joo:

Itse näkisin että on helpompiakin tapoja oppia jotakin kieltä kuin kielipuolena pyöriminen armeijassa, mutta kukin tietysti tavallaan.

Silloin 17-vuotiaana kuvittelin, että Suomen Puolustusvoimilla ei ole minulle mitään muuta annettavaa kuin toinen kotimainen. Se oli siis täysin oma valintani enkä ole katunut sitä päivääkään. Toisellakin tavalla olisin tuon tietysti voinut oppia. Olisiko minulla kuitenkaan ollut motivaatiota tai aikaa oppia käytännön ruotsia samassa ajassa, jossa sen nyt opin?

Kuten sanottua; näin vanhemmiten olen oppinut näkemään mitä muuta Suomen Puolustusvoimat noiden yhdentoista kuukauden aikana minulle antoi. Tärkeimpänä asiana pidän tietysti kykyäni tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa; sellaistenkin, joiden kanssa minulla ei välttämättä ole edes yhteistä kieltä. Kysymys kuuluukin: pystyisitkö sinä siviilipalvelusmiehenä samaan? Koska olet viimeksi edes joutunut tilanteeseen, jossa kommunikointi toisen henkilön kanssa on ollut lähes mahdotonta yhteisen kielen puuttuessa?

Tein oman valintani silloin 17-vuotiaana. Totta kai minulla oli kaikki mahdollisuudet valita tuolloin toisin ja hakea vaikkapa siviilipalvelukseen. Olisiko niistä taidoista kuitenkaan yhtään mitään hyötyä, jos nykyisin matkustaisin kerran vuodessa tuota omaa postilaatikkoani pidemmälle ja jotain tavallisuudesta poikkeavaa sattuisi? Onhan se hienoa osata toimia ryhmän osana siellä lämpimän laitoksen käytävillä 1.200 muun samanhenkisen kanssa. Niitä juttuja on sitten mukava muistella sillä vuosittaisella viikon mittaisella Kreikan etelänlomalla, kun illan hämärtyessä se vuokra-auto rysähtää johonkin pikku vuoristotien ojaan kännykän kuuluvuusalueen ulkopuolella ja lähimpään maalaiskyläänkin on matkaa parikymmentä kilometriä.

Omista kokemuksista huolimatta kannattaisi vähän miettiä ennen kuin lähdet heittelemään mitään päiväkoti-vertauksia liittyen sivarikoulutukseen. Siitäkin on moni saanut paljon irti kuten tästäkin ketjusta näkyy ja varsinaisen sivarinhan moni suorittaa nimenomaan sosiaalialalla, hoito ym. työssä. Tältä pohjalta tuntuu absurdilta miten jaksatkin inttää armeijan ylivoimaisuutta suhteessa sivariin ja tätä siis nimenomaan sosiaalisessa mielessä.

Edelleen... Suomen Puolustusvoimat kouluttaa nuoria miehiä toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ryhmän osana poikkeuksellisissa olosuhteissa - nälässä, kylmyydessä, väsymyksessä. Tämä, jos mikä, on sosiaalinen taito, jota ei siviilipalvelukeskuksessa tai sitä seuraavassa työjaksossa opita! Piste, punkt o. slut!

Pitäköön tunkkinsa jokainen joka haluaa armeijaan mennä, ei siinä mitään, mutta osa noista sivaria koskevista kommenteista on jo sen sortin tuubaa ettei uskoisi täysijärkisen kirjoittamiksi.

Ei! Minä en koskaan halunnut mennä armeijaan. Menin sinne, koska koin sen lakisääteiseksi kansalaisvelvollisuudekseni. Halusin myös saada tuolta ajalta jotain. Niin tekevät useat muutkin: toiset haluavat yhdistelmäajokortin, jotkut voimankäyttökoulutuksen, jotkut panostajan paperit... Minä halusin toisen kotimaisen kielen käytännön harjoitusta. Sen myös sain!

Tämän lisäksi sain myös jotain, jota en osannut arvostaa heti reserviin päästyäni. Sain helvetin arvokkaan sosiaalisen taidon tulla erilaisten ihmisten kanssa toimeen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Tämä toimii jopa silloin, kun meillä ei ole käytössämme yhteistä kieltä. Edelleen väitän, että siviilipalveluksessa en tuota samaa sosiaalista taitoani olisi pystynyt saamaan.

EDIT: typo, typo, typo...

 

[Kirjoittelija]

Siis -pasi-:n kertomien faktojen perusteellahan siviilipalvelukeskuksessa ihmiset tutustuvat toisiinsa pelaamalla pelejä, leikkimällä leikkejä ja kertomalla tarinoita - olenko ainoa, jolle tästä tulee mieleen päiväkoti?

Kyllä minä olen aikuisiälläkin tutustunut ihmisiin pelaamalla pelejä (kuten sähly ja Trivial Pursuit) ja kertomalla tarinoita. Erilaisia leikkejä leikitään paljon esim. opiskelijabileissä ja myös armeijassa. Tai ainakin minun mielestäni se oli juurikin leikkiä, kun alikersantti metsästää tuvan nurkasta siivouksen jälkeen jotain yksittäistä pientä kiveä, jotta pääsisi sitten huutamaan naama punaisena. Ei se mun silmissäni hirveästi eroa siitä, kun esikoululaiset leikkii piilosta.

Siihen omaan taistelupariin on opittava luottamaan aivan kuten myöhemmässä vaiheessa siihen omaan kollegaan työpaikalla.

Minusta ei ole järkevää väkipakolla luottaa keneenkään. Ensin kannattaa tsekata, onko se työkaveri luottamuksen arvoinen, ja jos se ei selvästikään ole, niin tekee sitten mieluummin vaikka omien hommiensa lisäksi senkin työt, jottei jälki ole ihan täyttä sekundaa.

Minkälaisessa pumpulissa ihmiset nykyään kasvattavat lapsiaan, jos oikeasti väitetään, että 18-22 vuotias terve aikuinen mies voi "aristella" ihmiskontakteja?

Ujoja 18-22-vuotiaita miehiä on ollut olemassa jo ihan ennen sinun syntymääsikin. Suosittelen tutustumista esim. sellaisiin teoksiin kuin Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla, niin saatat huomata, että eivät sota-aikaankaan kaikki nuoretmiehet olleet kovin ekstroverttejä.

Alokkaan ja kouluttajan suhde = työntekijän ja pomon suhde
Tupakaverin ja tupakaverin suhde = työntekijän ja työntekijän suhde

Toisin sanoen pomo kertoo työntekijöille mitä tehdään. Työntekijät keskenään päättävät kuinka ko. asia tehdään ja jokainen auttaa siinä omilla vahvuuksillaan.

Itse olen tehnyt sellaisia duuneja, joissa myös sen pomon kanssa voi keskustella siitä, kuinka ne asiat kannattaisi tehdä. Myös armeijassa osalla johtajista oli sellainen vika, että saattoivat ihan keskustellakin alaistensa kanssa siitä miten kannattaisi toimia. Paremmin armeijan hengen sisäistäneet sitten luottivat toki desibelien voimaan.

Tämä opetti mulle aivan helvetisti kuinka tullaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa - jopa silloinkin, kun käytössä ei ole edes samaa kieltä.

Nyt herää kyllä kysymys, että missä tynnyrissä nämä Mr. Foxin armeijakaverit oikein ovat kasvaneet, jos eivät englantia osaa. Itse olen ainakin pärjännyt Ruotsissa vallan mainiosti, vaikken ruotsia osaa juuri lainkaan. Ruotsalaiset kun puhuvat niin hyvää englantia, että usein oikein hävettää oma toistaitoisuus.

Sain taidon tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa, vaikka meillä ei olisikaan yhteistä kieltä. Tämä taito on erittäin arvokas enkä missään nimessä usko, että olisin oppinut sitä lusmuilemalla kuukauden päivät jossain siviilipalveluskeskuksessa ja sen jälkeen 12kk jossain laitoksessa/sairaalassa.

Mitäs jos se sairaala olisi ollut ruotsinkielinen? Kai tuolta Suomen rannikolta sellaisiakin löytyy.

Vähäisinpänä taitona en pidä sitä, että armeijan käyneistä yksilöistä yksi pystyy ottamaan sen "ryhmänjohtajan" paikan ja muut pystyvät kuuntelemaan sekä toteuttamaan annettuja käskyjä. Kysymys kuuluukin: pystyvätkö sosiaalialalla (esim. hoitotyössä) siviilipalveluksen käyneet yksilöt samaan?.

Tää onkin muuten mielenkiintoinen pointti. Onko hoitsuilla ja sossun tädeillä lainkaan esimiehiä? Joku alalla työskennellyt voisi kertoa.

Jokainen armeijan käynyt yksilö osaa toimia kyseisissä tilanteissa ryhmän osana. Jokainen heistä on nähnyt paljon selviytymisestä.

Ja höpöhöpö. Olen käynyt armeijan, mutta en suurin surminkaan lähtisi väittämään, että se olisi minulle hirveästi selviytymisestä opettanut. Auto ajaa porukan keskelle metsää, siellä pitää saada teltta porukalla pystyyn ja tulta kaminaan. Ruoka tuodaan sinne metsään nokan eteen ja ruokailuvälineetkin annetaan talon puolesta, metsästämään ja marjastamaan ei tarvitse lähteä. Ei tuossa nyt mitään kauheita Survivor-taitoja minusta hengissä pysymiseen vaadita.

Ainoastaan nämä kieltäytyjäretkut vituttaa. Oikeudet kyllä käytetään mutta velvollisuuksia ei kiinnosta täyttää.

Itse tunnen vain yhden totaalikieltäytyjän, ja hän taitaa maksaa tällä hetkellä tuloveroja saman verran kuin 5 keskimääräistä armeijan käynyttä jamppaa yhteensä. Kai sitäkin jonkinlaisena vastuunkantamisena voidaan pitää, vaikka asevelvollisuus kuitattiinkin vankilassa istumalla.