Olen kuudenkymmenen ja olen enemmän samalla aaltopituudella työpaikkani elämäniloisten alle kolmekymppisten naisten kanssa kuin viisikymppisten keskenään riitelevien kärttyisten akkojen kanssa. Uskon vanhaan varsinaissuomalaiseen kansanviisauteen, että pojat ovat aina poikia mutta tytöistä tulee vanhoja akkoja.
Muistan kun teimme ex-vaimoni kanssa reilut kymmenen vuotta sitten netissä pyörineen leikkimielisen henkinen ikäsi testin.. Minä taisin saada 18 vuotta tulokseksi (vai oliko jopa alle..) ja samanikäinen ex-vaimo taisi paukuttaa viidenkympin rajan rikki. Ei ihme, että ero sitten tuli, heh. No ei vaikaan.. aivan mahtava nainen on kyseessä ja suhde päättyi sitten ihan muihin juttuihin ja edelleen ollan toistemme läheisimmät ystävät, lomaillaan "perheenä" jne, vaikka kummallakin meistä uusi suhde jo on.
Tuosta tuli mieleen ystäväni meili jokusen kuukauden takaa, jossa hän pohti elämäänsä saatuaan nyt viisikymppisenä ensimmäisen lapsensa. Totesi, että jos uudelleen saisi valita, niin menisi naimisiin ja hankkisi lapset jo parikymppisenä ja sitten nelikymppisenä , kun lapset ovat jo kotoa pois muuttaneet, olisikin aika erota ja aloittaa uusi kuuma suhde, vielä kun itselläkin virtaa riittää toiseen kierrokseen. Viisi minuuttia myöhemmin tuli toinen s-posti jossa kaveri totesi, että perkele, tuli sitten juuri tuossa kirjoitettua sinun (allekirjoittaneen) tähänastinen elinkaari ;-)
Pointtina ehkä se, että itse sain omat lapseni nykyajan mittapuun mukaan nuorena ja se on asia, josta voin vain onnitella itseäni, kuinka fiksusti tuli aikanaan hommat hoidettua. Valtaosalla on sisäänsyötetty ajatus siitä, että pitää olla opiskelut opiskeltu, talot ja autot hankittu ennenkuin perheenlisäystä aletaan edes herkitsemaan. Me teimme juur päinvastoin.. Silloinen vaimoni valmistui 23 vuotiaana yliopistosta ja mietittiin, että mitä seuraavaksi; töihin vaiko jatko-opiskelemaan..? Vaimo täräytti, että eikun nyt lapset ja duunia ja jatko-opiskeuja ehtii sitten myöhemminkin tekemään.. itse vähän nikottelin ajatusta vastaan alkuun, varsinkin kun omat opiskelut olivat vielä kesken, mutta eikun tuumasta toimeen ja peitto heilumaan.
Voin jälkikäteen todeta, että elämäni paras päätös. Ei ne pienet lapset välitä tuon taivaallista, asutaanko 70 neliön kolmiossa vaiko 200 neliön kivitalossa, ajetaanko käytetyllä opel kadetilla vaiko 500 sarjan bemarilla tai ja onko päällä 600 euron tuliterä reiman kurahaalarit vaiko 60 euroa maksanut käytetty Reiman kurahaalari. Pienten lasten elämän keskipiste ja fokus on vanhemmissa ja mitä enemmän vanhemmilla on aikaa heille, sen tyytyväisempiä he ovat. Kaikki raha meni elämiseen, mutta ikinä ei ollut pula mistään oikeasti tärkeästä.
Toki omaa elämää ei suunniteltu sen mukaan, että ero sitten tuli, mutta muuten olen kyllä pirun tyytyväinen miten hommat ovat luistaneet. Tämän ikäisenä, vielä kun virtaa riittää, edessä on uusi puhdas alku elämälle.. vähän kuin second chance..niinkuin kaveri meilissään kuvaili.
Tää pitkä sepustus ehkä nuoremmille palsta-kolleille, ettei aina kannata mennä muotin mukaan, vaan kannattaa rohkeasti rakentaa elämä omannäköiseksi eikä edetä perheen/suvun/kavereiden tai edes yhteiskunnan odotusten mukaan, varsinkaan jos se ei tunnu itselle sopivalta. Minua ja ex-vaimoakin peloteltiin, että tuhotaan työuramme, emme selviä taloudellisesti ym ym.. mutta hemmetin hyvin tässä on sitten kuitenkin pärjätty.