Ihmetyttää ihmiset, jotka pitivät eläimiä jotekin tärkeimpinä kuin ihmisiä. Sairasta!
Aivan. Silloin on vaan pakko myöntää, että näkee tietyt lajit toisia korkeammassa arvossa ja niihin ei päde samat säännöt kuin toisiin.Nuo eläimet mitä syödään on oma lukunsa, ei tunnu missään nylkeä riistaa jos tilanne sitä vaatii.
On siis mielestäni hivenen kohtuutonta katsoa ihmiskeskeisyyttä halveksien, jos itse sortuu samaan määrättyjen luontokappaleiden kohdalla.
Oma laji ensin, bro's before ho's. Tuon mukaan ainakin minä toimisin. Koira on koira, mutta ihminen on persoona. Tästä saisi aikaan kunnon filosofisen väännön olemassaolosta ja todellisuudesta, mutta jätetään se väliin ja todetaan, että ihminen tulee aina ensin (ainakin minun mielestäni).
Kysymys taitaa vain olla siinä ettei kukaan voi astua oman lajinsa ulkopuolelle, et edes sinä arvoisa vlad, vaikka ihmiskuntaa tunnut vihaavan. Kaikilla teoilla on seurauksensa ja koska ilmeisesti olet ihminen, niin niitä myös mitataan inhimillisellä tasolla.
Niin, no en minäkään sitä pidä terveenä ja siitä juuri puhuin tuolla jossain aiemmin. Kyseisillä ihmisillä on yleensä todellisuudenkuva hämärtynyt ja heitä leimaa ihmisviha ja yleinen luottamuspula lajikumppaneihinsa. Näen sen jonkinlaisena todellisuuspakoiluna.
Voi olla, että ymmärsit väärin. En tietenkään tarkoita, että kaikilla eläinrakkailla ihmisillä joilla on lemmikki, olisi jotenkin kontakti ja luottamus toisiin ihmisiin kadoksissa. Heitä silti kuitenkin on ja mielestäni se on määrätyllä tavalla huolestuttava mielentilan ongelma. Kas kun tuontyyppisillä ihmisillä on usein pahimmillaan taipumusta hamstrata hoiviinsa luontokappaleita jopa niin paljon, että eivät pysty kunnolla huolehtimaan niistä. Tällöin ei voida kyllä mistään eläinrakkaudesta enää puhua, vaikka perimmäisenä ajatuksena on kenties ollutkin estää eläimen heitteillejättö tai lopettaminen.En tiedä ymmärsinkö sinua väärin, mutta olen aika paljon eri mieltä kanssasi tästä asiasta.
En minä ainakaan väittänyt että onnettomuudessa olleen ihmisen jättäisin hunningolle. Totuus vaan on että jos joskus jotain niin kamalaa kävisi, niin eka huomio olisi omassa koirassa tai kissassa ja sen jälkeen muissa. Ne on mun perheenjäseniä ja jos tuollainen tilanne tulee niin siinä mennään vaiston varassa eikä ajatella.Aika hämmentävää juttua täällä parilta kirjoittajalta. En jaksa tai halua uskoa, että todellisessa tilanteessa nämä sankarit lähtisivät pelastamaan lemmikkieläimiään ihmisten sijaan. Ei kukaan oikeasti voi olla niin VITUN pihalla.
Jaa, henkilökohtainen kiintymys voi toki olla mittari tuollaisessa valintatilanteessa. Silloin ei tarvitse olla kysymys edes eläimestä - ihminen voi kiintyä hyvinkin voimakkaasti vaikka kasviin tai esineeseen. Toisaalta myös rahallinen arvo voi painaa vaa'assa eli pelastanko vaikka vakuuttamattoman arvo-tauluni tulipalosta vai ventovieraan 5-vuotiaan lapsen? Ellei pidä ihmiselämää itseisarvona niin miksi olisi erityistä syytä tai velvollisuutta pelastaa se lapsi? Olisin kiinnostunut kuulemaan esimerkiksi vladin vastauksen tähän kysymykseen. (En usko että tuli epäselvyyttä, mutta en siis kysy tätä riitaa haastaakseni vaan ihan neutraalisti ja jatko-keskustelun toivossa.)
Aika hämmentävää juttua täällä parilta kirjoittajalta. En jaksa tai halua uskoa, että todellisessa tilanteessa nämä sankarit lähtisivät pelastamaan lemmikkieläimiään ihmisten sijaan. Ei kukaan oikeasti voi olla niin VITUN pihalla.
Jos elää vaikkapa 10 vuotta lemmikkinsä kanssa, alkaa hänet (tietoisesti kirjoitan "hänet") nähdä persoonana. Nähdä erilaisia piirteitä, jotka erottavat lajikumppanista. Yhtälailla toinen lemmikinomistaja näkee oman lemmikkinsä persoonana ja piirteet erityislaatuisina, sellaisina joita ei muiden lemmikeillä siinämäärin ole.
koko teksti...
Niin, no en minäkään varsinaisesti osaa vastata, kenet tai minkä pelastaisin siinä (onnettomuus)tilanteessa jossa voisin toimia jotenkin auttavasti ja olisi pakko valita jompi kumpi. Harvoin sellaisia asioita voi mitenkään ennalta päättää. Paitsi jos kyseessä on joku todella läheinen, on se sitten ihminen tai eläin, niin valinta ei tosiaan kai ole vaikea. Voi toki olla, että pelastaisin eläimen ennen ihmistä, etenkin jos se eläin olisi todella rakas itselleni. Ennen olin jokseenkin varma asiasta, että pelastaisin, enää en jostain syystä ole.
Alunperin kai lähdin enemmän miettimään tätä asiaa siltä pohjalta, mikä on yleinen velvollisuus. Sitä ei ole pakko noudattaa, mutta jollain voisi ehkä tuokin asia pyöriä mielessä, että mitkä olisi sanktiot jos vaikka pelastaisi koiran ennen ihmistä ja ihminen menehtyisi sen takia.
Ihminen kuitenkin usein myös ajattelee ensisijaisesti itseään...
Ehkäpä olen itsekäs ja tunnevammainen mutta arvotan asioita minulle tärkeistä lähtökohdista katsoen. Tuntematon ihminen ei sellainen ole, jollei - huom - ole jokin muu merkityksellinen asia jonka takia koen avustamisen tärkeäksi.
Niin no miten sen nyt ottaa.. jos ottaa itselleen koiran tai kissan niin siitä saa uskollisen ystävän 10-20 vuodeksi. Harvan ihmisen kanssa on 20 vuotta läheisiä, saati elinikänsä jos ei omia vanhempia tai lapsia lasketa lukuun.
ne yhteiskunnat, missä ihmishenki ei ole ollut itseisarvo ovat yleensä olleet sekä tuhoisia että hyvin vastenmielisiä paikkoja - meille on aikamoisen vaarallista suhteellistaa ihmisarvo ja ihmishenki.
Toki on totta, että nämä "pelastaisitko äiti Teresan vai lemmikki-kultakalasi" -kysymyksenasettelut ovat keinotekoisia, mutta ne kuitenkin pyrkivät mittaamaan jotain systemaattista moraalista järjestelmää mikä itse kullakin on.
Täälllä Suomessa perustuslakivaliokunnan puheenjohtajalla Kimmo Sasilla on merkintä henkirikoksesta.
Vastaavat henkilöt muualla on joko teloitettu tai piilotettu maan alle. Ei taida olla missään muualla vastaavaa skandaalia joka on päästetty läpi sormien. Ei edes P-Koreassa tai Yhdysvalloissa.
Niin siis nämä yhteiskunnat ovat olleet tuhoisia ihmisille, vai? Jos taas ei pidä ihmishenkeä tai ihmistä tärkeänä, niin mitä haittaa siitä on, jos joku yhteiskunta on tuhoisa ihmiselle? Voisihan ihmisten määrän väheneminen olla jollekin muulle asialle ihan hyväkin.Itse pidän ihmishenkeä itseisarvona monestakin syystä, mutta yksi tärkeimmistä on historiallinen kokemuksemme: ne yhteiskunnat, missä ihmishenki ei ole ollut itseisarvo ovat yleensä olleet sekä tuhoisia että hyvin vastenmielisiä paikkoja - meille on aikamoisen vaarallista suhteellistaa ihmisarvo ja ihmishenki.
Eivätköhän ne mittaa lähinnä sokeaa biologispohjaista reagointia. Tulipalossa ihminen saattaa ryhtyä vaikka millaisiin sankaritekoihin, mutta jo seuraavana päivänä ostaa epäeettisesti (ihmisiä ja luontoa kohtaan) tuotettuja tuotteita.
Selvää lienee, että moraali on erittäin tilannekohtainen. Se on kehittynyt evoluutiossa turvaamaan lajin sisäisen yhteistyön, mutta se myös toimii ainoastaan suhteessa yhteisön ja kunkin tilanteen vaatimuksiin ja odotuksiin.
Uskotko itsekään, että ihmisyksilöllä on moraalinen järjestelmä?
Niin siis nämä yhteiskunnat ovat olleet tuhoisia ihmisille, vai? Jos taas ei pidä ihmishenkeä tai ihmistä tärkeänä, niin mitä haittaa siitä on, jos joku yhteiskunta on tuhoisa ihmiselle? Voisihan ihmisten määrän väheneminen olla jollekin muulle asialle ihan hyväkin.