En tiedä ymmärsinkö sinua väärin, mutta olen aika paljon eri mieltä kanssasi tästä asiasta.
Voi olla, että ymmärsit väärin. En tietenkään tarkoita, että kaikilla eläinrakkailla ihmisillä joilla on lemmikki, olisi jotenkin kontakti ja luottamus toisiin ihmisiin kadoksissa. Heitä silti kuitenkin on ja mielestäni se on määrätyllä tavalla huolestuttava mielentilan ongelma. Kas kun tuontyyppisillä ihmisillä on usein pahimmillaan taipumusta hamstrata hoiviinsa luontokappaleita jopa niin paljon, että eivät pysty kunnolla huolehtimaan niistä. Tällöin ei voida kyllä mistään eläinrakkaudesta enää puhua, vaikka perimmäisenä ajatuksena on kenties ollutkin estää eläimen heitteillejättö tai lopettaminen.
Se eläinrakkaus ei vaan toteudu tuossa kohtaa ja eläimistä voi alkaa olla myös haittaa ympäristössä eläville ihmisille. Puhumattakaan, että ei niiden omatkaan olot ole välttämättä kovinkaan kummoiset.
Lievemmässä muodossa olen sitten törmännyt eläintenpalvojiin, joille se oma lemmikki (laji vaihtelee, mutta useimmiten koira tai kissa) on kuin jumala ikään ja kaikkia ihmisiä ylempänä. Joissain tapauksissa kotona jopa eletään eläinten ehdoilla, puhumattakaan aikatauluista jne. Varsinkin koiran kanssa se on jopa vaarallista leikkiä, jos siitä antaa tehdä talon isännän. Itse näen tuossa taustalla epäterveen arvostuksen itseä ja omaa lajiaan kohtaan. Se ei nyt varsinaisesti ole tietysti minun ongelmani ja jos ihminen on onnellinen noin, niin olkoot. Pidän sitä silti hivenen surullisena, jos luottamus kanssaeläjiin on kadoksissa.
Totta kai lemmikkiä tulee kunnioittaa, pitää siitä hyvää huolta ja ajatella sen parasta. Se paras ei vaan mielestäni aina ole sen nostaminen korokkeelle. Ei se eläin siitä kärsi, jos sen paikka on ihmisen alapuolella. Kunhan sitä kohtelee arvokkaasti. Myöskään sääntöjen määrääminen eläimelle ei ole pahasta, ei sen tarvitse kaikkialle mennä ja päästä. Ei lapsiakaan niin kasvateta, tai ainakaan pitäisi kasvattaa.