Urheilu ei ole mitään helppoa ja mukavaa puuhastelua, vaan aivan helvetin rankkaa duunia, jossa heikot eivät kestä, eikä heidän pidäkään kestää. Eikä se ole heille mikään häpeä, peli on reilua ja se näyttää ketkä menevät jatkoon ja keiden tie pysähtyy.
Ketään ulkopuolistahan ei haittaa, jos yksilölajin harrastaja harjoittelee, miten paljon tahansa. Sen sijaan joukkuelajeissa nämä huiput tarvitsevat esimerkiksi A-junioritasolla suuren määrän muita pelaajia (alempiin kentällisiin), joiden pitää harjoitella ja kuluttaa aikaansa (ja monien myös vanhempien rahaa) yhtä paljon kuin SM-liigaan tai Änäriin oikeasti tähtäävien.
Minun mielestäni se ei ole negatiivista, jos ne, joilla on todellisia menestymisen mahdollisuusuuksia laittavat kaikkensa peliin (toki senkin voi tehdä monella tavalla), mutta siinä en näe paljon järkeä, että se muu porukka, millä ei ole menestymisen mahdollisuuksia, kuluttavat harrastukseensa niin paljon aikaa, että koulunkäynti tai opiskelut kärsivät tai pahimmassa tapauksessa kokonaan jäävät. Mielestäni heidän olisi järkevämpää pelata jossain akatemia-joukkueessa tai pienemmässä seurassa. Toki ymmärrän sen, että heidän ei ole helppo lähteä pois joukkueesta, missä on kaveripiiri ja missä pelaamisella (nelosketjussakin) saavuttaa korkean sosiaalisen statuksen omassa kaveripiirissä.
Opettajaystäväni, joka nuorena pelasi SM-sarjassa jääkiekkoa ja joka on valmentanut vuosikymmeniä jalkapallossa monen ikäisiä ja tasoisia pelureita, myös Veikkausliigassa, kertoi kerran, että hänen oppilainaan oli poikia, jotka pelasivat samassa juniorijoukkueessa, missä Mikko Koivu pelasi ja mitä Jukka Koivu valmensi. Hänestä tuntui pahalta, kun jääkiekkoilijoina keskinkertaiset pojat olivat mukana rääkissä, missä yhdestä tehtiin NHL-kiekkoilijaa. Pojilla saattoi olla kymmenenkin niin rankkaa harjoitusta viikossa, että heidän oli vaikea pysyä koulussa hereillä.