Ikävämpi asia on, että Nato-jäsenyyden hakemiseen kypsyminen ei tältä kansalta tule onnistumaan ennen kuin vieraat sotavoimat ryskivät Mannerheimintiellä. En väitä että näin olisi tapahtumassa, mutta kukaan ei anna liittoutumattomalle Suomelle sellaisia takuita, etteikö tämä tilanne voisi jonakin päivänä olla edessä. Eikä sitä anna sataprosenttisesti mikään sotilasliittokaan, mutta kummasti kynnys tällaisen tapahtumasarjan etenemiseksi nousisi. Todennäköisesti jopa ratkaisevasti.
Suomella oli sama dilemma ennen EU-jäsenyyttä. Tarvittiin ensin Neuvostoliiton romahtaminen 1991 ja sen jälkeen Ruotsin hallituksen äkkiveto hakea maansa EU-jäsenyyttä. Sitten alkoivat Suomessa päät kääntyä.
Tällä kertaa en oikein usko, että Ruotsi pääsisi yllättämään. Kunhan kyttäilevät siellä Suomen selän takana. Ongelma on siinä, että Natovastaisuus on paljon syvemmällä kuin aikanaan EU-vastaisuus. Sen suunnan muuttamiseen tarvittaisiin, että poliitikot astuisivat esiin rohkeasti pelkäämättä seuraavia tai sitä seuraavia vaaleja. Tietääkseni kokoomuksen ohjelmassa on ollut pro Natokanta jo useita vuosia ja sinä aikana on käyty ainakin kahdet eduskuntavaalit, mutta ei se ole sen puolueen kannatusta haitannut tippaakaan.
Tarvittaisiin lisäksi jotain kansalaistoimintaa. Aikanaan oli Eurooppalainen Suomi ry ja Lasse Lehtisen Euroklubi, jotka järjestivät tilaisuuksia ja keskusteluja EU-jäsenyydestä. Mutta kuka rohkea alkaa pyörittämään Nato-yhdistyksiä?
Kannattaa muistaa myös, että presidentti Koivisto perusteli kulisseissa Suomen EU-jäsenyyttä nimenomaan turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Mutta hän varoitti hiiskumasta siitä sanaakaan, sillä jos jäsenyyshanke olisi mennyt myttyyn, niin silloin olisi heti kysytty miten Suomi nyt aikoo täyttää turvallisuusvajeensa.
Tämän päivän tiedon valossa EU-jäsenyys ei anna Suomelle sotilaallista turvaa, ainoastaan paljon sympatiaa. Sitä sopisi miettiä.
Olipa tasavallan presidenttinä kuka hyvänsä, näin keskeinen turvallisuuspoliittinen päätös pitäisi ilman muuta tehdä asiantuntijatyön johtopäätöksiin perustuen ja valtionjohdon itsenäisellä päätöksellä. Kansaa on tällaiseen turha sotkea mukaan, kun tuulitakkien ymmärrys ei riitä edes vähän alkuun käsittelemään koko kysymystä. Ainoa mikä poliittisia päättäjiä rassaa on oma ruikkuinen tulevaisuus politiikassa, pitäisi olla niin varman päälle lääpällään äänestäjien edessä. Tosin Niinistö on sen ikäinen ja tasoinen kaveri, että hän on jo elänyt henkilökohtaisesta perspektiivistä katsoen tällaisten asioiden yläpuolelle.
Natojuttu lähtee liikkeelle puolueista. Ei riitä, että yksi suuri puolue kannattaa, siihen tarvitaan muitakin ja avainasemassa ovat demarit ja kepu. Sielläpäin on kyllä kovin hiljaista. Persujen jyrkkää linjaa olen myös ihmetellyt.
Kansanäänestys on kyllä valtava haaste eikä se ole koskaan ollut Suomessa tapa ratkaista asioita. Poikkeuksena EU-äänestys 1994 ja kieltolaki 1931. Joku on joskus sanonut, että jos kansanäänestys järjestetään, niin maassa pitää olla asiat hyvin ja vallassa suosittu hallitus. Ihmisillä kun on taipumus äänestää jostakin muusta kuin itse asiasta.
Klassinen esimerkki lienee Itävallassa aikanaan järjestetty kansanäänestys ydinvoimasta. Kaikki näytti menevän hyvin, kunnes juuri ennen vaalia liittokansleri Bruno Kreisky julisti, että äänestys on samalla äänestys hallituksen suosiosta. Itävaltalaiset kävivät uurnilla kaatamassa ydinvoiman, mutta Kreiskyn hallitus jatkoi vallassa.
