Täytyy varmaan itsekin ikävä kyllä korkata tämä puoli tästä palstasta, jota olen välillä ihan mielenkiinnosta käynyt lukemassa. Nyt on sitten omalle kohdalle sattunut sellainen tilanne, että ehkä kaipaa muiden näkemyksiä asiaan.
Tuli tuossa muutama päivä sitten päätökseen neljä vuotta kestänyt parisuhde. Mitään yhtä selkeää syytä suhteen päättymiselle ei sinänsä ollut tai mitään dramatiikkaa, liki parin viimeisen vuoden ajan suhteesta oli vähän väliä "kehityskeskusteluita" suhteen laadusta ja siitä, että jonkun täytyisi muuttua. Tuntui, että ikään kuin oltiin vain yhdessä eikä kummallakaan oikein ollut sinänsä hauskaa tai semmoista että oltaisiin viihdytty erityisen hyvin toistemme seurassa. Esimerkiksi jos oltiin kahdestaan, niin usein vaan laitettin joku sarja tai leffa pyörimään eikä erityisemmin juteltu ainakaan mistään syvällisemmästä. Välillä toki oli hyviäkin keskusteluita, mutta suurimmaksi osaksi tuommoista olemista, joka alkoi sitten pidemmän päälle ahdistamaan vähän molempia - tuntui ettei suhteelta oikein saanut riittävästi. Eikä meidän tulevaisuuden suunnitelmat oikein osuneet yhteen. Myös huumorintaju on molemmilla aika lailla erilainen.
Toki suhteeseen mahtui paljon hyvääkin, kuten läheisyyttä ja seksiä ja semmoista luottamusta ja tuttua turvallisuuden tuntua. Ja oli tosiaan myös niitä hyviäkin hetkiä. Loppujen lopuksi yritettiin sitten useampaan otteeseen erota, mutta ei kumpikaan siihen kyetty kun tunteet olivat niin vahvoja. No nyt sitten tehtiin viimein päätös tuossa pari päivää sitten ja ainakin itse olen ollut aivan romuna.
Itsellä on päällimmäisenä ollut mielessä hirveä ikävä, kaipuu ja pelko tulevaisuudesta. Ja kova yksinäisyyden tunne. Parin päivän aikana olen alkanut unohtaa lähes kaikki huonot asiat mitkä suhteessa oli ja epäröimään tuon päätöksen oikeellisuutta - varsinkin kun monet ovat ihmetelleet päätöstämme, kun varsinkin ulospäin suhde näytti varmaankin terveeltä. Sitä kautta on ehkä omiinkin ajatuksiin syöpynyt vastaavia juttuja. Mietin, että kuuluisiko tässä vaiheessa tuntea helpotusta tai semmoista tunnetta, että tuli tehtyä oikea päätös vaikka se olikin vaikea.
Sovittiin myös kun erottiin, että ollaan yhteydessä kavereina ja puhelimitse vai viestitse käydään yhessä tätä juttua läpi ja tuetaan toisiamme varsinki tässä alussa ja sitten myöhemmin vähennetään yhteydenpitoa. Tarkoitus olisi silti jonkinsortin ystävinä varmaan pysyä. Kiinnostaisi tietää, että onko kenelläkään tämmöisiä vastaavia kokemuksia, että onko mitään mahdollisuutta käydä järkevästi toisen kanssa tätä juttua läpi ja tukea toista ilman, että se vaikeuttaa tai jopa estää toipumista kokonaan? Itsestä nämä keskustelut ovat tuntuneet helpottavilta, mutta toisaalta sitä miettii että luuleeko aivot vaan että asiat on kunnossa jos ollaan yhteydessä. Tosi vaikeeta.
Ja mikä auttais tähän jatkuvaan tuskaan ja lamaantumisen tunteeseen?
Järkyttävä viestimonsteri tuli kirjoitettua, toivottavasti joku jaksaa kahlata läpi.
Itselleni tuli juuri sama fiilis kuin mitä
@sampio kuvaili. Tai mistä mä tiedän, oliko se juuri sama mutta anyway.
Joskus ihmiset tekevät asioita vain koska he voivat niin tehdä. Edelleenkin, ei mitään vittuilua, mutta elämä ON tylsää. Siis sellainen elämä, jossa sattuu tasaisesti pieniä asioita jotka ovat voittopuolisesti hyviä.
En nyt sano että palatkaa yhteen, mutta varoitan: tuskin kumpikaan teistä tulee ikinä löytämään kumppania, joka merkittävällä tavalla tuntuisi paremmalta. Ainoa asia on tietenkin se, jos se toinen muuttuu myös lasten isäksi tai äidiksi.
Ettei menisi ihan ruoskinnaksi, niin lohtua: luultavasti olette normaaleja tolkun ihmisiä, jotka pystytte menemään eteenpäin ja joskus muodostamaan suhteen joka muistuttaa aiemmin kokemaanne.
Silloin olette myös kokeneempia ja viisaampia. Tulette paremmin sietämään sen tosiasian, että tylsyys on turvallisuuden ja vakauden synonyymi.
Vielä vinkki teille kummallekin: parisuhde ei ole elämän ykkösfoorumi. Elämän ykkösfoorumi on minä (siis sinä) ja parisuhteessa kumpikin voi auttaa toistaan löytämään vahvemmin sen mikä on sekä kehittymään siinä.
Tekisi mieli sanoa, ja aion sanoakin. Tämä ei ole sinulle kohdistettu, vaan yleisesti.
Mikä hitto meitä vaivaa? Tarvitaanko me oikeasti sota tai luonnonkatastrofi että osattaisiin olla ihan normaaleita?
Sori, sun tilanne vaan oli niin hyvä kuvaus yleisestä tilanteesta. Oma oivallus omiin keskisuuriin kriiseihin tuli eräästä artikkelista ja se oli tämä: mähän en olekaan mikään erityistapaus vaan hitonmoinen klishee.
Mikä auttaa tunteeseen juuri nyt, kysyt. Sekin on klishee. Liikunta, kaverit, sauna ja... aika.
Tsemppiä
