Viimeksi oli kyseiseen ketjuun asiaa reilu 3-4 kuukautta sitten. Tuolloin, ehkä hieman kornisti ajatellen, oma kirjoitusura lähti liikenteeseen tästä ketjusta. Nyt kun tarkoitus oli tulla päivittämään tilannetta ja purkamaa tuntoja niin surukseni tuli huomattua, että ketju on mennyt aivan hirveäksi juupas-eipäs väittelyksi.
Ihmissuhteita sekä niiden kiemuroita on ollut aina aikojen alusta saakka. Kyllä niin kultaisella keskiajalla kuin vaikkapa ihan menneilläkin vuosikymmenillä ihmiset ovat puntaroineet suhteidensa merkitystä, ja usein hypänneet uusien haasteiden toivossa seuraavan sankarin/sankarittaren kelkkaan. Se on osa ihmisyyden kiertokulkua, kyllä meistä suurin osa vakiintuu jossakin vaiheessa elämäänsä. Sitä ennen luonnollisesti haetaan sitä seikkailuvietin tyydytystä. Turha siitä on kenenkään vetää hernettä nenään, saatika vetäytyä nurkkaan jurottamaan jos joutuu ko. kierteen uhriksi.
Tätä ketjua pari sivua selaillessa tuli olo, että osa kanssakirjoittajista labeloi minutkin varmasti tunteettomaksi sadistiksi kun avaan oman tarinani uusimpia käänteitä. Mutta kukapas minä olen estämään, antaa palaa jos siltä tuntuu.
Kun tuossa kesän alkupuolella tänne kirjoitin, olin juuri pistänyt poikki pitkäaikaisen tyttöystäväni kanssa. Noh, tarkoituksena oli jatkaa elämää ilman sen suurempia paineita tulevaisuudesta. Kuinka ollakaan, pitkän kahvikeskustelun jälkeen päädyimme exän kanssa jatkamaan yhdessä, mutta ilman sitoutumista yhdessä oloon. Tuolloin mietin, että kummallisen rauhallisesti tämä parempi osapuoli oli ottanut asian. Olisihan minulla jo tuolloin pitänyt kaikki mahdolliset varoitusvalot vilkkua päässä.
Kesän jälkeen minä tein paluuta takaisin Yhdysvaltojen suuntaan, neiti jäi Suomeen. Jo tuolloin tuntui neidillä olevan vaikeaa sanoa hyvästejä. Tämän jätkeen jatkoimme yhteydenpitoa silloin tällöin tietotekniikan turvin. Vasta pari viikkoa sitten tajusin, että ei neiti ollut päässyt koskaan yli minusta ja tuosta meidän "erosta" vaan elätteli edelleen toiveita yhteen paluusta. Tässä tilanteessa minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ampua kovilla ja olla ns. se "kylmäverinen kusipää", jotta saataisiin tilanne rauhoitettua ja molemmat pääsisivät ottamaan seuraavaan askeleen elämässä.
Kerroin neidille suoraan, että en odottanut suhteeltamme enää mitään. Haluan viettää poikamieselämää, johon ei parisuhteella ole tällä hetkellä tilaa. No sieltä tuli tietenkin aikamoinen paskamyrsky silmille. Tämän jälkeen alkoikin sitten se yleinen itsensäsyyllistäminen. Tein neidille selväksi, että ongelma on minun päässäni eikä hänellä ole syytä etsiä vikaa itsestään. Nyt on ollut noin viikko hiljaiseloa, toivottavasti neitikin ajallaan ymmärtää miksi ratkaisuni tein.
Lesson learned.
Ilmainen vinkki palstaveljille; jos jätät, kaiva ne pallit esiin ja ole se kliininen kusipää joka ei jätä sattumille varaa. Jos nainen näkee edes pienen toivonkipinän jatkosta, hän kyllä tarttuu siihen. Parempi ampua kaikki langat alas yhdellä kertaa vaikka siinä satuttaisikin toista kunnolla. Pidemmässä juoksussa se on kuitenkin kannattavampaa molempien näkökulmasta.