Tämän luettuani oli pakko alkaa pohtimaan, käykö jollain elämässä oikeasti niin loistava tsäkä että tälläisiä elämänkumppaneita pöllähtää ihan kaikista ovista ja ikkunoista. Tietenkin erikseen on ne naiset ja miehet jotka huolii jokaisen vastaantulevan, ja jotka eivät niin ihmeellisiä edelletyksiä ole kumppanilleen asettaneetkaan. Vai onko naisissa jotenkin parempi tarjonta kuin miehissä?
Ei kukaan voi tietää onko se tapaamasi henkilö "elämänkumppani" vai ei, eikä varsinkaan joskus opiskeluvuosina koska silloin vielä molemmat vasta aloittelevat omaa elämäänsä, paikkaansa yhteiskunnassa, töitä, arkielämää, perhe-elämää, ja niin edelleen. Molemmat tulevat muuttumaan vielä valtavasti "aikuistuessaan", tässäkin niin moni asia vaikuttaa kaikkeen, ihmiset muuttuu, myös ihmisten parinvalintakriteerit voi muuttua olennaisestikin.
Sitten kun on takana 5-10 vuotta työelämää, on pari lasta hankittuna, autot, asuntolainat, tulee vaikka enemmän/vähemmän sairautta, työttömyyttä, muutto toiselle paikkakunnalle / toiseen maahan, vastoinkäymisiä, onnistumisia, iloa & surua, yritystä ja periksi antamista, niin sitten alkaa ehkä vähitellen tietää onko yhdessä sellaisen ihmisen kanssa joka on "elämänkumppani".
Moni yllättyy kun tajuaa että tosipaikan tullen se aina niin ihana ja hyväntuoksuinen kumppani yhtäkkiä vetääkin maton alta. Löytyy sängystä toisen kanssa (ehkä jopa samaa sukupuolta olevan), tai sitten vaikka järkyttyy lapsen syntymästä niin pahasti että alkoholisoituu (kuten Hynynen tjsp kertoi jossain naistenlehdessä). Tai sitten toisen sairastuessa leukemiaan toteaa että "mä en nyt vaan jaksa tämmöstä" ja pakkaa kamansa. Ja nähdään seuraavalla viikolla kaupungilla jonkun MC Helvetinperkeleen / Hot Babesin kanssa.
Puhumattakaan sitten ihan vaan siitä mitä tässäkin ketjussa on paljon vatvottu, että toinen kuvittelee kaiken olevan hyvin ("sä oot ihana, en lähde opiskelemaan vaan jään sun kanssa tänne") ja sitten vuoden päästä onkin jo kantapäät vastakkain, koska tuli se kaverikortti, tai ehkä molemmat halusivat irti.
Itse menin naimisiin jo alle kolmekymppisenä, ja voisin sanoa että aikamoinen hyppy tuntemattomaan oli niin nuorella iällä. Onneksi kävi hyvin ja löytyi se elämänkumppani, jonka kanssa meillä on yhteinen perhe ja yhdessä ollaan niin myötä kuin vastamäessä.
Ehkä olen iän myötä tullut kyyniseksi, mutta nämä "Satuprinssi & Satuprinsessa", vuosisadan täydelliset rakkaustarinat jne ovat aikamoista höpöhöpöä, ei niitä tapahdu kuin elokuvissa. Jos minulta kysytään niin avioliitto on kumppanuus (pituus vaihtelee suurestikin, odotuksena kai nykyäänkin hautaan asti), joka vaatii kirjaimellisesti ihan helvetisti verta, hikeä, ja kyyneleitä. Jos sitten kaikkien näiden keskellä vielä tykkää toisesta, niin voi sanoa että on onnistunut.
Ja vielä siitä maailman naisten riittävyydestä, niin kyllä niitä riittää. Jo lukiosta lähtiessä ajattelin että "olikohan parhaat mestat tässä", opiskellessa totesin että ei mutta nythän niitä vasta riittää, sitten taas sama fiilis että ei kai tää ole tässä. Sitten myöhemmin eri työpaikoissa, eri kouluissa, maissa, kursseilla, seminaareissa, kesäleireillä ja tiesmissä on joutunut toteamaan että kyllä niitä ehdokkaita olisi pilvin pimein jos olisi tarve yrittää.
Ja kuten jo tuossa yllä mainitsin, niin kolmenkympin tietämissä ainakin naisilla alkaa se kello tikittää, ja sitten kyllä tulee yhteydenottoa ihan vanhoilta koulukavereiltakin "moi, ajateltiin tässä just Lissun kanssa että mitähän sulle kuuluu".
Toinen ryhmä on sitten kolmenkympin paremmalla puolella ne jotka eivät olleetkaan sen täydellisen kumppanin kanssa, vaikka niin kuvittelivat. Ovat nyt sitten toisella kierroksella, lasten kanssa tai ilman.
En edes tiedä mitä tulee sitten joskus viidenkympin paikkeilla kun en ole sinne asti ehtinyt, mutta veikkaan että ihan yhtälailla tilaisuuksia tulee sittenkin, ehkä enemmänkin. Ainakin mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän ihmiset tietävät mitä haluavat eivätkä ujostele itseään, sikäli parinmuodostuskin tulee helpommaksi.
