Avaudutaanpa vähän. Tässä on nyt viimeisen vuoden aikana ollut suht hiljaista naisrintamalla. Tai no, hiljaista ja hiljaista, mutta mitään wau-efektiä ei oikein ole tullut vastaan.
Viime keväänä taisin olla aika pahasti ihastunut yhteen likkaan. Jotenkin taas onnistuin kusemaan sen homman olemalla niin helvetin innostunut. Mimmi lähti veks, enkä yhtään ihmettele. Kyllä se vaan alkaa ahdistamaan tai vie mielenkiinnon, jos toinen on heti valmis saalis. Toivottavasti tästä taas opittiin jotain.
Tämän jälkeen on ollut pari kolme muuta likkaa, joita olen nähnyt. Toinen jo alkoi kertoa orastavasta rakkaudestaan. Toinenkin, eli tämä jälkimmäinen on ollut aika myyty. Mutta... molemmat kiinnostavat yhtä paljon kuin kilo vehnäjauhoja. Oikeasti vituttaa aika suunnattomasti. Ihan nättejä likkoja, yliopistotaustalla jne. Mutta ei, ei vaan kiinnosta pennin jeniä.
Oon varmaan jotenkin vitun katkeroitunut. Jotenkin oon nyt saanut sellaisen henkisen lukonkin vielä päälle. Joku lupaava likka katsoo, silmissä välähtää vaan se vanha filmi -> juttele, pyydä kahville, ihastu, saa kaverikortti. Ei vaan jaksa panostaa yhtään.
Tiedän, ei saisi olla katkeroitunut. Mä oon tehnyt tän asian eteen niin paljon hommia päässäni. Reflektoinut ihan mun lapsuuden kokemuksista asti sitä, minkä helvetin takia mä oon takertunu niin paljon.
On vaan niin helvetin vaikeaa tutustua naisiin, joiden kanssa olisi samalla aaltopituudella. Välillä en voi vaan ymmärtää miten niin moni 20-25-vuotias ihminen voi olla niin helvetin lapsellinen. Ilman minkäänlaista perspektiiviä siitä, ettei elämä aina tarjoa pelkästään iloisia asioita. Toinen asia joka vituttaa, on vähään tyytyminen. Tarkoitan, ettei kuuta tarvitse taivaalta kurottaa, mutta vähän kunnianhimoa hei. Hyi helvetti, kylmät väreet menee pitkin selkää kun ajatteleekin sitä, mitä niin moni mielessään halajaa. Kunhan vaan pääsisi työntelemään lastenrattaita, asumaan jossain stereotypisessä omakotitalokompleksissa V70 pihassa. Vuoden kohokohtana sitten reissu Gran Canarialle ja/tai uusi sohva Ikeasta.
Noh, jospa tästä nyt olisi ollut jotain apua. Ainakin sai purettua omia ajatuksia. Kaikki muut asiat mun elämässä on ihan loistavasti. Opiskelu, työt, harrastukset, kaverit. Oikeastaan mulla tuskin riittäisi aikaakaan mihinkään kodin leikkimiseen.
Kaiken lisäksi oon nähnyt niin paljon aivan umpisekaisin olevia ihmissuhteita. Allekirjoittanut voi samalla todeta kuuluneensa viimeiset kaksi vuotta enemmän tai vähemmän kyseiseen henkilöryhmään. Kait se on myönnettävä, että se kuva rakkaudesta joka minulla on ollut, ei ihan taidakaan täsmätä todellisuuteen.
Taidanpa vaan yrittää ottaa rennosti ja toteuttaa visiotani: valmistuminen - ura - job abroad!
Joku kirjoitti joskus tänne Jatkoaikaan hienosti:
"Jos nainen on tyhmä, minä tajuan jättää sen. Jos se nainen on fiksu, se tajuaa jättää minut."