Avataanpa tätä hiljattain eroon päättynyttä juttua. Ihan vain terapeuttisista syistä, ei sillä että itseäni juurikaan harmittaisi. Pahoittelut sekavasta tekstistä, mutta olkoot.
Exäni siis on tuolla rapakon toisella puolella ollut jo hyvän tovin. Reissu ei sillä mennyt ihan putkeen ja tuli kaikenlaisia ongelmia. Koki ettei pysty minun tukenakaan olemaan, vaikka en sitä edes vaatinut. Kauanhan sillä kesti tehdä selväksi, että haluaa täysin omaa aikaa ja sitä ennen tuli aika paljon riitoja pienistäkin jutuista.
Omassa päässäni mietin asioita selväksi ja kun hän oli eräänä aamuyönä minut haukkunut kaverinsa(!) kanssa pystyyn, päätin, että tämä oli tässä. Sanoin hänelle, että saa nyt täysin sitä omaa aikaa, koska me emme tule enää koskaan näkemään. Kielsin häntä jopa juttelemasta minulle missään, ellei hänellä ole jotain järkevää sanottavaa. Häneltä, kun viime aikoina tuli lähinnä vain kitinää ja vittuilua. Jotenkin meni luottamus tähän naiseen lopullisesti tuon episodin jälkeen. Lisäksi hän väitti, että on kertonut porukoillensa ihan kaiken meistä. Tuollaisten jälkeen on todella vaikea jatkaa enää mitään, kun ei tiedä milloin hän kenetkin sotkee suhteeseemme. Ei uskoisi, että nainen on 23-vuotias, vaikka eihän se ikä kaikkea kerro...
En edes oikeastaan muista, milloin olen aidosti häntä viimeksi rakastanut/pitänyt hänestä. Koko nainen tuntuu olevan minulle ihan yhdentekevä, kun minulla on omiakin murheita riittämiin.