Luinko huolimattomasti vai mainitsitko, käytkö nykyään terapiassa? Jos et, suosittelen lämpimästi. Josko siellä saataisiin sinusta kasailtua ehjempi mies, joka saisi vaimonsa takaisin tai edes olisi valmis suhteeseen kohdatessaan elämänsä rakkauden nro 2. Ja jos vaimosi ei sinua enää huoli, onpahan tukilankaa jo valmiiksi, ettet uudestaan putoa pohjalle.
Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että mt-ongelmista kärsivän läheisenä ei todellakaan ole helppoa, tulee katkeruutta ja vihan tunteita. Vaimosikin ehkä kannattaisi käydä ammattilaisen kanssa jutustelemassa päästäkseen niiden yli. Jos ei teidän, niin edes itsensä takia, ettei jää pahaa verta ja katkeruutta koko loppuelämän ajaksi.
Muista uskoa, että vielä jonain päivän elämässä on asiat paremmin, tavalla tai toisella. Voimia!
Viimeksi olen käynyt juttelemassa muutama kuukausi sitten, ei muka ole ollut aikaa aloitettuani työt. Toisaalta nyt kun on töitä, ei ole ehtinyt asioita niin yksikseen miettiä ja murehtia. Tosin mielessä on, että alan taas käymään keskustelemassa, koska tiedän että terve en vielä ole. Tuskin vielä pitkään aikaan.
Vaimo on myös alkanut käymään keskustelemassa ja purkamassa omaa tilannettaan. Ironista kyllä, minä olin se joka kehotti häntä niin tekemään, jankutin niin kauan, että hän suostui. Kuulemma siitä on apua mutta myös raskasta, koska se nostaa vanhoja tunteita minua kohtaan pintaan. Olemme myös puhuneet että kävisimme jossain yhdessä juttelemassa myöhemmin, jos tilanne siltä tuntuu.
Kuten sanoin, tiedän että masennukseni oli takuulla raskasta vaimolleni. Aiemmin mietin usein, että hän luovutti liian helpolla, että oma rakkauteni oli lujempaa. Hänellä on itselläänkin ollut kaikenmoisia ongelmia, jotka ovat vaikuttaneet suhteeseemme mm. paha paniikkihäiriö aikanaan. Siksi aluksi minäkin olin vihainen ja katkera; en hylännyt häntä hänen vaikeina aikoina ja kun itsellä tuli ongelmia, hänen ratkaisu oli luovuttaa. Nyttemmin kun on ollut aikaa ajatella asioita, ymmärrän ettei tilanteita, tunteita ja tapahtumia voi verrata eikä aina hallitakaan. Asioihin ei ole yhtä ainutta ratkaisua ja koemme asiat eri tavalla, niinpä en voi ajatella hänen rakkautensa olleen jotenkin huonompaa tai määrältään vähäisempää. Hän yritti kaikkensa mutta väsyi lopulta.
Tilanne on nyt tämä, kummallakin on halua korjata asiat, sitä onko se koskaan mahdollista, ei tiedä kukaan. Me mennään pienin askelin, rauhassa. Jos mitään muuta emme koskaan enää ole, ystäviä tulemme takuulla aina olemaan. Kattellaan.