Avaudunpa minäkin nyt lopulta. Teininä alkanut suhde päättyi viime vuoden puolella, heinäkuussa muutettiin erillemme. 15 vuotta, joista 8 naimisssa, kaksi lasta. Siis puolet siihenastisesta elämästä yhdessä. Kaikki alkoi horjumaan, kun pari vuotta minulla oli ykköstyypin diabetes hoitamatta ennen diagnoosia. Olin koko ajan vihainen, suutuin todella pienistä asioista todella tulisesti, kuitenkaan koskaan ei mitään väkivaltaan tai tavaroiden heittelyynkään viittaavaa ei ollut.
Diagnoosin ja lääkityksen saatuani kohdalleen hermot palautuivat normaaliksi lähes yhdessä yössä.
Jäätyäni työttömäksi samana päivänä kun toinen lapsemme syntyi, päätin jäädä muksujen kanssa kotiin ja vaimo paineli opiskelemaan uutta puolen vuoden päästä synnytyksestä. Vajaat kaksi vuotta tuosta hetkestä muutimme erilleen. Vaimo koitti ennen sitä monesti hyvällä ja pahalla sanoa, että olisikohan mulla syytä kävästä jossain juttelee masennuksen mahdollisuudesta. Perussuomalaisena miehenä ajattelin hammasta purren ja sisulla perkeleeni taittaa, hävisin. Väsyin täysin, en jaksanut kuin pakolliset touhuta lasten kanssa päivät, illat halusin olla omissa oloissani. Itketti koko ajan, vaimon kanssa kaikki meni aina tappeluksi, tuntui ettei hän ymmärrä minua ja mun väsymystä ollenkaan. Vaimo väsyi yrittäessään auttaa ja ymmärtää minua, koitti saada hakemaan hoitoa, kunnes ilmeisesti ajatteli että kaikki voitava on tehty ja luovutti. Olin jo hakenut apua ja minulla oli todettu keskivaikea masennus, johon sain lääkkeet. Rakkaus hänen puoleltaan kuitenkin oli ehtinyt loppua, olin niin eri ihminen mihin hän oli rakastunut. Hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään asian eteen vaan alkoi kohdella minua kuin ilmaa. Se ei tietenkään mun masennuksen itsekeskesyydessä ja säälissä rypemisessä auttanut. Lopulta minä olin se joka ääneen sanoi että eiköhän tämä ole tässä.
Rakastin häntä mutta olin itsekin sitä mieltä, ettemme voi jatkaa yhdessä. Erosimme hyvissä väleissä ja tuntui, että ratkaisu on oikea, varsinkin kun tulimme eron jälkeen todella hyvin toimeen keskenämme. Välimatka siis teki hyvää meille ja takuulla lapsillekin, kun faija jaksoi ja oli iloinen.
Kuitenkin hetken kuluttua muutettuamme erilleen, minusta alkoi tuntua, että ei tämä jumalauta ole oikein. Kerroin tämän hänelle ja hän yllättyi kovasti mutta ei tunne samoin. Päätettiin kuitenkin, että katsotaan rauhassa tilannetta eikä vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä. Siitä lähtien olen roikkunut löysässä hirressä muutaman kuukauden, hän ei ole vielä mihinkään valmis, haluaa miettiä rauhassa. On kuulemma ihan hukassa itsensäkin kanssa. Välillä kuulemma on minusta hyviä ajatuksia mutta myös todella paljon on vihan, katkeruuden ja pettymyksen tunteita minua kohtaan, koska olin niin kauan kaikkea muuta kuin ihanteellinen aviomies. Ensin tuo diabetesjuttu, joka otti hänelle jo koville ja sitten vielä jälkimmäinen härdelli. Ymmärrän tämän hyvin. Tuosta olen kuitenkin koittanut kovasti muuttua ja pitää itsestäni huolta, välillä paremmin, välillä huonommin. Hänen käytös minua kohtaan aiheuttaa minulle vain pahaa mieltä, hän on edelleen yleensä todella kylmä ja itsekäs minun seurassa. Hän on myöntänyt sen itsekin ja on pahoillaan sen aiheuttamasta mielipahasta. Ei kuulemma vaan vielä pysty parempaan, tarvitsee aikaa ja tilaa antaa anteeksi.
Tämän kuun lopulla harkinta-aika päättyy ja sovittiin että vielä ainakin katsotaan, eikä lopullista eroa haeta. Tosin minulla on aika varma olo, ettei me koskaan enää yhteen palata, viha tuntuu hänessä niin syvällä olevan. Ajatus siitä kun vaan tuntuu aivan kestämättömälle, hän on niin syvällä minussa ja lähes kaikessa minun elämässäni on muistijälki hänestä.
Vittumaista tämä ihmisen elämä.
