Jos pitkästä aikaa vähän päivitystä tänne.
Kertauksena ydinasiat niin viime talvena tuli ero pitkästä suhteesta.
Keväällä tapasin kahden lapsen yhteishuoltajanaisen toiselta paikkakunnalta. Hän oli sitä mieltä, että kaukosuhde epäsäännöllisen säännöllisin tapaamisin olisi juuri sitä mitä hän kaipaa. Ja minulle tuo tilanne kävi mitä parhaiten.
No, nyt on tämän kaukosuhdenaisen kanssa tapailtu 4 kuukautta. Mukavaa on ollut, mutta.
Pikkuhiljaa naisen puheet ovat menneet sille linjalle, että hän saattaisi haluta enemmänkin kuin tätä satunnaista kaukosuhteilua. Hän veti kohtuulliset pultit, kun facebookissa minulla pitkään oli suhdestatuksena sinkku, nyt olen statuksen piilottanut. Eräänä humalaisena iltana hän kertoi haluavansa vielä joskus naimisiinkin. Muutoinkin tuntuu, että hänellä alkaa olla jo kovin vahvoja tunteita minua kohtaan. Samalla hän on kuitenkin pienimmästäkin merkistä iskemässä hanskoja tiskiin. Joskus vähän rehellisesti hänelle avauduin tuntemuksistani, siitä pelosta, että suhteemme saattoi alkaa vähän turhan pian eron jälkeen ja siitä, että sinkkuvaihde saattaa tämän johdosta minulla vielä iskeä päälle. Nämä olivat siis vain ajatuksia ja tuumailuja mitä saattaa tulevaisuudessa käydä, jos huonosti käy. Hän kuitenkin oli heti, että "arvasin, että näin tulee käymään. Kiitos kun olit rehellinen. Toivotan sinulle hyvää jatkoa sinkkuelämäsi." eli hän veti siitä heti jyrkän johtopäätöksen. Toki sitten vähän tarkensin sanomisiani tai oikeastaan tarkoittamisiani niin hän oli kovin helpottunut ja iloinen kun suhteemme jatkuikin. Jotenkin tuo vain tuntui minusta hieman oudolta ja tuntuu, että hänellä on jokin taipumus hyväksyä ellei jopa hakea hylkäämistä oudon helposti. Toki, tuntien hänen lapsuuden traumansa niin se on ymmärrettävää.
Lapsia ei ole edelleenkään minulle esitelty.
Tilanne on siis se, että tapailemme, naisen tunteet tuntuvat syventyvän, hän vaikuttasi haluavan suhteelta enemmän, minäkin pidän hänestä ja viihdyn hänen seurassaan, mutta rakastamisesta ei voi puhua. Toki, tämä on minulle normaalia, sillä vaikka ihastun helposti niin rakastumiseen on siitä vielä pitkämatka ja rakkauden tunteiden kehittyminen vie minulla yleensä hyvinkin muutaman vuoden.
Olen ollut kuitenkin siinä mielessä avoin hänelle, että olen todellakin kertonut tunteistani, epävarmuudestani ja kaikesta hänelle. Ongelmahan on se vanha tuttu, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Pidän hänestä, mutta tulevatko nämä tunteet koskaan muuttumaan rakkaudeksi.
Onko järkevää jatkaa, antaa ajan kulua ja odottaa mitä tapahtuu. Vai luovuttaa ja lopettaa homma. Toistaiseksi asia olisi vielä vähän kivuttomampi, kun lapsia ei ole otettu tähän mukaan.
On myös tullut huomattua, että olen herättänyt kiinnostusta muissakin naisissa ja puolen kymmentä naista on tämän kesän aikana osoittanut kiinnostusta minua kohtaan. Mikä tietysti tuntuu hyvältä ja on auttanut kummasti nostamaan eron jälkeen vähän matalalle tipahtanutta itsetuntoa. Olisiko joku heistä sittenkin parempi vaihtoehto minulle vai tuntuuko ruoho vain aina vihreämmältä muualla.
Kaiken näköistä pohdittavaa on ja luulen, että se risteystilanne lähestyy koko ajan, jolloin hän tulee esittämään jotain ratkaisua, joka muuttaa nykytilannetta suuresti. Pikkuhiljaa kun tosiaan on käymässä ilmi ettei nykytilanne välttämättä hänelle riitä. Saa sitten nähdä mikä ratkaisu tulee olemaan ja miten tulen siihen suhtautumaan. Jos juuri nyt pitäisi veikata niin en usko, että olemme enää jouluna yhdessä.
Tulipahan purettua taas mieltä. Eihän näihin kukaan muu voi vastata tai ratkaista kuin minä itse. Kunpa tietäisin mitä haluan, ja mitä tästä voisi tulla, sitten joskus.