Naisasiat

[magnum37]

Siinä vaiheessa minusta tulee ns. varma ja helppo tapaus ja vastapuolen kiinnostus lopahtaa välittömästi.

Tuntuu siis että naisille kelpaavat vain "jännittävät" miehet.

Vähän samaa historiaa täälläkin. Tietenkään ei nyt kannata ihan LIIAN helpoksi ruveta yhdenkään naisen takia, siis niin että on päällä seisomassa joka asiassa, mutta kyllähän se nyt minustakin on tunne-elämältään normaalin ihmisen merkki, että sitä innostuu kun rakastuu. Naisella joka menettää kiinnostuksensa miehen innokkuuden takia, viiraa kyllä päässä ja pahasti. Se kertoo aika paljon naisen arvomaailmasta ja kyvystä rakastaa, eikä todellakaan hyvää. Ei sellaisen perään kannata haikailla. Sen sijaan sopii kyllä ihmetellä, mistä näitä "BB-mentaliteetilla" varustettuja naisia sikiää?

 

[tinkezione]

Naisella joka menettää kiinnostuksensa miehen innokkuuden takia, viiraa kyllä päässä ja pahasti. Se kertoo aika paljon naisen arvomaailmasta ja kyvystä rakastaa, eikä todellakaan hyvää. Ei sellaisen perään kannata haikailla.

QUOTED FOR TRUTH!

Enpä ole taas hetkeen tavannut omituisempaa naiseläjää, kuin taannoinen, jolle joudin sanoa muutaman tapaamisen jälkeen, jotta onnea matkaan sopivamman miehen metsästykseen. En ole mikään yli-innokkuuden perikuva, mutta kyllä kai sitä nyt normaali ihminen mukavasta naisesta sen verran innostuu, että haluaa asian lievin sanankääntein ja teoin (ei nyt lähdetä millekään Jomppa_Koo -sektorille kumminkaan) julki tuoda. Ei kelvannut, kun "ahdisti" moinen yli-innokkuus. Olkoot. Täysin riittävän sopivia akkoja onpi mualima väärällään.

 

[tolppa83]

Terve!

Tässä on nyt tämän viikon oltu harkinta-ajan alla, eli 5kk ja 3 viikkoa olisi vielä jäljellä. Noin 3 kk asuttu kumminkin jo erillään. Vaimo tahtoi eron ja ilmeisesti jo tapailee uutta miestä. Itsellä on aikalailla sekavat fiilikset, kuten arvata saattaa. Ikävä tulee silloin tällöin kylään, mutta en enää voisi palata hänen kanssaan yhteen, tai ainakin nyt tuntuu siltä.
Vaikka ikää itsellä ei aivan älyttömästi vielä ole, ja pidän itseäni ihan mukavan oloisena ja näköisenä, ei uskoa meinaa löytyä siihen, että joku enää huolisi meikäläistä rinnalleen.

 

[TheT]

Ei kelvannut, kun "ahdisti" moinen yli-innokkuus. Olkoot. Täysin riittävän sopivia akkoja onpi mualima väärällään.

Kuulostipa todella tutulta, tosin oma tilanteeni ei ole vielä noin pitkällä. Reilut puoli vuotta olen erään naisen tuntenut ja muutaman päivän tapaamisia suunnilleen kymmenkunta sinä aikana, syynä noin sadan kilometrin välimatka. Enemmän tämä on ollut fyysinen suhde ja alkanut eräistä kotibileistä, mutta vaihdoin silti numeroita seuraavana aamuna.

Noin kuukausi takaperin sain sitten kuulla, että kyseinen naisihminen olisi enemmän kiinnostunut. Noh, hän sattui olemaan jonkinmoisessa nousuhumalassa tuolla hetkellä, kertoessaan asian puhelimessa, mutta eihän se estä kertomasta. Itselleni tämä oli tietynlainen yllätys, mutta jotenkin hän kosketti minua sanoillaan ja pitkästä aikaa tunsin vetoa molemmin puolin.

Seuraava tapaaminen olikin sitten siihenastisista tapaamisista ehdottomasti parasta aikaa, kaikki näytti todella lupaavalta. Hän sanoi, että haluaa katsella rauhassa jos tästä tulisi jotain - Itse toivoisin kuitenkin jotain merkkejä, että suhde menisi eteenpäin, koska en yleensä osaa olla maltillinen ja kyseistä naista alkaa kuulemma ahdistamaan jos olen liian nopealla aikataululla liikkeellä.

Sanoin hänelle, että katsotaan vain rauhassa, mutta ei kateltaisi muiden perään tutustuttaessa. Ei ole mielestäni liikaa pyydetty? Tiedän, että hänellä on ollut aika railakasta aikaa viimeisten parin vuoden aikana, kun on ollut sinkkuna, mutta eihän sellaista touhua enää hyvällä katselisi jos sama meininki jatkuu edelleen. Jotenkin tuo pyyntö vain tuntui vaikuttaneen häneen ja sekoittaneen ajatuksia...

 

[Fordél]

Vaikka ikää itsellä ei aivan älyttömästi vielä ole, ja pidän itseäni ihan mukavan oloisena ja näköisenä, ei uskoa meinaa löytyä siihen, että joku enää huolisi meikäläistä rinnalleen.

Niin vielä et varmasti ole valmis yhtään mihinkään, mutta sitten kun eksä on mahdollisesti laitettu mappi ööhön, löytyy taatusti joku pirkko jostain. Ei kannata menettää peliä ennen kuin se on edes alkanutkaan. Nyt vain annatetaan ajan tehdä tehtävänsä ja selvittää pää. Sitten joskus kun on se aika niin uutta pirkkoa kehiin. Ei muuta kuin jaksamisia sinne!

 

[puuha-pete]

Piti mennä baarista normaalisti hoitelemaan viime viikon maanantaina neitonen ja tänään tajusin käveleväni jo käsi kädessä hetken.

 

[julle-jr]

Piti mennä baarista normaalisti hoitelemaan viime viikon maanantaina neitonen ja tänään tajusin käveleväni jo käsi kädessä hetken.

Baarista maanantaina, normaalisti...? :)

No, onnea/osanotto joka tapauksessa.

 

[puuha-pete]

Joo kyllä tuo melko normaaliakin kai taas on kun koulu alkoi. Taas sitä viedään, lähden pubiin, prkl!

Ja kiitos molempiin, molempia tämä nyt taitaa olla.

 

[sladdi#17]

Kai se täytyy tänne suomen parhaimmalle parisuhdepalstalle tulla kaikille tuntemattomille avautumaan että nyt on sladdin 7 v ja 4 kk kestänyt parisuhde naisen kanssa ohi. Mukaan mahtuu reilu 6 vuoden yhteisasuminen, yhteiset lemmikit ja lähes neljän vuoden kihlaus.

Eilen lopetettiin riitely ja alettiin taas puhumaan. Lopulta päädyttiin puhumaan jo pitkään molempia mietityttäneestä asiasta (eroamisesta siis) ja päätettiin erota yhdessä molempien tahdosta. Kavereina jatketaan tästä eteenpäin mitä helpottaa melko paljon se että ex-emäntä oli joka tapauksessa lähdössä ulkomaille seuraavan viikon sisällä kuukausiksi. Itse jään asumaan lemmikkien kanssa yhteiseen kämppään reissun ajaksi ja sen jälkeen sitten erilleen asumaan.

Päällimmäinen tuntemus kaiken helvetin sekavuuden, itkeskelyn ja nauramisen takana taitaa kuitenkin olla aivan jumalaton helpotus. Toki samalla järjetön haikeus. Vittu tästä olisi tullut helvetilliset kuukaudet jos tässä tilassa olisi toinen lähtenyt ulkomaille ja pinnalla olisi molempien pitänyt teeskennellä tämän jutun jatkamista.

Mitään suurempaa draamaa ei asiaan liity. Kaikenlaista pientä toki niin kuin asiaan kuuluu. Lähinnä kai nyt kun kolmekymppiä alkaa entisestä kaukaisuudesta jo kilkuttelemaan ovia, oli se tilanne että molempia kiinnostaa vain niin eriasiat kuin silloin kakaroina kun tämä aloitettiin. Tai kai silloinkin eri asiat kiinnosti, mutta niillä ei tuntunut olevan niin merkitystä silloin.

Tämä kasvaminen on muuten vitun rankkaa. Itse en usko eläväni niin pitkään että kokisin olevani millään tapaa aikuinen tai valmis.

 

[Vanha Len]

Tämä kasvaminen on muuten vitun rankkaa. Itse en usko eläväni niin pitkään että kokisin olevani millään tapaa aikuinen tai valmis.

Kunnes kohtaat seuraavan rakkauden.

Kasvaminen on rankkaa mutta tuossa neljänkympin jälkeen se yleensä helpottuu. On jo koettu paljon asioita ja terävimmät särmät ovat tasoittuneet mukavasti. Naisetkin ovat jo seksuaalisesti parhaassa iässä...eli upeita kokemuksia tulet vielä tuntemaan. Ei hätää...aikuiseksi ei tarvitse silti kasvaa vaikka ikää tulee. Tämän kerron ihan omasta kokemuksestani:)

 

[passenger]

Kunnes kohtaat seuraavan rakkauden.

Kasvaminen on rankkaa mutta tuossa neljänkympin jälkeen se yleensä helpottuu. On jo koettu paljon asioita ja terävimmät särmät ovat tasoittuneet mukavasti. Naisetkin ovat jo seksuaalisesti parhaassa iässä...eli upeita kokemuksia tulet vielä tuntemaan. Ei hätää...aikuiseksi ei tarvitse silti kasvaa vaikka ikää tulee. Tämän kerron ihan omasta kokemuksestani:)

Itsellä on ikää vielä muutaman vuoden alle sen kolmekymmentäkin ja kasvaminen tuntuu tosiaan, ei ehkä rankalta, mutta ainakin sen kokee vielä tässä iässä voimakkaana ja elämässä läsnäolevana. Siitä olen Lenin kanssa samaa mieltä, että harvojen kokemuksieni perusteella voin kyllä yhtyä tuohon naisen seksuaalisuuteen ja parhaaseen ikään.

Tässä on nyt tänä vapaana kesänä tullut vietettyä aika moisen rietastelevaa elämää ja partnerien ikä on vaihdellut tuolta 18-vuotiaasta tuonne plus neljäänkymppiin ja jotenkin se ainakin itseä miellyttää nuo aikuisemmat naiset. Hauskaa on toki ollut nuorempienkin kanssa :). Kaipa ne naisetkin kokevat sitä samaa kypsymistä ja kasvamista vielä sinne kolmeenkymppiin kuten miehetkin. Ainahan tuollainen "aikuistuminen" on toki hyvin yksilökohtaistakin, niin miehillä kuin naisillakin.

 

[Spiit]

...

Sladdille voimia. Monia yhtäläisyyksiä tuosta kertomastasi löytyy omiin kokemuksiini peilaten; ulkomaille lähdöt sun muut. Jokatapauksessa hyvä, että löydät sisältäsi kaikesta huolimatta sen helpotuksen tunteen. Pidä se ajatuksissasi silloin, kun se haikeus meinaa ottaa yliotteen muista tunteista. Huominen tulee..

Ja lisäksi vielä oman tilanteen päivitystä.. Nyt se on sitten tehty.

Tuossa viime viikolla kirjoittelin kuinka vajaa pari kuukautta sitten tapahtunut ero on oman pään sisällä hyökännyt ikään kuin uudestaan silmille.. lähinnä siksi, että kontakteja exään oli jäljellä liiaksi. Näistä pahimpana tosiaan tuo facebook, joka suoltaa päivästä toiseen informaatiota enemmän ko. naisen asioista kuin olisi tarpeen. Tänään sitten pamahti hieman rivien välistä selville, että uutta on alkanut pyörimään kuvioissa ja tein sen mitä monet täällä jo ehdottivatkin. Entinen tyttöystävä on nyt ainakin suurimmilta (ja kriittisimmiltä) osin poistettu Spiitin elämästä. Eipähän tarvitse naisesta kuulla enää mitään, ellen väkisin itse halua ottaa yhteyttä. Jälkiviisaana täytyy kyllä sanoa se, että olisihan tuon voinut alunperinkin jo hoitaa näin, ettei tarvitsisi nyt enää uudestaan tätä paskaa käydä läpi ja pyöritellä synkkiä ajatuksia pään sisällä.

Nyt sitten vain uutta elämää tosissaan rakentamaan. Ideoita mistä palikasta kannattaa aloittaa?

 

[tinkezione]

Nyt sitten vain uutta elämää tosissaan rakentamaan. Ideoita mistä palikasta kannattaa aloittaa?

Omasta itsestä. Mieli ja kroppa rääkkiin ja sitä kautta hahmottamaan, mitä sitä oikeasti haluaa nuiden akkojen kanssa tehdä.

 

[passenger]

Omasta itsestä. Mieli ja kroppa rääkkiin ja sitä kautta hahmottamaan, mitä sitä oikeasti haluaa nuiden akkojen kanssa tehdä.

Itselläni on ainakin sellainen tilanne että, ei vaan mitenkään oikeen mikään homma tunnu miltään vielä reilu kolme kuukautta eron jälkeen. Myös vähän samanlainen tilanne että hetken meni jo ihan hyvin, kunnes exä on alkanut taas itse kyselemään mitä minulle kuuluu, vaikka viimeksi reilu kuukausi sitten sovittiin että on molemmille parempi, että ei olla minkäänlaisissa yhteyksissä, koska itse en ainakaan vieläkään osaa suhtautua häneen pelkkänä kaverina.

Päivät menee opiskelun parissa ja viikonloputkin saa kulumaan hienosti rellestäen, mutta lähes aina yksin ollessa asiat yhä edelleen pyörivät päässä. Alkaa jo isosti vituttamaan tämä asioiden pyörittely päässä, josta ei tunnu pääsevän eroon.

Muuten tässä on ollut sinänsä hienoa huomata että kysyntää on itsellä ollut tosi paljon ja tuntuu että tällä hetkellä saisi kaikki muut naiset, paitsi sitä jonka todella haluaisi. Jotenkin sitä tietää, että ei tosiaan ole valmis eikä mitenkään järkevää edes ryhtyä mihinkään uuteen suhteeseen, mutta jotenkin kai koitan täyttää jotain läheisyydenkaipuun tuottamaa tyhjiötä elämässäni.

 

[Morgoth]

oli se tilanne että molempia kiinnostaa vain niin eriasiat kuin silloin kakaroina kun tämä aloitettiin. Tai kai silloinkin eri asiat kiinnosti, mutta niillä ei tuntunut olevan niin merkitystä silloin.

Niin, noihan se yleensä tuntuu käyvän, että ne suhteet varsin usein ajautuvat karikkoon, jotka on aloitettu 'kakaroina'. Paremmat edellytykset pidemmällä suhteelle on, kun pahimmat sekoilut, kokeilut, vapaudet ja 'kakaruus' on koettu. Anna ajan rauhassa parantaa haavat ja siitä sitten eteenpäin.

 

[Fordél]

Itsellä on ikää vielä muutaman vuoden alle sen kolmekymmentäkin ja kasvaminen tuntuu tosiaan, ei ehkä rankalta, mutta ainakin sen kokee vielä tässä iässä voimakkaana ja elämässä läsnäolevana.

Juuri näin. Ehkä se kasvaminen vain muuttaa muotoaan iän myötä. Tosiaan kasvamisen tuntee ehkä jopa konkreettisemmin kuin nuoremapana, jolloin sitä vain meni eikä niinkään funtsinut asioita. Kasvaminen tapahtui ikään kuin vähän huomaamatta. Nyt kun oma persoona on koko ajan vain tutumpi, sitä ymmärtää koko ajan paremmin itseään ja kasvaa erilaisten kokemusten myötä, jopa niin että sen tosiaan tuntee.

Parisuhde on tässä kohdin erinomainen kasvunpaikka. Ja sitten jos tulee ero, kasvaa aivan uusiiin mittoihin kun löytää itsestään heikkouksia, mutta myös uusia voimavaroja. Tuon prosessin jälkeen sitä on taatusti entistä valmiimpi siihen seuraavaan parisuhteeseen. Ei siis kannata ryhtyä kyyniseksi jos ero tulee, koska se on vain elämää. Toki ero pitää kärsiä läpi, antaa haavojen parantua, mutta liiaksi ei kannata jäädä makaamaan suruun.

 

[passenger]

Parisuhde on tässä kohdin erinomainen kasvunpaikka. Ja sitten jos tulee ero, kasvaa aivan uusiiin mittoihin kun löytää itsestään heikkouksia, mutta myös uusia voimavaroja. Tuon prosessin jälkeen sitä on taatusti entistä valmiimpi siihen seuraavaan parisuhteeseen. Ei siis kannata ryhtyä kyyniseksi jos ero tulee, koska se on vain elämää. Toki ero pitää kärsiä läpi, antaa haavojen parantua, mutta liiaksi ei kannata jäädä makaamaan suruun.

On tosiaan, kyllä sitä on paljon asioita avautunut itsestäänkin tässä ihan uudella tavalla ja eri näkökulmista. Tollanen kyynisyys kyllä tulee mieleen niin omasta tilanteesta kuin ihan kaveripiiriäkin seuranneena. Tuntuu välillä että ihmisiltä puuttuu niin parisuhteessa kuin muutenkin sellainen pitkäjänteisyys ja kaikki asiat on saatava heti. Tuntuu että ei ole malttia eikä tahtoa rakentaa asioita rauhassa.

Samaa mieltä kyllä muuten, aiempienkin kirjoitustesi osalta tähän ketjuun. Elämää tämä vain on ja tuskin tämä ikuisuuksia kestää. Itsellä on ehkä sellainen heikko luonteenpiirre tuo kyynisyys mitä pitäisi kehittää. Mutta tärkeä on tosiaan tiedostaa ja oppia noita heikkouksia kuten myös vahvuuksiakin omassa luonteessa ja käyttäytymisessä.

 

[Fordél]

On tosiaan, kyllä sitä on paljon asioita avautunut itsestäänkin tässä ihan uudella tavalla ja eri näkökulmista. Tollanen kyynisyys kyllä tulee mieleen niin omasta tilanteesta kuin ihan kaveripiiriäkin seuranneena. Tuntuu välillä että ihmisiltä puuttuu niin parisuhteessa kuin muutenkin sellainen pitkäjänteisyys ja kaikki asiat on saatava heti. Tuntuu että ei ole malttia eikä tahtoa rakentaa asioita rauhassa.

Samaa mieltä kyllä muuten, aiempienkin kirjoitustesi osalta tähän ketjuun. Elämää tämä vain on ja tuskin tämä ikuisuuksia kestää. Itsellä on ehkä sellainen heikko luonteenpiirre tuo kyynisyys mitä pitäisi kehittää. Mutta tärkeä on tosiaan tiedostaa ja oppia noita heikkouksia kuten myös vahvuuksiakin omassa luonteessa ja käyttäytymisessä.

Itse on olen erotessa löytänyt aina uusia puolia itsessäni. Ymmärrän esimerkiksi eron myötä paremmin, mitä asioita tarvitsen ja mitä en tarvitse. Osa roskasta tuntuu jäävän matkan varrelle ja kuva omasta itsestään terävöityy koko ajan samalla, kun terävimmät kulmat hiutuvat pois.

Itsellä se suurin heikkous on nykyään kärsivällisyyden puute. Tunnistan itsessäni vähän tuota "kaikki saatava heti-mentaliteettia" ja että pitkäjänteisyys on puuttunut. Olen kuitenkin tämän tiedostanut ja mielestäni kehittynyt siinä, tosin paljon on vielä tehtävää. Kyynistä musta taas ei saa millään ja vaikka tässä tuppaa tulla koko ajan iskuja niin silti jaksan uskoa. Mutta siitä olen varma, että seuraavassa suhteessa jaksan taatusti tehdä entistä enemmän työtä suhteen eteen.

 

[JypFabu]

Parisuhde on tässä kohdin erinomainen kasvunpaikka. Ja sitten jos tulee ero, kasvaa aivan uusiiin mittoihin kun löytää itsestään heikkouksia, mutta myös uusia voimavaroja. Tuon prosessin jälkeen sitä on taatusti entistä valmiimpi siihen seuraavaan parisuhteeseen. Ei siis kannata ryhtyä kyyniseksi jos ero tulee, koska se on vain elämää. Toki ero pitää kärsiä läpi, antaa haavojen parantua, mutta liiaksi ei kannata jäädä makaamaan suruun.

Tavallaan sulla on tässä hieno ja arvostettava ajatusrakennelma, harmi vaan, ettei se oikeassa elämässä kuitenkaan ole ihan totta. Kun todella saa siipeensä ja epäonnekseen useamminkin, ihmiselle kasvaa jo selviytymisen varmistamiseksi jonkinlainen panssari. Jokaisen perseelleen menneen yrityksen jälkeen on on entistä kauempana kykenemisestä avoimuuteen ja monesti sitten se varautuneisuus tappaa hyviä alkuja itse kultakin. Ikävää että on niin. puhut tässä ja monessa muussakin tässä topikissa lukemastani kommentista kasvamisesta ja hyvä niin, mutta hämäräksi on jäänyt, mitä sillä kasvamisella tarkoitat? Kasvatko ymmärrykseen, vai selviämiseen, että karistat paskat olalta jataas kohti uutta seikkailua ja mahdollisuutta, vai valaistutko eksistenssin rajattoman alkumeren vietäväksi?

Sanot, ettei kannata ruveta kyyniseksi, jos ero tulee, muttet sano miksi ei. Toisaalta kyynistyminen ei ole rationaalisen päätäntävallan alainen asia, kuin vaikkapa päätös olla ostamatta lenkkimakkaraa, vaan tofubiittejä ja porkkanaa sen sijaan. Eron kärsii ihan joka tapauksessa aina läpi, eikä siihen voi kannustaa, tai olla kannustamatta, tai voi, mutta se on tuuleen huutamista vailla merkitystä.

Minä oikeastaan kannustan jäämään suruun makaamaan, koska siellä se kasvu tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Rakkaus on eri asia, kuin sotiminen, jossa sinne tuleen ei kannata jäädä, vaan pitää selviytyä, jotta jää olemaan. Rakkaudessa päinvastoin pitää juoda se surun malja täytenä, jotta voi kristalloitua tilaan, missä ei kyynisty.

Kaikki nämä menettämisen tuskat on ilmentymiä itsekkyydestä, lapsellisia haituvia jostain oman mielen luomista parisuhdeihanteista ja kaikkea muuta kuin rakkaus, josta tässä yhteydessä usein mainitaan perimmäisenä tunteena. Kun nämä pääsee yli, osaa olla rakastettu, joka on hiukkasen vaikeampaa, kuin rakastaa, koska itse ei vallitse, eikä hallitse koko asiaa. Sitten kun läheisriippuvuus ja omistamisenhalu alkaa olla mennyttä kauraa, on hiljalleen levelillä, jossa se todellinen parisuhde voi syntyä, sillä tuurilla, että se toinenkin vaikka edes tiedostamattomalla tasolla asian vaistoaa.

Hassua on panna merkille, että ihmisen pariutumistanssi on oikeasti vaikeampi, kuin skorpiooneilla, joskaan ei yhtä tappava.

 

[Fordél]

Tavallaan sulla on tässä hieno ja arvostettava ajatusrakennelma, harmi vaan, ettei se oikeassa elämässä kuitenkaan ole ihan totta. Kun todella saa siipeensä ja epäonnekseen useamminkin, ihmiselle kasvaa jo selviytymisen varmistamiseksi jonkinlainen panssari. Jokaisen perseelleen menneen yrityksen jälkeen on on entistä kauempana kykenemisestä avoimuuteen ja monesti sitten se varautuneisuus tappaa hyviä alkuja itse kultakin. Ikävää että on niin.

Se ei varmasti ole totta kaikkien kohdalla. Ihmiset ovat erilaisia ja kokevat asiat hyvin eri tavalla. Moni varmasti vahvistaa aina omaa panssariaan jokaisen tappion jälkeen. Itse en kuitenkaan tähän kyynisyyteen jaksa lähteä, koska tosiaan sen jälkeen on yhä vaikeampaa avata itseään ja on varautuneempi. Näin ollen se seuraava suhde on pansasrin myötä jo lähtökohdiltaan heikommissa aseltelmissa kuin edellinen suhde. Täytyy kuitenkin muistaa, että suhteet ovat erilaisia eikä se uusi ihminen ole sama kuin se, jonka kanssa viimeksi meni sukset ristiin. Miksi siis rakentaa panssaria? Itsensä takia? Nääh, itse en näe sitä järkevänä.

puhut tässä ja monessa muussakin tässä topikissa lukemastani kommentista kasvamisesta ja hyvä niin, mutta hämäräksi on jäänyt, mitä sillä kasvamisella tarkoitat? Kasvatko ymmärrykseen, vai selviämiseen, että karistat paskat olalta jataas kohti uutta seikkailua ja mahdollisuutta, vai valaistutko eksistenssin rajattoman alkumeren vietäväksi?

Tarkoitan kasvamisella lähinnä sitä terävöitynyttä kuvaa itsestä. Sitähän varten täällä eletään, että opitaan tuntemaan millainen ihminen on Jäsen F, JypFabu jne. En siis kasva ymmärrykseen oikeastaan muusta kuin lähinnä itsestäni. Itselle ovat ainakin viime vuodet olleet hyvin kasvattavia kokemuksia. Tuossa vuosituhannen alussa minulla ei todellakaan ollut näin selvää kuvaa itsestäni ja se näkyi heti parisuhteessa. Olin vietävissä kun en tiennyt oikein kuka olen ja mitä haluan & tarvitsen. Karikoiden kautta tuo kuva on terävöitynyt, mutta sen sijaan, että lähtisin rakentamaan panssaria, koitan oppia asioita itsestäni. Muita en voin juuri muuttaa, itseäni ja tietoisuutta itsestäni voin.

Sanot, ettei kannata ruveta kyyniseksi, jos ero tulee, muttet sano miksi ei. Toisaalta kyynistyminen ei ole rationaalisen päätäntävallan alainen asia, kuin vaikkapa päätös olla ostamatta lenkkimakkaraa, vaan tofubiittejä ja porkkanaa sen sijaan. Eron kärsii ihan joka tapauksessa aina läpi, eikä siihen voi kannustaa, tai olla kannustamatta, tai voi, mutta se on tuuleen huutamista vailla merkitystä.

Niin ehkä tässä on jollain tapaa elämänkatsomuksellinen ero. En toki sinua tunne, mutta jossain ketjuissa on tullut sunkin kanssa väännettyä. Siltä pohjalta (ja korjaa ihmeessä jos olen väärässä) voisin sanoa, että itse olen optimistinen ja en näe tarvetta kyynisyydelle. Miksi tahallaan jarruttaa oma tulevaisuuttaan pessimisimillä? Elämä on annettua elämää varten ja siinä tulee välillä turpaan. Pääasia on kuitenkin se, että vaikka turpaan tulee, jää niistä kahakoista henkiin. Veikkaan, että itse olet pessimistisempi luonne, kenties rationaalisempikin, jolloin olet taipuvaisempi kyynisyyteen. Itse asiassa vastasin tähän kysymykseen jo tuossa aikaisemmin. En näe tarvetta panssarille, joka jarruttaisi toimintaani tulevaisuudessa.

Minä oikeastaan kannustan jäämään suruun makaamaan, koska siellä se kasvu tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Rakkaus on eri asia, kuin sotiminen, jossa sinne tuleen ei kannata jäädä, vaan pitää selviytyä, jotta jää olemaan. Rakkaudessa päinvastoin pitää juoda se surun malja täytenä, jotta voi kristalloitua tilaan, missä ei kyynisty.

Niin en tiedä olemmeko tässä mitenkään eri linjoilla. Tosiaan tuossa surussa ja muutenkin siellä olotilojen ääripäissä oppii yleensä uusia asioita itsestään eli kasvaa. Surussa pitää tosiaan maata sen aikaa kun se itselleen on tarpeellista. Jotkut asiat on vain saatava mappi ööhön ja se vie aikaa. Liikoja siinä surussa ei kuitenkaan kannata velloa, koska elämä jatkuu ja esimerkiksi naisia on tuolla odottamassa vaikka kuinka paljon. Jos edellinen suhde on mennyt poikki, on se yleensä osoitus, että joku homma siinä kusi ja pahasti. Pitää vain käsitellä asia, antaa itselleen aikaa ja sitten lähteä kohti uusia juttuja.

Kaikki nämä menettämisen tuskat on ilmentymiä itsekkyydestä, lapsellisia haituvia jostain oman mielen luomista parisuhdeihanteista ja kaikkea muuta kuin rakkaus, josta tässä yhteydessä usein mainitaan perimmäisenä tunteena. Kun nämä pääsee yli, osaa olla rakastettu, joka on hiukkasen vaikeampaa, kuin rakastaa, koska itse ei vallitse, eikä hallitse koko asiaa.

Erittäin hyvin sanottu. Tosiaan on paljon vaikeampi olla rakastettu kuin rakastaa. Ehkä tuo rakastettuna olo helpottuu näin iän ja kokemusten myötä.

Mitä kuitenkin tarkoitat tuolla, että menettämisen tuska on ilmentymä itsekkyydestä? Tarkoitatko, että jokainen luo itselleen kuvan parisuhdeihanteesta ja kun todellisuus on sitten jotain muuta, pitää silti itsekkäästi kiinni siitä ihanteesta ja kokee menettämisen tuskaa kun on pakko laittaa homma poikki.

 

[JypFabu]

Mitä kuitenkin tarkoitat tuolla, että menettämisen tuska on ilmentymä itsekkyydestä? Tarkoitatko, että jokainen luo itselleen kuvan parisuhdeihanteesta ja kun todellisuus on sitten jotain muuta, pitää silti itsekkäästi kiinni siitä ihanteesta ja kokee menettämisen tuskaa kun on pakko laittaa homma poikki.

Hemmetin hienosti kirjoitettua asiaa kokonaisuudessaan, ja vastasitkin moneen mitä kyselin.

Tässä viimeisessä kappaleessa olet aika hyvin kartalla siitä kuinka ajattelen, monestihan se yhteensopimattomuus (voittopuolisesti?) syntyy piintyneistä käsityksistä siitä, mitä parisuhde on, tai sen pitäisi olla ja loppuu jääräpäiseen roikkumiseen omien kuvitelmien oikeellisuudessa ja totuudellisuudessa, niin, että toinen tukahtuisi, jos ei pakenisi. Jos ei erottuaankaan kykene erottamaan ideaalia ja todellisuutta, on se vain sitten taas edessä seuraavalla yrittämällä pienesti varioiden tulokseltaan samana.

Itse asiassa, hassua kyllä, tämän kyynisyyden tai sen puutteen suhteen ollaan aika lähellä toisiamme, ehkä vain pikkuisen toisenlaisin johtopäätöksin koetusta, mutta niinhän sen kuuluukin mennä.

Kun tuosta panssarista puhuin, en puhunut pelkästään, enkä voittopuolisesti itsestäni, vaikken minäkään väistämättömästä ole osattomaksi jäänyt. Enemmänkin taustana on seniori-ikään ehtineen empiriaa siitä, kuinka se maailma meitä kumminkin rusikoi, tahdottiin sitten tai ei.

 

[JypFabu]

Mitä kuitenkin tarkoitat tuolla, että menettämisen tuska on ilmentymä itsekkyydestä? Tarkoitatko, että jokainen luo itselleen kuvan parisuhdeihanteesta ja kun todellisuus on sitten jotain muuta, pitää silti itsekkäästi kiinni siitä ihanteesta ja kokee menettämisen tuskaa kun on pakko laittaa homma poikki.

Bääh! meinasi sitten jäädä vahingossa vastaamatta siihen mitä kysyit.

Tarkoittanen kutakuinkin sitä, että rakkaus meidän kulttuurissa sotketaan useimmiten omistamisen haluun, joka taas on kutakuinkin ihan muuta kuin rakastaminen. Luontaisesti ero tuo surun, mutta rakkaus, jos sitä on, johtaa muunlaiseen suhtautumiseen, kuin katkeroitumiseen tai eristymiseen rakastamastaan. Rakkaus oikeasti on pyyteetöntä, ehkä se useimmille valkenee vasta omissa lapsissaan, eikä se siis mitään vaadi, se vain on tai ei ole. Ehkä tästä syystä melkein kaikilla mun eksillä ja mulla on omanlaisensa, mutta lämpimät suhteet säilyny vuodesta toiseen. iloitsen kun niillä menee hyvin tai löytyy "se" prinssi jota on etsiny, mutta oon aina ehdoitta läsnä tukemaan jos on tarvis. Tälläisenä seesteisenä vanhana räähkänä voin siis sanoa, että itsellä on asiat mallillaan, mutta vaati se sillon joskus muutaman kiven läpi tunkemista, että oivalsi.

 

[Fordél]

Tässä viimeisessä kappaleessa olet aika hyvin kartalla siitä kuinka ajattelen, monestihan se yhteensopimattomuus (voittopuolisesti?) syntyy piintyneistä käsityksistä siitä, mitä parisuhde on, tai sen pitäisi olla ja loppuu jääräpäiseen roikkumiseen omien kuvitelmien oikeellisuudessa ja totuudellisuudessa, niin, että toinen tukahtuisi, jos ei pakenisi. Jos ei erottuaankaan kykene erottamaan ideaalia ja todellisuutta, on se vain sitten taas edessä seuraavalla yrittämällä pienesti varioiden tulokseltaan samana.

Kiitos tästä ajatuksesta ja nyt kun taakse päin katsoo niin kyllähän itsekin on tullut syyllistyttyä tuohon. Jääräpäisesti olen roikkunut siinä kuvitelmassa, jota voisi kutsua ideaaliparisuhteeksi. Se on muodostunut niistä havainnoista, joita olen saanut tosielämästä ja myös medioista. Onko se kuva todellisuutta? Ei todellakaan. Todellisuus on jotakin totta ja se pitää sisällään myös niitä säröjä, jotka toisaalta tekee tästä elämisestä haasteellisen, mutta myös mielenkiintoisen.

Ero voisi monesti olla se paikka, jossa tämä kuva ideaaliparisuhteesta murtuu, mutta aina näin ei tapahdu vaan sitä ryntää kohti seuraavaa suhdetta pitäen kiinni kuvitelmistaan. Ehkä tässäkin kohdin auttaa tosiaan se itsetutkiskelu ja asioiden läpikäynti sekä tutustuminen omaan itseensä.

Jos nyt mennään ihan lässytyslinjalle niin rakkaushan on (tai ainakin osaksi) sitä, että saa olla oma itsensä. Sitähän se rakastettuna olo on ja kun taas rakastaa niin rakastaa aika pyytettömästi toista. Ja mikä ajatus tässä oli taustalla? No lähinnä se, että tosiaan ei ole helppoa olla täysin oma itsensä vailla mitään panssareita tai suojia. Jos näitä rupeaa rakentamaan ja siihen päälle vielä luodaan kaukana todellisuudesta oleva kuva ideaaliparisuhteesta niin yhtälö taitaa olla mahdoton toimiakseen. Kasvamista se kait on, että pääsee näistä erilaisista kuvitelmista ja pansareista eroon sekä uskaltaa olla rakastettu omana itsenään.

Joo oikeesti ei vittu mitä lässytystä. Nyt täytyy lähteä tappamaan karhu paljain käsin, vaihtamaan vesikatto ja lopuksi kait on piestävä joku nainen.

Kun tuosta panssarista puhuin, en puhunut pelkästään, enkä voittopuolisesti itsestäni, vaikken minäkään väistämättömästä ole osattomaksi jäänyt. Enemmänkin taustana on seniori-ikään ehtineen empiriaa siitä, kuinka se maailma meitä kumminkin rusikoi, tahdottiin sitten tai ei.

Kyllä, maailma rusikoi meitä eikä siltä voi välttyä. Sen sijaan omaa asennetta voi miettiä. Joka tapauksessa teksteistäsi huomaa, että siellä puhutaan kokemuksen syvällä rintaäänellä ja ehkä tässä allekirjoittaneen kirjoituksissa paistaa läpi vielä jonkinlainen naivius. No toivottavasti kyynistä musta ei tule.

 

[Ender00]

Jos pitkästä aikaa vähän päivitystä tänne.

Kertauksena ydinasiat niin viime talvena tuli ero pitkästä suhteesta.
Keväällä tapasin kahden lapsen yhteishuoltajanaisen toiselta paikkakunnalta. Hän oli sitä mieltä, että kaukosuhde epäsäännöllisen säännöllisin tapaamisin olisi juuri sitä mitä hän kaipaa. Ja minulle tuo tilanne kävi mitä parhaiten.

No, nyt on tämän kaukosuhdenaisen kanssa tapailtu 4 kuukautta. Mukavaa on ollut, mutta.

Pikkuhiljaa naisen puheet ovat menneet sille linjalle, että hän saattaisi haluta enemmänkin kuin tätä satunnaista kaukosuhteilua. Hän veti kohtuulliset pultit, kun facebookissa minulla pitkään oli suhdestatuksena sinkku, nyt olen statuksen piilottanut. Eräänä humalaisena iltana hän kertoi haluavansa vielä joskus naimisiinkin. Muutoinkin tuntuu, että hänellä alkaa olla jo kovin vahvoja tunteita minua kohtaan. Samalla hän on kuitenkin pienimmästäkin merkistä iskemässä hanskoja tiskiin. Joskus vähän rehellisesti hänelle avauduin tuntemuksistani, siitä pelosta, että suhteemme saattoi alkaa vähän turhan pian eron jälkeen ja siitä, että sinkkuvaihde saattaa tämän johdosta minulla vielä iskeä päälle. Nämä olivat siis vain ajatuksia ja tuumailuja mitä saattaa tulevaisuudessa käydä, jos huonosti käy. Hän kuitenkin oli heti, että "arvasin, että näin tulee käymään. Kiitos kun olit rehellinen. Toivotan sinulle hyvää jatkoa sinkkuelämäsi." eli hän veti siitä heti jyrkän johtopäätöksen. Toki sitten vähän tarkensin sanomisiani tai oikeastaan tarkoittamisiani niin hän oli kovin helpottunut ja iloinen kun suhteemme jatkuikin. Jotenkin tuo vain tuntui minusta hieman oudolta ja tuntuu, että hänellä on jokin taipumus hyväksyä ellei jopa hakea hylkäämistä oudon helposti. Toki, tuntien hänen lapsuuden traumansa niin se on ymmärrettävää.
Lapsia ei ole edelleenkään minulle esitelty.

Tilanne on siis se, että tapailemme, naisen tunteet tuntuvat syventyvän, hän vaikuttasi haluavan suhteelta enemmän, minäkin pidän hänestä ja viihdyn hänen seurassaan, mutta rakastamisesta ei voi puhua. Toki, tämä on minulle normaalia, sillä vaikka ihastun helposti niin rakastumiseen on siitä vielä pitkämatka ja rakkauden tunteiden kehittyminen vie minulla yleensä hyvinkin muutaman vuoden.

Olen ollut kuitenkin siinä mielessä avoin hänelle, että olen todellakin kertonut tunteistani, epävarmuudestani ja kaikesta hänelle. Ongelmahan on se vanha tuttu, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Pidän hänestä, mutta tulevatko nämä tunteet koskaan muuttumaan rakkaudeksi.

Onko järkevää jatkaa, antaa ajan kulua ja odottaa mitä tapahtuu. Vai luovuttaa ja lopettaa homma. Toistaiseksi asia olisi vielä vähän kivuttomampi, kun lapsia ei ole otettu tähän mukaan.

On myös tullut huomattua, että olen herättänyt kiinnostusta muissakin naisissa ja puolen kymmentä naista on tämän kesän aikana osoittanut kiinnostusta minua kohtaan. Mikä tietysti tuntuu hyvältä ja on auttanut kummasti nostamaan eron jälkeen vähän matalalle tipahtanutta itsetuntoa. Olisiko joku heistä sittenkin parempi vaihtoehto minulle vai tuntuuko ruoho vain aina vihreämmältä muualla.

Kaiken näköistä pohdittavaa on ja luulen, että se risteystilanne lähestyy koko ajan, jolloin hän tulee esittämään jotain ratkaisua, joka muuttaa nykytilannetta suuresti. Pikkuhiljaa kun tosiaan on käymässä ilmi ettei nykytilanne välttämättä hänelle riitä. Saa sitten nähdä mikä ratkaisu tulee olemaan ja miten tulen siihen suhtautumaan. Jos juuri nyt pitäisi veikata niin en usko, että olemme enää jouluna yhdessä.

Tulipahan purettua taas mieltä. Eihän näihin kukaan muu voi vastata tai ratkaista kuin minä itse. Kunpa tietäisin mitä haluan, ja mitä tästä voisi tulla, sitten joskus.

 

[sampio]

Hahaa, tässäpä teille Kauppalehden naisasiaa. Esko Kiesi on tainnut käydä schollin konsultaatiossa, ainakin tuo silityskommentti viittaa vahvasti siihen. Harmi, kun toimittaja ei ole tajunnut kysyä haastattelulomakkeesta.