Se on taas avautumisen aika Spiitillä, sen verran tiukalle kiristyy vanne pään ympärillä. Reilu kuukausi, tai puolisentoista, on nyt menty eteenpäin siitä, kun tyttöystävä kahden ja puolen vuoden suhteen jälkeen ilmoitti, että pistetäänpä lusikat jakoon. No näin sitten tehtiin. Ensimmäinen viikko meni melkoisen sekavissa fiiliksissä, mutta pikkuhiljaa parin-kolmen viikon kohdalla alkoi tuntua siltä, että ratkaisu taisi olla kuitenkin ihan oikea. Suhteen viimeiset kuukaudet kun olivat melkoisen riitaisia ja muutenkin vaikeita, ja olihan tuo exä lähdössä vaihtoonkin loppuvuodeksi (tosin tätä en itse pitänyt missään kohtaa ylitsepääsemättömänä ongelmana). Tähän vielä se, että aloin myös tajuta, että en olisi voinut tehdä juurikaan itse asioita toisin, sillä mikään mitä yritin asioiden eteen tehdä ei riittänyt tai kelvannut toiselle puoliskolle vaan tämä oli jatkuvasti kaikkeen vittuuntunut.
Noh, sitten tullaan kuukauden rajapyykin yli ja odotellaan, että fiilis edelleen helpottaa ja uudet asiat nousevat enemmän ja enemmän ajatuksiin samalla kun vanhat haihtuvat sieltä pikku hiljaa pois. Vaan ei. Nyt on jostain helvetin syystä viikon-parin päivät purtu enemmän tai vähemmän hammasta ja vaikuttaa siltä, että tunteet ovat taas ottaneet voiton järjestä. Totaalinen täyskäännös toipumisessa. Itseäni kiinnostaa niin helvetisti liikaa asiat joilla ei pitäisi olla enää mitään merkitystä; mitä toinen kaikista asioista ajattelee ja mitä seurusteluaikamme hänelle merkitsi jne. Tähän vielä päälle kaikki iloiset ja hyväntuuliset valokuvat mm. facebookista, joissa poseerataan uusien vaihtari-tuttavuuksien kanssa, myös miesten, niin saahan sitä itseään satutettua erilaisilla ajatusilla oikein kovastikin. Tämä lienee se kaikkein kovin pala purtavaksi. Ehkä hyvä, että nuo ko. tuttavuudet ovat maantieteellisesti sen verran kaukana, sillä fiilikset oman pään sisällä ovat toisinaan melko.. no, äkkipikaiset. Ja tiedän kyllä.. eihän noita pitäisi vilkuilla ja kiduttaa sillä itseään, mutta minkäs teet, kai meikäläinen on sitten jotenkin masokistinen luonne.
Exän kanssa eron hetkellä sovittiin, että yritetään pysyä väleissä ja olisi hienoa pysyä ystävinä, joskin se varmasti vaatii paljon aikaa ja toipumista, etenkin omalta puoleltani. Silloin tällöin ollaan netin välityksellä oltu yhteyksissä ja tuolloin fiilikset usein heittelevät vähän puolin toisin. Yleensä ensimmäinen reaktio on se, että tekee kipeää ja tekisi mieli olla veemäinen, mutta vähitellen fiilis on kuitenkin ihan hyvä, jopa helpottunut. Kaiken kaikkiaan en kuitenkaan koe vaihtoehtona sitä, että hävittäisin ko. ihmisen kokonaan elämästäni. Ainakin toistaiseksi kyseinen ratkaisu tuntuisi aivan liian julmalta. Kumpikaan ei suhteen aikana tehnyt sinänsä mitään väärää toista kohtaan ja kyseessä on kuitenkin ihminen, josta muodostui noiden 2,5 vuoden aikana läheisempi kuin kenestäkään muusta, ja joka tuntee minut varmasti paremmin kuin yksikään ystävistäni, heitä lainkaan vähättelemättä. Toisaalta on tässä pyöritelty ajatuksissa sitäkin, että mitkä ovat ne todelliset motiivit ystävyyden ylläpitämiselle exän kanssa, kun se toinen ei kuitenkaan ole enää itselle se "sama" henkilö, jollaisena hänet on oppinut tuntemaan. Haluanko pysyä ystävänä tämän "uuden" ihmisen kanssa omien tunnetilojeni kustannuksella? Monimutkaista.
Tässä kohtaa sitä aina ihmettelee, että helvettiäkö näistä tänne kirjoittelee, mutta kaipa tässä on tarkoituksena jotenkin jäsennellä omia ajatuksia ja tuntemuksia, jotta niistä saisi edes itse jotain tolkkua...
