Mä en oikein ymmärrä, miksi ei voisi tai pitäisi seurustella ns. vakavasti aikuisuuden kynnyksellä. Jos ihminen löytää henkilön, joka sytyttää ja jonka kanssa haluaa aikaansa viettää, miksi siitä pitäisi kieltäytyä vain siksi, että saattaa saada siipeensä tai jää muka jotain merkittävää kokematta seurustelun vuoksi. Kaikki ihmisethän eivät kaipaa lukemattomia yhden yön juttuja tai suurta vapautta, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Toiset haluavat löytää ihmisen, jonka kanssa olla "vakavassa suhteessa".
Ihan yhtä naurettavaa kuin seurustella siksi, kun kaveritkin seurustelee, on olla seurustelematta samasta syystä. Jokainen ihminen kai yhdessä kumppaninsa kanssa määrittelee suhteensa vakavuuden tason. Tai sen, ollaanko tässä nyt etsimässä kumppania loppuelämäksi. Itse tosin en ymmärrä niitäkään ihmisiä, jotka ovat jonkun toisen kanssa suhteessa "tässä ja nyt, ensi viikosta ei kukaan tiedä"-asenteella. Tottahan se niin menee, ettei kukaan pysty antamaan mitään takeita pitkälle tulevaisuuteen, mutta kyllä kai sitä nyt ihminen tietää, huvittaako noin periaatteessa olla yhdessä vielä ensi viikollakin.
Itse ainakin olen ollut jokaisessa suhteessani sillä mentaliteetilla, että haluaisin olla ko. ihmisen kansa lopun elämääni, toki tiedostaen, että sitä ei todennäköisesti parikymppisenä tule tapahtumaan. Ja kun se hetki, jolloin homma alkaa tökkiä on tullut, on suhde pistetty jäihin. Eikä kaduttavaa juuri ole jäänyt. Tiettyjä juttuja olisin toki voinut olla katsomatta niinkin pitkään kuin mitä katsoin, mutta hyvää oppia tulevaisuutta varten on niistäkin jäänyt näppeihin.
Itse seurustelin 16v-20v. ikävuosien välillä ja kyllä sitä villiä nuoruutta olisi voinut elellä tuonkin jälkeen, jos olisi huvittanut. Ei se elämä loppunut tuohon suhteen alkamiseen kuin ei myöskään sen päättymiseen. Käsittääkseni elämäni jatkuu jossakin muodossaan vieläkin, vaikka olen jo purjehtinut avioliiton aina niin auvoiseen satamaan ;).
Ihmissuhde on aina riski, niin lyhyt kuin pitkäkestoinenkin. Voihan se olla, että joillekin tulee hirvittävä tarve olla villi ja vapaa pitkän suhteen jälkeen, mutta kaikilla se ei ilmene minään yhden illan juttuina tai siinä, ettei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään. Niin kauan, kun ihminen on itsensä kanssa sinut ja tietää, mitä pohjimmiltaan haluaa, ei mikään elämäntilanne ole toistaan parempi. Eihän parisuhde saa olla mikään este itsensä kehittämiselle tai kasvamiselle. Ja jos parisuhteessa ollessaan jää tietyt kasvamiseen liittyvät asiat tekemättä, ei siitä sovi syyttää suhteen toista osapuolta, vaan itseään. Mikäänhän ei estä ihmisten kasvamista yhdessä.
Itselleni kävi lopulta nuoruuden suhteessa klassisesti, että kasvettiin erillemme. Tunsin olevani suhteessa veljeni kanssa, joten lopulta oli aika panna suhteelle piste. Paljon hienoja kokemuksia siitä kuitenkin jäi, enkä usko, ettemme voisi tuon kyseisen exäni kanssa kuulumisia vaihtaa, jos jossain törmäisimme. Aikoinaan pidimme eromme jälkeen vielä pitkäänkin yhteyttä epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta uuden ihmissuhteeni myötä sekin jäi.
Varmasti olen tiettyjä kokemuksia köyhempi siksi, että seurustelin teini-ikäisenä "vakavasti". Yhdessäkin ehdimme asua. Toisaalta, sain arvokasta kokemusta "ihan oikeasta" suhteesta ylä- ja alamäkineen, mitkä auttavat varmasti minua tänä päivänäkin. En vain ehkä tiedosta sitä. Vaikka itse olin tuolloisessa suhteessa se, joka kamansa pois kantoi, oli ero minullekin suuri shokki ja mietinnän paikka. Kyllä minäkin jouduin tekemään surutyötä, aika pitkäänkin. Sekin oli erittäin arvokas kokemus.
Vaikka toisten ihmisten tekemisiä ei niin kovasti pitäisikiään miettiä, niin kyllä mua vähän ihmetyttää sellaiset ihmiset, jotka eivät ole esim. 25:een ikävuoteen mennessä olleet yhdessäkään vakavammassa suhteessa. Jos joku tykkää yhden yön jutuista, ei se multa pois ole. Mutta siltikin olen sitä mieltä, että esim. yksi vuoden pituinen seurustelusuhde on kehittävämpi kuin 15 yhden illan juttua.
Seurustelua ei kannata ylenkatsoa, joskaan sitä ei kannata nostaa millekään jalustallekaan. Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee ja kokee. Itse kuulun siihen ihmistyyppiin, jolle suhteessa oleminen on luontevampaa kuin sinkkuna oleminen. Ja sinkkuvuodetkin on tullut koettua, ilman minkäänlaista epätoivoa. Kertaakaan ei tuona aikana tullut mieleeni, etten kelpaisi jollekin tai että etsisin itselleni miestä, mutta monesti tuli fiilis, että kyllä arki olisi ollut mukavampi jakaa jonkun kanssa kuin olla yksin. Siltikin muistelen joskus sinkkuvuosiani kaiholla. Mutta kaikkea ei tunnetusti voi saada, ainakaan samaan aikaan. Kerran sitten täysin odottamatta törmäsin nykyiseen mieheeni ja se oli menoa se. Vauhti oli hurjaa ja jälkikäteen olemme miettineet, miten nopeasti yhteenmuutto ja suhteen vakiintuminen oikein tapahtuikaan. Mutta lopputulos on se, että olemme (päivästä riippuen) onnellisesti naimisissa ja kahden ihanan lapsen vanhempia. Mitä sitä siis viivyttelemäänkään, jos tuntuu hyvältä ja oikealta.