Naisasiat

[Fiftie]

Aluksi lähtee sillä asenteella että haluaa vakavampaa, mutta "jos ei toimi niin toivottavasti voidaan olla hyviä ystäviä." En ymmärrä.

Kaikkea ei ymmärrä, mutta onko tässä kyse siitä, että jos naista ei kiinnostakkaan romanttisesti, niin sun kaveri haluaa yrittää kuitenkin sitten muuten olla hyvä ystävä sen naisen kanssa? Eli sun kaveri on jollain tapaa varma, että kiinnostaa ainakin kaverina, jos ei muuta.

Ihmisethän tosiaan sanoo tuota "Voidaan olla kavereita" eikä sillä oikeasti yleensä tarkoiteta sitä. Ei vaan kehdata sanoa ettei haluta olla missään tekemisissä.

 

[ace]

Kaikkea ei ymmärrä, mutta onko tässä kyse siitä, että jos naista ei kiinnostakkaan romanttisesti, niin sun kaveri haluaa yrittää kuitenkin sitten muuten olla hyvä ystävä sen naisen kanssa? Eli sun kaveri on jollain tapaa varma, että kiinnostaa ainakin kaverina, jos ei muuta.

Ihmisethän tosiaan sanoo tuota "Voidaan olla kavereita" eikä sillä oikeasti yleensä tarkoiteta sitä. Ei vaan kehdata sanoa ettei haluta olla missään tekemisissä.

Siis tämä kaveri kertoo minulle treffeille lähtiessään tämän ja se on se mitä en ymmärrä. En ole tätä koskaan ottanut puheeksi, onko varma ainakin kaveruudesta vai mistä on kyse. Huippu tyyppi ja kuka vaan saisi siitä hyvän kaverin, mutta en ymmärrä tuollaista asennetta treffeille lähtiessä.

Sitä en tiedä mitä niille treffikumppaneille sanoo, mutta tosiaan miettii monesti mitähän sillekkin yhden tai kahden viikon/kuukauden deitille kuuluu ja että olisi mukava vaihtaa kuulumisia.

 

[Läskisalo]

Kiitos vastauksestasi. Omaisuuden jako ei ole iso ongelma, kun ei ole autoa ja asutaan vuokralla. Oikeastaan puhuttiinkin eilen pitkälti läpi, miten jako menee eri huonekalujen ja muun tavaran osalta. Se raskain juttu on henkinen eli tavaroiden pakkaaminen ja itse muuttaminen. Ero konkretisoituu lopullisesti. Todella ristiriitaiset fiilikset on ollut jo pitkään ja ei ole ihan hirveästi voimavaroja. Tämän prosessin läpikäymiseen kelpaisi henkisen puolen neuvot, joskin en tiedä onko niitä oikein. Pitää kai vaan elää tämä nyt vaan läpi ja sitten se on ohi.

Oma tilanteeni poikkesi monelta osin tilanteestasi, mutta sellainen merkittävä hetki muistui mieleeni, jonka haluan jakaa.

Se hetki oli se, kun ensimmäistä kertaa (näyttöä lukuun ottamatta) astuin uuteen, tyhjään asuntoon. Mukana taisi olla siinä hetkessä saippua, partaöljy, pyyhe ja koppa kaljaa. Sitä tyhjyyttä ihmetellessä konkretisoitui uuden lehden kääntyminen elämässä. Vaikka siihen sekoittui vaikeuksia ja jaksamattomuutta, niin jossain syvällä oli tieto siitä, että tästä tämä taas lähtee.

Minulla oli toki mahdollisuus välivarastoida tavaroitani, mutta toin paljon tavaraa myös laatikoissa kämppään ja annoin olla. Otin käyttöön "vanhan elämän palasia" sitä mukaan, kun tuntui hyvältä ja tarpeelliselta. Osa tavaroista lähti sitten eteenpäin koskaan poistumatta laatikosta.

Se on uusi alku.

 

[Moonshine Man]

Jotain kuukausi sitten tuli viesti, jossa tämä mimmi kysyi, että asunko vielä samassa paikassa ja kertoi muuttavansa naapurikaupunkiin ainakin pariksi kuukaudeksi . Asunhan mä ja siitä lähtien sitten viestiteltiinkin tiiviimmin, kunnes tuli pieni erimielisyys, eikä sitten muutamaan päivään oltu yhteyksissä. Mä sitten kuitenkin kysyin, että voidaanko silti olla ystäviä, vaikka mielipide-ero meillä onkin? Tähän sain myöntävän vastauksen, mutta ei ole enää samanlaista viestittelyä mitä ennen. Mä laitan hänelle viestejä, mutta hän ei aina vastaile, eikä aloita itse mitään juttua, vaikka tuli naapurikaupunkiin pari päivää sitten.

Tässä pohdin mitä tekisin?

Jos itse olen päätynyt tilanteeseen, jossa joudun lähes yksin kannattelemaan keskustelua, niin yleensä nähnyt parhaaksi sitten vaan jättää homman siihen. Ainakin omalle mielelleni on pirun raskasta yksipuolisesti koittaa kommunikoida, joten parempi vain antaa olla, kyllä toinen sitten ottaa yhteyttä jos haluaa. Toki jos on joku aktiivinen riita tai erimielisyys päällä niin se selvitetään.

 

[Snakster]

@puuntakaa n tapausta kommentoisin minäkin sen verran, että jos sieltä suunnasta ei mitään kuulu, vaikka itse laitat viestiä, niin ehkä ei kannata henkeä pidätellä yhteydenoton kanssa. Ehkä sieltä sitten joskus taas jotain kuuluu, mutta sitä odotellessa jatka elämääsi, kuten tähänkin asti.

Erimielisyyksistä noin yleisesti ajattelen niin, että jos minun tekemisissäni tai sanomisissani on jotain, mikä kannsaihmistä ärsyttää, niin monesti nopea kurkkaus peiliin voi olla paikallaan ennen kuin alkaa isommin vänkäämään asiasta. Aina ei itsessä tietenkään ole vikaa ja palautteella voi pyyhkiä perseensä, mutta koskaan ei suoralta kädeltä kannata sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että syypää löytyykin peilistä. Aina on ihmisellä mahdollisuus ja lupa kehittyä ja mikään muu ei tässä elämänmittaisessa projektissa edistä asiaa niin hyvin kuin lähimmäisiltä saatu palaute ja siitä lähtevä nöyrä itsereflektio.

 

[peksa]

Toisaalta kaikki eivät aina voi ymmärtää, mitä toinen haluaa tai tarkoittaa, mutta riippuu, minkälaisessa parisuhteessa kukin viihtyy. Ihmisissä on eroja, onko esim. halaaminen ollut lapsena luonnollista niin sitä ei liitä pelkkään seksuaalisuuteen.

Vauvafoorumilla on ollut näitä tarinoita, jolloin kaikki fyysinen läheisyys on alkanut tuntua vastenmieliseltä, kun toinen ei ymmärrä, että kaikki ei aina johda seksiin. Eli jos pyytää työpäivän jälkeen toista vaikka hieromaan hartioita, mikä tietysti voi johtaa mihin vaan, mutta jos toinen on heti kiinni tisseissä ja suuttuu jos toinen ei innostu, niin kyllä siinä saattaa alkaa aiheutua keskinäisiä ongelmia. Sama juttu, jos nainen olettaa, että mies on aina valmis, kun naiselle sopii.

Jos jokaista hipaisua pitää alkaa puolin ja toisin pelkäämään niin ei se hyvältä tunnu kenestäkään.

Tämä pikku ero on naisten ja miesten välillä minkä itse olen huomannut. Voin lähes kaikille mieskavereilleni vaikka olisivat heteroja niin antaa pusun. Miehet ei yleensä pidä asiaa pahana. Naisten suhteen tilanne on se että käytännössä pitää kysyä että onko se soveliasta.... Miesten kesken sen huomaa heti että onko ok.

 

[Patarouva]

Tämä pikku ero on naisten ja miesten välillä minkä itse olen huomannut. Voin lähes kaikille mieskavereilleni vaikka olisivat heteroja niin antaa pusun. Miehet ei yleensä pidä asiaa pahana. Naisten suhteen tilanne on se että käytännössä pitää kysyä että onko se soveliasta.... Miesten kesken sen huomaa heti että onko ok.

En mäkään haluaisi pusuja edes poskelle kuin läheisiltäni ihan sukupuolesta riippumatta.

Nämä ovat jänniä juttuja. Toiset parit esim. kävelevät mielellään käsi kädessä, vaikka ovat olleet jo pitkään yhdessä.

Olen aina ollut ennemmin luonteeltani sellainen, että voidaan hetki kulkea käsi kädessä, mutta ei pidempiä aikoja. Olemme molemmat mieheni kanssa samanlaisia tuossa suhteessa niin se ei haittaa ja varmaan ollaan vahvistettu toistemme käytöstä.

Ollaan kuin paita ja perse, mutta minusta olisi rasittavaa, vaikka jääkiekko-ottelussa tai kauppareissulla roikkua toisen kädessä.

 

[444]

Oma tilanteeni poikkesi monelta osin tilanteestasi, mutta sellainen merkittävä hetki muistui mieleeni, jonka haluan jakaa.

Se hetki oli se, kun ensimmäistä kertaa (näyttöä lukuun ottamatta) astuin uuteen, tyhjään asuntoon. Mukana taisi olla siinä hetkessä saippua, partaöljy, pyyhe ja koppa kaljaa. Sitä tyhjyyttä ihmetellessä konkretisoitui uuden lehden kääntyminen elämässä. Vaikka siihen sekoittui vaikeuksia ja jaksamattomuutta, niin jossain syvällä oli tieto siitä, että tästä tämä taas lähtee.

Minulla oli toki mahdollisuus välivarastoida tavaroitani, mutta toin paljon tavaraa myös laatikoissa kämppään ja annoin olla. Otin käyttöön "vanhan elämän palasia" sitä mukaan, kun tuntui hyvältä ja tarpeelliselta. Osa tavaroista lähti sitten eteenpäin koskaan poistumatta laatikosta.

Se on uusi alku.

Mä kun aikanaan muutin yhteisestä asunnostamme noilla aiemmin mainitsemillani varusteilla (lusikka, haarukka, veitsi, vaatteet) toiselle paikkakunnalle, Lappeenrantaan, niin en ollut edes nähnyt asuntoa aiemmin ja tuonne Taipalsaaren kupeeseen pieneen saareen saapuminen oli kyllä jotain aika perseellisen kamalaa. Sen verran pitää kuitenkin noihin varusteisiin lisätä, että oli mulla myös makuualusta ja -pussi mukana. Ensimmäiset yöt nukuin siis makuualustalla, ja samassa paikassa söin kylmää valmisruokaa siihen asti, että sain mikron hommattua. Tuolta muutin parin kuukauden sisään lähemmäs keskustaa, silloin oli jo patja, telkkari, imuri ja jotain muuta tilpehööriä mukana. Kun vuokrasopimus tuollakin päättyi (eli asunnossa asunut opiskelija palasi vaihdosta), niin omistusasunto Vantaalta oli jo hankittuna, mutta se ei ollut vielä valmis. Pari kuukautta piti lojua muiden nurkissa, leirintäalueella ja milloin missäkin. Se oli ankeaa aikaa. Päästyäni viimein omaan uuteen asuntooni, oli siinä jotain herkistävää ja huojentavaa. Silti pidän edelleen hyvänä päätöksenä sitä, että lähdin ilman mitään ylimääräistä aikanaan pois kodistamme. Pelkkä ajatus siitä, että söisin yhteisessä ruokapöydässämme, makoilisin yhteisellä sohvallamme tai käyttäisin edes yhteisiä astioitamme tuntui todella vastenmieliseltä. Pudotus oli kova, mutta samalla irtauduin siitä menneisyydestä yhdellä rysäyksellä. Mutta ne ensimmäiset pimeät illat tyhjässä kodissa keskellä ei mitään… ei ollut todellakaan helppoa. Eikä sen toki kuulukaan olla helppoa. Yksi aikakausi päättyi, hyvin erilainen aikakausi alkoi.

 

[BaronFIN]

Olin pitänyt vuoden täydellisen tauon exäni sometilien seuraamisessa ihan vain sen takia, että todennäköisesti olisi vituttanut nähdä miten sujuvasti tuo siirtyi lennosta suhteesta toiseen.

Nyt jostain syystä olin utelias ja selailin menneen vuoden taaksepäin, niin vitutus oli kova, mutta täysin eri syystä kuin olin ajatellut: kuinka tyhjä ja pinnallinen voi ihmisen elämä olla. Exän joka toinen postaus oli viinilasi kädessä ja joka toinen gintonic lasi kädessä. Viiniä telkun ääressä, gintonic-lasi rannalla, ravintolassa hieman lisää viiniä, keikalla hieman eriväristä drinksua…. Oli siellä se uusi pallinaamakin mukana, mutta lasit taas kummassakin kädessä.

Siis mitä helvettiä!?! 26 vuotta kankkulan kaivoon, että pääsee tissuttelemaan ja vetämään 52 pulloa viiniä vuodessa ja baarikierrokset siihen päälle? Antakaa mun nauraa ja pätkääkään ei kaduta, jos tuo oli exän ihanne päästä tissuttelemaan ja muka arvioimaan kuinka erilaisia nyansseja eri hinkeistä löytyy. Ihan rauhassa, toivottavasti hillitsee itseään lapsiviikoilla.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Siis mitä helvettiä!?! 26 vuotta kankkulan kaivoon, että pääsee tissuttelemaan ja vetämään 52 pulloa viiniä vuodessa ja baarikierrokset siihen päälle? Antakaa mun nauraa ja pätkääkään ei kaduta, jos tuo oli exän ihanne päästä tissuttelemaan ja muka arvioimaan kuinka erilaisia nyansseja eri hinkeistä löytyy. Ihan rauhassa, toivottavasti hillitsee itseään lapsiviikoilla.

Jospa se exäsi oli sitten tuollaista vailla. Elämä on joskus absurdia, ja joskus pitkäkin suhde kyrvähtää johonkin typerään. Vaikkapa siihen, että toinen osapuoli ryhtyy etsimään kadoksissa ollutta nuoruuttaan, kilahtaa uskonsiskojen matkaan, tai ymmärtää, ettei yhteisiä tarpeita tai kiinnostuksen kohteita enää ole riittävässä määrin. Kuulostaa joka tapauksessa siltä, että sinulla on edessä sinulle sopivampi polku ilman exääsi.

Minä täytin avioeropaperit vajaan 16 vuoden avioliiton jälkeen, kun ex-rouvalla ei pysynyt korkki millään kiinni. Yksissä ehdittiin olla reilut 20 vuotta. Ero tuli hintoihinsa, mutta sain elämäni takaisin, joten asia kunnossa. Toisaalta, suhde olisi ehkä tullut päätökseensä riippumatta ex-rouvan mieltymyksen asteesta prosenttijuomiin. Meidän tapauksessamme asiat vain saivat tuollaisen muodon.

 

[Timbit]

Jos itse olen päätynyt tilanteeseen, jossa joudun lähes yksin kannattelemaan keskustelua, niin yleensä nähnyt parhaaksi sitten vaan jättää homman siihen.

Tästä muistui mieleen yhdet treffit joskus juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Yhteisten tuttujen kautta olin tutustunut ihan kivaan naiseen, ja viestiteltiin silloin tällöin. Hieman yllättäen hän sitten ehdotti treffejä. Suostuin mielelläni, kun olin aika kiinnostunut hänestä. Treffeillä istuimme pari tuntia Tampereen Cafe Europassa ja joimme kumpikin pari juomaa. Koko tuona aikana hän sanoi ehkä parikymmentä lausetta. Treffit loppui, kun en enää saanut pidettyä "keskustelua" yllä. Yhteydenpitokin loppui sen jälkeen aika pian. Myöhemmin sain tietää hänen pahastuneen, kun en halunnut jatkaa tapailua.

 

[Toivo Isänmaa]

Kuuluuko @Makkeli uutta? Kevät etenee ja aurinkokin jo toisinaan paistaa. Voi helpottaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen..

 

[Makkeli]

Kuuluuko @Makkeli uutta? Kevät etenee ja aurinkokin jo toisinaan paistaa. Voi helpottaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen..

Kiitos kysymästä, kuuluu oikeastaan jopa ihan hyvää! Ruoka maistuu, urheilu maistuu, koiran kanssa touhuilu maistuu ja kavereiden kanssakin jaksanut käydä vähän oluella istumassa tai muuten kuulumisia vaihtelemassa.

Parisuhteen osalta tilanne ei ole oikeastaan edennyt mihinkään suuntaan vaan täysin samaa välitilaa elellään edelleen. Välillä on hyviä kivoja päiviä kun käydään yhdessä koiran kanssa vaikka ulkoilemassa ja välillä taas päiviä, kun ei puhuta juuri mitään. Pariterapiaa nyt takana kaksi käyntiä, joista toinen venähti jopa 1,5h mittaiseksi. Terapiasessioista ei toki juurikaan mitään ole käteen jäänyt, kun 95% ajasta puhumme kahdestaan terapeutin kanssa ja mikäli rouvalta terapeutti jotain kysyy, seuraa 5min hiljaisuus ja "en tiiä" vastaukseksi. Tästä syystä nyt on mietinnässä, että jatketaanko edes koko terapiaa, kun tuo aiheuttaa toiselle jo pari päivää ennen käyntiä kamalat ahdistukset ja terapiasta 95% ajasta hänellä menee itkien ja hiljaa ollen.

Onhan tuo itsellekin hyvin raskasta katsoa, miten pahaan monttuun toinen on itsensä ajanut teollaan. Niin kova ahdistus ja lukko asian läpikäymiseen on päällä, että viimeksi kun maanantaina kerroin, että haluaisin tällä viikolla joku päivä hieman jutella, niin jo tämä aiheutti sikiöasennossa tunnin itkemisen sohvan nurkassa. Eilen kuitenkin hieman yritin kysellä näkemyksiä ja kertoa omia ajatuksia, mutta vastaukseksi yllättäen "en osaa sanoa" tai pelkkää hiljaisuutta. Yhden kirjeen hän minulle kirjoitti, mutta siinäkin lähinnä pääpointti oli se miten ei tunnista itseään enää, kokee jatkuvasti kamalaa itseinhoa ja vihaa itseään.

Itse pettämisestä tulee kuitenkin tänään jo tasan kolme kuukautta, joten on ihan käsittämätöntä miten toinen voi edelleen olla noin lukossa, vaikka asiaa on omassa päässään saanut kolme kuukautta käsitellä. Ehkä tässä huomaa parhaiten sen eron, että itse petettynä kun on asiasta keskustellut paljon eri tahojen kanssa, prosessoinut tapahtunutta ja yrittänyt päästä eteenpäin niin oma vointi on tilanteeseen nähden todella hyvä. Sitten toinen kun vaan haluaa muhia omassa päässä ja miettiä asioita niin ei ole kuin korkeintaan mennyt huonompaan suuntaan asian suhteen.

Mutta vaikka sinällään haluaisi, että tapauksesta johonkin suuntaan pääsisi eteenpäin niin toisaalta mikä kiire? Nykyisessä rivitalokolmiossa on hyvä ja halpa asua, koiralla on molemmat "vanhemmat" kotona hoitamassa ja oma elämä kodin ulkopuolella rullaa mukavasti. Näin ollen voi tässä hyvillä mielin odotella ja seurailla tilanteen kehittymistä ja keskittyä itse omaan paranemiseen, vaikka toinen ei itsevihaltaan mitenkään siinä haluaisi auttaakaan.

 

[Oles]

@Makkeli Mietin tuota, kun toinen on terapiassa vaan hiljaa tai itkee, mutta kuitenkin kirjoitti sinulle kirjeen, jossa avautui jonkin verran tuntemuksistaan, niin voisitte kokeilla vielä sitä, että hän menisi pariterapeutille yksin. Sekin on ihan normaalia ja sellaisessa tilanteessa toinen voi ehkä avautua vapaammin kuin jos sinä olisit läsnä. Se voisi auttaa solmun avautumisessa, koska kuten sanoitkin, puhuminen auttaa ja jos hän ei puhu kenellekään, niin solmu ei aukea.

Onko hän sanonut mitään terapeutistanne? Luottaako hän terapeuttiinne? Se tietenkin olisi tärkeää, että olisi luottamusta, koska muuten avautuminen on vaikeaa. Voisin kanssa kuvitella, että pettäjän roolissa olevan on tässä tilanteessa vaikeampi puhua tapahtuneesta, koska on tilanteessa se syypää, joten toisilta on vaikea odottaa empatiaa, vaan odottaa syyllistämistä. Kun olette terapeutilla ja sinä puhut suurimman osan ajasta ja todennäköisesti puhut ikävistä tunteista, mitä sinulla on ollut, niin siinä voi olla toisen vaikea sanoa, että hänestäkin tuntuu pahalta, koska ei usko saavansa ymmärrystä osakseen.

Olisi varmasti molempien kannalta hyvä, jos toinenkin pystyisi avautumaan ja puhumaan tapahtuneesta, edes hieman paremmin. Kun kävin itse syksyllä pariterapeutilla exän kanssa, niin kävimme molemmat kerran vastaanotolla yksin ja se oli terapeutin idea. Joistakin asioista oli helpompi puhua, kun toinen ei ollut siinä vieressä kuulemassa kaikkea. Uskon, että siitä oli vain hyötyä, kun molemmat pääsivät avautumaan ja terapeutti sai lisää tietoa, missä mennään.

 

[Loorz15]

Mulla on nyt elämäni ihan ensimmäinen vakava seurustelusuhde käynnissä. Tapailtu ollaan reilu puoli vuotta, seurusteltu siihen päälle reilut kolme kuukautta. Hyvin mutkattomasti ja kivuttomasti sujunut tähän mennessä, mutta nyt on alkanut pikku ahdistus nostamaan päätään.

Elikkäs meillä on ilmeisen erilaiset ajatukset siitä kuinka paljon asioita itsestään kertoo. Ymmärrän täysin, että mitään ei tarvitse kertoa ellei halua, mutta on alkanut tuntumaan siltä että itse olen ollut todella avoin omasta menneisyydestäni ja entisistä säädöistäni ja vastaan mielelläni jos kumppani kyselee, mutta hän ei itse juuri halua omista taustoistaan puhua. Sen verran tiedän, että ilmeisen traumaattinen tausta hänellä mitä tulee lapsuuteen sekä entisiin seurustelusuhteisiin. Tämä on johtanut siihen, että välillä olen ehkä kysellyt hieman liikaa ja epähuomiossa painanut jotain väärää nappia, joka on tuottanut kumppanille suunnattomasti ahdistusta. En tietenkään missään nimessä halua olla se, joka näitä ahdistuksia hänelle aiheuttaa, päinvastoin. Mutta tuntuu että mun täytyy olla aika varpaillaan etten vaan vahingossa sano tai ota puheeksi jotain joka hänessä aiheuttaa tämän reaktion. Ja koska olen aikamoinen hölösuu ja melkein sairaalloisen utelias, niin tämä on tuottanut vähän hankaluuksia. Tuntuu, etten uskalla enää oikein kysellä mitään vähänkään henkilökohtaisempaa.

Onko muilla ollut samoja juttuja? Tyydynkö siihen, etten toistaiseksi tunne tyttöystävääni yhtä hyvin kuin hän tuntee minut, vai pitäisikö jotenkin heinovaraisesti kertoa näistä fiiliksistä? En todellakaan halua että hän minun vuokseni repii jotain vanhoja traumoja auki, mutta uskon että ymmärtäisin häntä paremmin ja täten myös pystyisin olemaan hänelle tueksi paremmin kuin nyt koen pystyväni, mikäli tietäisin hänet paremmin.

 

[mikko600]

vai pitäisikö jotenkin heinovaraisesti kertoa näistä fiiliksistä?

Kyllä.

Puhuminen, puhuminen ja puhuminen.

 

[Loorz15]

Kyllä.

Puhuminen, puhuminen ja puhuminen.

No niimpä tietenkin. Tässä on kyllä itselläni harjoiteltavaa. Jotenkin vaan pelottaa toisen reaktiot ja että tulen väärinymmärretyksi, tai että hän alkaisi tuntemaan syyllisyyttä ihan turhaan.

 

[mikko600]

No niimpä tietenkin. Tässä on kyllä itselläni harjoiteltavaa. Jotenkin vaan pelottaa toisen reaktiot ja että tulen väärinymmärretyksi, tai että hän alkaisi tuntemaan syyllisyyttä ihan turhaan

Tietysti se on pelottavaa ja stressaavaa. Mahdollinen konflikti aina on. Mutta ikävä kyllä ilman niitä konfliktien läpikäyntiä harva suhde pysyy kasassa.

Kerro rehellisesti miltä tuntuu ja mikä vaivaa ja miksi. Et silloin syyllistä etkä säti, vaan kerrot omat fiilikset.

 

[godspeed]

No niimpä tietenkin. Tässä on kyllä itselläni harjoiteltavaa. Jotenkin vaan pelottaa toisen reaktiot ja että tulen väärinymmärretyksi, tai että hän alkaisi tuntemaan syyllisyyttä ihan turhaan.

Kokeilkaapa sillain, että kirjoitatte toisillenne. Voi kuulostaa oudolta vihjeeltä, mutta jos ei paperille halua kirjottaa, niin sitten vaikkapa sähköpostilla. Minä tuota sinun pidempää viestiäsi parikin kertaa luin, ja vaikuttaa tyttöystäväsi olevan aika jumissa. Siksi tällainen "erikoinen" neuvo, koska ilmeisesti ei osaa/halua/kykene mitenkään puhumalla hoitaa asiaa.

 

[Creed Bratton]

Pohdin @Loorz15 sitä, että jos vaan annat sille tyttöystävälle aikaa. Luottamuksen rakentaminen vaan vie aikaa ja toisekseen ehkä hän ei itse oikein halua edes tällä hetkellä käsitellä aiheitaan, kenties noiden aika tulee vähän myöhemmin, kun luottamus on syvempi ja kenties teidän suhde on myös kehittynyt pidemmälle.

Jos muuten suhde toimii niin en lähtisi tekemään liian isoa numeroa hänen historiastaan ellei hän itse halua sitä ottaa keskusteluun.

 

[Oles]

En todellakaan halua että hän minun vuokseni repii jotain vanhoja traumoja auki, mutta uskon että ymmärtäisin häntä paremmin ja täten myös pystyisin olemaan hänelle tueksi paremmin kuin nyt koen pystyväni, mikäli tietäisin hänet paremmin.

Sano tämä hänelle. Tai niin kuin @godspeed ehdotti, kirjoita se hänelle. Tuo on mielestäni hyvin sanottu.

Mielestäni on myös hyvä antaa vielä toiselle aikaa. Jotkut ihmiset avautuvat hitaammin, varsinkin jos on jotain traumoja taustalla. Olette olleet kuitenkin aika vähän aikaa yhdessä, joten on normaalia, ettei vielä kaikkea tiedä toisesta.

 

[BOL]

@Makkeli , mitä sä itse haluat? Se on ainoa asia, millä on merkitystä. Meidän muiden mielipiteillä ei ole mitään merkitystä, etkä itse asiassa edes saa antaa muiden mielipiteiden ratkaista, koska sun pitää ihan päästä johonkin lopputulokseen. Sun elämäsi ei ole mikään huutoäänestys.

Sellaistakin käy, että toinen pettää, mutta parisuhde jatkuu. Pettämistä ei tarvitse hyväksyä, mutta sen voi antaa anteeksi. Kaikkihan riippuu ihan susta. Ei siinäkään ole mitään väärää, jos antaa toiselle anteeksi. Kaikki eivät siihen pysty, mutta toiset pystyy. Anteeksiantaminen on itse asiassa suotavaa, mutta aina siihenkään ei kovinn nopeasti pysty. Anteeksiantaminen ei tarkoita sitä, että unohtaa heti kokonaan kaiken, mitä toinen on tehnyt. Toki, jos riidan hetkellä aina heitellään menneet teot silmille, ei sekään oikein ole ja kertoo siitä, että asiasta ei oikeasti ole päästy yli. Mutta yleensä aika auttaa tässäkin ja luottamus kasvaa vain ajan kanssa. Kukaan ei pysty etukäteen sanomaan, milloin se tapahtuu. Ihmiset ovat erilaisia. Mutta, jos luottamus ei vain tunnu palautuvan, sitten ei kannata jatkaa. Mutta on olemassa myös ihmisiä, jotka pettävät yhden kerran eivätkä petä enää koskaan elämänsä aikana. Kukaan ei etukäteen voi oikeasti tietää.

Kukaan ulkopuolinen ei voi tulla sanomaan sulle tällaisessa asiassa, että sun pitää nyt tehdä näin. Ja sekin on ihan ok, jos menette nyt toistaiseksi noin, jos se sopii sulle. Naisesi täytyy sitten itse uskaltaa avata suunsa ja kertoa sulle suoraan, mitä hän haluaa. Jos sun puolesta voitte jatkaa noin, ainakin nyt toistaiseksi, sitten jatkatte, kunnes toinen ilmoittaa, että ei halua tai voi.

Sen perusteella, mitä sä olet naisestasi kertonut, mulle välittyy mielikuva, että hän on ihan aidosti pahoillaan ja syvästi häpeissään. Ja täysin lukossa ja jopa shokissa. Hänen käytöksensä ei kuulosta sellaisen ihmisen käytökseltä, joka on pahoillaan vain siitä, että jäi kiinni. Kiinnijäämisestä seuraava häpeä on itse asiassa ihan toivottavakin reaktio, koska se kertoo siitä, että ihminen oikeasti tietää toimineensa väärin. Mutta, yleensä, jos ihminen on pahoillaan vain kiinnijäämisestään, käytös on toisen tunteita vähättelevää tai muuten ylimielistä. Mun mielestäni teidän tilanne ei oikein kuulosta siltä, vaan siitä, että naisesi on itsensä kanssa kriisissä. Se onn aika karu herätys huomata toimineensa esim. omien periaatteiden vastaisesti ja siinä voi joutua oikeasti kasaamaan itseään todella suuresti. Suosittelisin hänelle terapiakäyntejä yksin, koska hänen pitäisi nyt ehdottomasti päästä puhumaan luottamuksella nimenomaan omista tuntemuksistaan. Itsensä syyttelylläkin on rajansa eikä hän saisi nyt antaa tämän pettämisen määrittää häntä ihmisenä. Vaikka hän toimi paskamaisesti ja väärin, hän ei ole ihmisenä täysin läpimätä ihminen. Eikä myöskään ainoa, joka on tehnyt tuollaisen virheen. Tapahtuneesta on jo niin pitkä aika, että nyt hänen pitäisi pikkuhiljaa päästä siitä yli. Selkeästikään hän ei siihen nyt itse pysty, joten ammattiauttajat ovat sitä varten.

Se, että muutoksia ei tapahdu just nyt, ei tarkoita, etteikö niitä voisi myöhemmin tapahtua. Ei sun kannata hänen "omaishoitajakseenkaan" loputtomiin jäädä. Loppuviimein sä päätät itse, mitä haluat tehdä.

 

[Loorz15]

Kiitos kaikille tuesta ja neuvoista. Tosiaan, sauna on sopiva paikka jutella asiat halki, ja käytiin pitkä ja myös aika vaikeakin keskustelu aiheesta, mutta hitto että helpotti. Tää oli meidän ensimmäinen ns. konflikti tai tällainen kunnon kehityskeskustelu, joten nyt on luottavainen olo sen suhteen että nyt ollaan taas hieman lähempänä toisiamme ja vahvempia kuin aiemmin.

Tästä on hyvä jatkaa :) Avoimesti, ja nostaa asiat pöydälle heti jos jokin painaa mieltä.

 

[Toivo Isänmaa]

No niimpä tietenkin. Tässä on kyllä itselläni harjoiteltavaa. Jotenkin vaan pelottaa toisen reaktiot ja että tulen väärinymmärretyksi, tai että hän alkaisi tuntemaan syyllisyyttä ihan turhaan.

Minkä ikäisiä muuten olette?

 

[Loorz15]

Minkä ikäisiä muuten olette?

Nuoria, naiiveja, ja rakastuneita. Minä 26v ja hän 21v.