Naisasiat

[BaronFIN]

Joku omituinen osa minusta ei haluaisi päästää irti vanhasta elämästä ja kumppanista. Kun on jakanut kaiken viimeiset vuodet toisen kanssa ja se on oikeasti ollut paras kaveri lukiosta asti, niin nyt selän kääntö, kolmas pyörä ja sen kanssa deittailu on vain kertakaikkisen lamauttavaa. Se tekee sen kanssa kaikkea sitä mitä minun kanssa tehtiin vielä vuoden vaihteessa. Siis mitä tässä tapahtui?

Jos ongelmista puhuttiin aiemmin, niin kaipasi omaa tilaa ja olemista ihan vain itsensä kanssa. Tuota tilaa pyrin järjestämäänkin ja siihen tilaan tulikin se kolmas pyörä. Eli se siitä itsekseen olemisesta omien ajatuksien kanssa.

Kyllä aivoni ymmärtää mikä valehteleva käärme tuo nainen nyt on. Ja kuitenkin ollut minulle se ykkönen vuosikymmenet. Aivan jäätävä loppu tälle uskomattoman hienolle matkalle.

Ajattelin viikko sitten, että tässä voisi perheenä rennosti olla ja tehdä perheenä asioita esim. kesän yli, mutta nyt ahdistus tuosta puoliavoimesta kolmannen osapuolen deittailusta alkaa olla sitä luokkaa, että omaa kämppää alle ja näkemiin vaan.

 

[kharon]

Ajattelin viikko sitten, että tässä voisi perheenä rennosti olla ja tehdä perheenä asioita esim. kesän yli, mutta nyt ahdistus tuosta puoliavoimesta kolmannen osapuolen deittailusta alkaa olla sitä luokkaa, että omaa kämppää alle ja näkemiin vaan.

Mielestäni sinun itseni kannalta olisi reilua, että pääsisit nopeasti irti tilanteesta. Vaimosi on selkästi tehnyt eroprosessia jo pidemmän aikaa ja on siinä pidemmällä. Se että nyt tehdään yhdessä matkoja lasten takia, ei palvele ketään. Lapset aistii sen kireyden ja hyviä muistoja ei jää kellekkään. Päinvastoin tilanne lomalla saattaa eskaloitua ja koko prosessi vaikeutua. Nyt vaan nopeasti paperihommat selviksi ja haikailu vanhaan hyvään aikaan on syytä unohtaa. Sitä ei enää ole.

Itsekin muistan perheemme viimeisen lomareissun, se ahdistus on jäänyt mieleeni, vaikka taisin olla jo 18. Lasten kannalta aina paras on se, että vanhemmillakin on asiat reilassa.

 

[rpeez]

Ongelmani on edelleen se, että itsetuntoni on täysin paska enkä osaa puhua normaalilla tavalla oikeastaan kenenkään kanssa. Muutamien naapurien kanssa on tullut vaihdettua pari sanaa, joten sellainen small talk kyllä luonnistuu, mutta koska seuraelämääni ei kuulu ketään, jännitän aivan törkeästi jokaista sosiaalista tilannetta. Olen kuitenkin alkanut liikkua paljon enemmän kotini seinien ulkopuolella ja sitä kautta päässyt tutustumaan sekä naapuristooni, että kaupunkiin muutenkin.

Suhtaudun myös tulevaisuuteni aina vaan positiivisemmin enkä halua missään nimessä palata niihin samoihin vanhoihin kaavoihin, joiden johdosta erakoiduin niin täydellisesti muusta maailmasta niin pitkäksi aikaa.

Näin sivullisin silmiin näyttää oikein hyvältä tuo, että olet lisääntyvin määrin ihmisten ilmoilla. Vanha sanonta "työ tekijäänsä opettaa" pätee varmasti sosiaalisiin suhteisiinkin. Noin se homma etenee.

Nyt kun itse alkaa olla aika vanha, niin ehkä tärkein huomio on ollut, että muut ihmiset on ihan samanlaisia kuin itsekin. Niitä jännittää minun kanssa puhuminen, on kömpelöitä, introvertteja, extrovertteja, jotkut saattaa vähän provosoida jotta saisi introvertista sanoja ulos, joka lähtöön.
Tämän kun pitää mielessä, ei itseäkään jännitä niin paljon.

Mielestäni yksi parhaita aktiivisia konsteja itsetunnon kasvattamiseen on kuntosalilla käynti, voimien, ryhdin ja ulkonäön parantuessa itsetunto kasvaa itsestään.

Kaikkien kanssa pärjää aika hyvin kun on ystävällinen, ja eikä ala arvostelemaan toista hänen valinnoistaan tai ominaisuuksistaan, ja fine tuningina puhuu asioista jotka kiinnostaa kumppania.

 

[Knox]

Ajattelin viikko sitten, että tässä voisi perheenä rennosti olla ja tehdä perheenä asioita esim. kesän yli, mutta nyt ahdistus tuosta puoliavoimesta kolmannen osapuolen deittailusta alkaa olla sitä luokkaa, että omaa kämppää alle ja näkemiin vaan.

Tämä on täysin oikea ratkaisu. Sulla ei oo mitään voitettavaa tässä kuviossa. Pahimmassa tapauksessa menetät järkesi, eikä se palvele ketään, vähiten lapsiasi.

Siinä yhdessä vietetyssä ajassa on se ongelma, että sinä et pääse irti. Välillä on varmasti mukavaa, miksei joku kaunis kesäilta muutaman viinilasin jälkeen heilu peittokin, joka nostattaa toiveet vielä korkeammalle. Kunnes arki lyö taas kasvoille.

Vituttaa todella paljon puolestasi. Pettäminen on minusta yksi alhaisimpia tekoja, mitä voi tehdä. Voimia, ja muista se, että kyllä se aika auttaa, olkoon kuinka klisee tahansa.

 

[444]

Joku omituinen osa minusta ei haluaisi päästää irti vanhasta elämästä ja kumppanista. Kun on jakanut kaiken viimeiset vuodet toisen kanssa ja se on oikeasti ollut paras kaveri lukiosta asti, niin nyt selän kääntö, kolmas pyörä ja sen kanssa deittailu on vain kertakaikkisen lamauttavaa. Se tekee sen kanssa kaikkea sitä mitä minun kanssa tehtiin vielä vuoden vaihteessa. Siis mitä tässä tapahtui?

Jos ongelmista puhuttiin aiemmin, niin kaipasi omaa tilaa ja olemista ihan vain itsensä kanssa. Tuota tilaa pyrin järjestämäänkin ja siihen tilaan tulikin se kolmas pyörä. Eli se siitä itsekseen olemisesta omien ajatuksien kanssa.

Kyllä aivoni ymmärtää mikä valehteleva käärme tuo nainen nyt on. Ja kuitenkin ollut minulle se ykkönen vuosikymmenet. Aivan jäätävä loppu tälle uskomattoman hienolle matkalle.

Ajattelin viikko sitten, että tässä voisi perheenä rennosti olla ja tehdä perheenä asioita esim. kesän yli, mutta nyt ahdistus tuosta puoliavoimesta kolmannen osapuolen deittailusta alkaa olla sitä luokkaa, että omaa kämppää alle ja näkemiin vaan.

Ihan allekirjoituskamaa kaikin puolin. Kun oma liittoni (11 vuotta yhdessä) päättyi tuossa reilut 4 vuotta sitten, niin aika samalla kaavalla mentiin. Vaimo oli tehnyt jo yli vuoden yksinään eroa, kertoi tuosta itse jälkikäteen. Minun suuntaani tuo näyttäytyi tilan tarpeena yms. Lopulta sovittiin, että hän muuttaa viikoksi muualle, jotta saa sitä kaipaamaansa tilaa, ja sinä aikana ei juuri viestiteltäisi yms. Myöhemmin kävi ilmi, että tuo viikko meni käytännössä toisen miehen kanssa oleskellessa ja paneskellessa. Omien sanojensa mukaan ei kuitenkaan pettänyt, koska oltiin hänen mielestään jo erottu. Ei vain muistanut kertoa minulle siitä. Eikä kyllä kertonut petipuuhistaankaan, jotka mitä ilmeisimmin jatkuivat tämän jälkeenkin. Kerran oli jättänyt yhteiseen kotiimme roskikseen päällimmäiseksi jälkiehkäisypilleripaketin, epähuomiossa tai tarkoituksella. Tuossa kohtaa kaikki palaset loksahtivat paikalleen ja minä pakkasin kamani lopullisesti.

Itse ero meni sopuisasti eikä osituksen kanssa tullut mitään ongelmia. Nähtiin viikoittain kahvien yms. merkeissä, mikä oli itselleni helpottavaa aikaa, koska olin lopulta prosessoinut asioita niin vähän aikaa. Hiljalleen asiat korjaantuivat myös minun päässäni ja tarve tapaamisille väheni. Nyt ollaan nähty kahden kesken vain kerran kuluneen vuoden aikana ja sekin vain siksi, että myin hänelle osuuteni yhteisomistukseen jääneestä ensiasunnostamme viimein pois. Asunto oli ollut vuokralla yhtäjaksoisesti jo muutaman vuoden ja hyvinhän tuohon olisi voinut jäädä mukaankin, mutta ajattelin pistää lihoiksi vielä, kun välit ovat hyvät ja asiat sujuneet mallikkaasti. Mutta tosiaan, kun aikaa vain kului tarpeeksi ja itsekseen teki aika helvetillisen työmäärän, niin tarve jumittaa menneessä ja aiemmissa tunteissaan toista kohtaa väheni hiljalleen ja nykyisin ei vaihdeta enää kuulumisiakaan edes kuukausitasolla. Hänen nykyinen elämänsä ei kuulu minulle eikä omani hänelle.

Eihän se reilua ole, että toinen pääsee tilanteesta ulos ns. ”kuivin jaloin” ja hyppää suoraan seuraavaan suhteeseen, ja toinen jää rypemään omassa paskassaan ja nuolemaan haavojaan yksin, kun karu totuus lävähtää silmille. Jälkikäteen voi sitten taputtaa itseään olalle ja sanoa, että hyvinhän mä lopulta selvisin, vahvempana kuin ikinä. Jälkikäteen näkee myös kiusallisen selvästi kaikki ne aiemmat viitteet siitä, mitä oli tulossa. Mutta se rakkaus ja toisaalta pelko toisen menettämisestä ovat niin voimakkaita tunteita, että analyyttinen ajattelu jää paitsioon. Jälkikäteen on onneksi myös helppo nähdä, että vaikka ratkaisu oli kivulias ja helvetillinen ja elämänhalu aika vähissä jonkin aikaa, niin yhdessä jääminen näivettyneeseen parisuhteeseen olisi ollut pitkällä tähtäimellä silkkaa myrkkyä; jämähtää paikalleen tilanteeseen, jossa kumpikaan ei halua olla ja kuitenkin elätellä vuosikaudet toiveita siitä, että asiat vielä korjautuisivat. Eivät ne korjaannu ja aika entinen ei koskaan enää palaa, ellei molemmilla löydy halua tehdä ihan helvetisti duunia sen eteen.

Jos koskaan kaipaat juttuseuraa tai jotain, mihin purkaa tuntemuksiasi ilman, että toinen jakaa paskoja elämänohjeita ja latteuksia yrittämällä lohduttaa, niin paiskaa viestiä. Joskus se helpottaa, että pääsee purkamaan tunnekuormaa jollekin sellaiselle, joka ei liity asiaan tai edes omaan elämääsi millään tavalla. Puhuminen auttaa aina, koska se ikään kuin pakottaa jäsentämään asioita, vaikka ne sanat vain vyöryisivät ulos ilman mitään loogista järjestystä. Pidä sitä ikään kuin ääneen ajatteluna.

 

[Spire]

Kaksi edellistä viestiä ovat silkkaa asiaa. Lisäisin vielä että nyt ei kannata alkaa ryyppäämään, vaikka se olisi enemmän kuin ymmärrettävä ratkaisu. Olen valitettavasti nähnyt kuinka avioeron jälkeen mies tarttuu pulloon, alkaa jyrkkä alamäki joka päättyy surullisesti ja lapset jäävät ilman isää.

Toisaalta en ole mikään sanomaan mitään, koska en ole vastaavassa tilanteessa ollut. Aika kuitenkin auttaa viinaa paremmin, muuta en tiedä.

 

[BaronFIN]

Joo, oma isä oli sellainen alkoholisti, että oksat pois ja siihen ämpäriin en huku. Harmillisesti tuota naista ei voi unohtaa jonnekin historiaan sillä yhteisiä muksuja on kolme jotka kyllä pitää huolen siitä, että veri on vettä sakeampaa tästä tulevaisuuteen. Pitää vain yrittää selvitä.

Sitten mahdollisten tulevien naisasioiden osalta vituttaa vaan jo ennalta, että oma deittailukokemus on tyyliin 15v tasolla ja mitään oikeaa kokemusta asiasta ei ole ole. 40v ja neitsyt ei varmaan ihan kaukana totuudesta ole. Lisäksi kyky luottaa ei varmaan koskaan ole ennallaan…. No, eiköhän aika aja käenpojan takaisin puuhun, joten mennään nyt asia kerrallaan.

Suunnitelma:
Ositus.
Kämpän haku.
Muutto.
Uusi arki.
Terapiaa.
Aikaa.
Armollisuutta.
Joskus sitten jotain…

@444 Saitko takaisin kykyäsi luottaa toisiin ihmisiin? Itseäni kammottaa ajatella kuinka epäluotettavana alan pitämään muita ihmisiä.

 

[rpeez]

Itseäni kammottaa ajatella kuinka epäluotettavana alan pitämään muita ihmisiä.

Minä olen tullut tuohon tulokseen jo kauan sitten kun on nähnyt kaikenlaista, en laske luotettavuudelle paljoakaan painoarvoa mitä tule parisuhteeseen. (En nyt puhu raha-asiosta tms).

Ajattelen nykyään niin, että kumppani pysyy jos haluaa pysyä, se on hänen päätöksensä.
Jos hairahtuu kerran, todennäköisesti kärsii tunnontuskissaan enemmän kuin minä, joka ei tiedä mitään.
Jos taas on onneton, niin onko luotettavuus hyvä syy uskollisuuteen? Eli on onneton liitossaan, mutta ei hairahdu koska on luotettava? Ei tuokaan hyvälle kuulosta. Parempi olisi lähteä lätkimään ajoissa.

Tämmöiseen tulemaan olen päätynyt, en tiedä onko se oikein eikä varmaan yleistä linjaa, onpahan oma inhorealistinen näkemykseni.

 

[444]

@444 Saitko takaisin kykyäsi luottaa toisiin ihmisiin? Itseäni kammottaa ajatella kuinka epäluotettavana alan pitämään muita ihmisiä.

Kyynistymistä ja katkeroitumista pelkäsin itsekin hyvin paljon aikanaan. Sitä että ei osaisi tai edes haluaisi enää luottaa muihin, ihan vain suojellakseen itseään. Mutta lopulta oli ymmärrettävä, että sitä vaistoa olisi vain hillittävä ja suojautumisen ja kuoreen vetäytymisen sijaan olisi vain altistettava itsensä sille, että jatkossakin voi tulla lunta tupaan ja kipeitä kokemuksia. Ja tulihan niitä, mutta siksi en lähtenytkään deittailemaan ihan kylmiltään, vaan käytin aikaa haavojen paranteluun ja siihen, että perusasiat on paremmin kunnossa. Opettelin luottamaan siihen, että aika on ystävä, kun siihen ei suhtaudu vihamielisesti, vaan tekee sen kanssa yhteistyötä. Kiire ei ole mihinkään. Muista, että tärkeintä sinun elämässäsi olet sinä itse. Lapset toki myös, mutta hekin voivat paremmin, kun iskällä on pääkoppa vireessä ja arki luistaa.

 

[hooceebruins]

Voi helevetti. Nainen asuu noin 400 kilometrin päässä ja meillä synkkaa ihan täysillä. Tässä iässä on noita kaukosuhteitakin (epäonnisia) takana ihan tarpeeksi. En tiiä mitä tässä nyt tekisin.

 

[king of the jungle]

Voi helevetti. Nainen asuu noin 400 kilometrin päässä ja meillä synkkaa ihan täysillä. Tässä iässä on noita kaukosuhteitakin (epäonnisia) takana ihan tarpeeksi. En tiiä mitä tässä nyt tekisin.

Paskaahan tuo joo on.

Itselläni on nyt sutinaa "vain" 150km päässä olevan kanssa ihmisen kanssa ja helvetin kivaa on ollut.
Silti sitä alitajunnassaan miettii, että kyllähän tämä ihan saatanan vaikeaa sinänsä on eikä taida kovin pitkään millään kestää.

Toisella ei ole edes ajoneuvoa ja julkisilla kulkeminen kestäisi noin 3h suuntaansa vaihtojen kera, eli ainoa fiksu vaihtoehto on, että minä ajan autolla sinne.
Muutaman kerran olen arki-iltaisin töiden jälkeen sinne lähtenyt ja ei se herkkua ole, kun matkoihin menee sen puolitoista tuntia per suunta.
Ja vaikka kuinka pitää ihmisestä ja oikeasti haluaa toisen seuraan, niin silti tuntuu, että kynnys lähteä ajamaan kasvaa ja kasvaa.
Lähdet klo 16 ajamaan, olet joskus 17.30 perillä -> hengailet muutaman tunnin -> lähdet joskus klo 22 ajamaan takaisin ja tulet 23.30 kotiin ja siitä sitten iltatoimet ja sänkyyn ja 5h yöunet ennen töitä.

Ärsyttää myöskin, koska tosiaan viestitellään päivittäin ja kiinnostusta kyllä on paljon molemminpuoleisesti jne.
Toki onneksi viikonloput vähän aina pelastaa aikatauluja ja jää enemmän aikaa.
Sitten tulee kuitenkin näitä muita tekijöitä, kuten oma lapsi, joka on joka toista viikonloppua minun luonani.

 

[444]

Paskaahan tuo joo on.

Itselläni on nyt sutinaa "vain" 150km päässä olevan kanssa ihmisen kanssa ja helvetin kivaa on ollut.
Silti sitä alitajunnassaan miettii, että kyllähän tämä ihan saatanan vaikeaa sinänsä on eikä taida kovin pitkään millään kestää.

Toisella ei ole edes ajoneuvoa ja julkisilla kulkeminen kestäisi noin 3h suuntaansa vaihtojen kera, eli ainoa fiksu vaihtoehto on, että minä ajan autolla sinne.
Muutaman kerran olen arki-iltaisin töiden jälkeen sinne lähtenyt ja ei se herkkua ole, kun matkoihin menee sen puolitoista tuntia per suunta.
Ja vaikka kuinka pitää ihmisestä ja oikeasti haluaa toisen seuraan, niin silti tuntuu, että kynnys lähteä ajamaan kasvaa ja kasvaa.
Lähdet klo 16 ajamaan, olet joskus 17.30 perillä -> hengailet muutaman tunnin -> lähdet joskus klo 22 ajamaan takaisin ja tulet 23.30 kotiin ja siitä sitten iltatoimet ja sänkyyn ja 5h yöunet ennen töitä.

Ärsyttää myöskin, koska tosiaan viestitellään päivittäin ja kiinnostusta kyllä on paljon molemminpuoleisesti jne.
Toki onneksi viikonloput vähän aina pelastaa aikatauluja ja jää enemmän aikaa.
Sitten tulee kuitenkin näitä muita tekijöitä, kuten oma lapsi, joka on joka toista viikonloppua minun luonani.

Meillä on kumppanin kanssa välimatkaa 205 km, autolla vajaat 2,5h. Kertaakaan en ole tehnyt matkaa vain yhden illan takia, vaan aina alusta asti sovittiin reissut vähintään 1 yön mittaisiksi. Ja alussa ne olivatkin 1-2 yön mittaisia reissuja puolin ja toisin. Hänelläkään ei tosin ole autoa, joten olen hakenut hänet sitten ”lähimmältä” juna-asemalta 95 km päästä. ”Lähimmältä”, koska sieltä haettuna kahden henkilön kokonaismatkustusaika on lyhin; lähempääkin löytyy asemia, mutta tarkoittaa hänelle pidempää istumista junassa tai pahimmillaan vaihtoa, mikä ei lemmikin kanssa ole kaikista herkullisin vaihtoehto.
Nykyään vietetään 1-3 viikkoa yhdessä, viikko erillään ja sama kierto uudestaan. Kuormittavaa? Kyllä, ehdottomasti. Helpompaa kuin satunnaiset iltareissut toisen luokse? Aivan takuulla.

Tarkoitan vain sanoa, että tuollaistakin voi kokeilla, jos etätyöskentely on mahdollista. Mikäli ei ole, niin hankalammaksi menee.

 

[BaronFIN]

Siis minäkin pistän lusikkani vielä tähän etäsuhteiluun: 3 vuotta, 300 kilometria ja sen jälkeen kolme lasta ja 20 vuotta naimissa.

Jos se on se oikea, niin se on se oikea!

 

[Snakster]

Nokitan: ensin puolisen vuotta noin 3400 km, sen jälkeen puolisen vuotta 10 000 km ja vielä noin vuosi 1200 km. Sen jälkeen 21 vuotta naimisissa.

 

[Ann Arbor]

Kaksi vuotta ja 8000km, jonka jälkeen nainen vaihtoi toiseen, etäisyyden ollessa 10 000km. Ilmeisesti se oikea kuitenkin löytyi, kun menivät hiljan naimisiin.

Näin yleisesti olisin semi-tyytyväinen, jos ensimmäinen "post pandemic"-ajan naisystävä löytyisi tyyliin Euroopan sisältä, eli ~muutaman tunnin lentomatkan päästä, mikä mahdollistaisi näkemisen kuukauden-parin välein.

 

[Surukuku]

Etäsuhteella mekin aloitimme tämän nykyisen avioliittomme - etäisyyttä oli n. 200 kilometriä eikä minulla ollut edes autoa, vain moottoripyörä. Juna toi ja juna vei meikäläistä alkuun, välillä lainailin tyttärien autoja ja kesäisin moottoripyörä oli kulkuneuvona. Hissukseen etenimme ja tuo etäisyys ja sen tuomat pakolliset erilläänolot itse asiassa mahdollistivat suhteen kehittymisen siten, että olemme nyt aviossa ja eläneet saman katon alla jo yli kahdeksan vuotta.
Meille etäsuhde alussa siis sopi, kun emme ole enää nuoria ja kummallekin jäi alussa mukavasti aikaa olla myös itsekseen ja oman lähipiirin kanssa. Tunteet syvenivät ajan myötä ja erossa olon aikana kaipaus ja halu toisen vierelle vahvistivat ajatusta yhteisestä elämästä.

 

[BaronFIN]

Tässä on nyt pari viikkoa makusteltu muuttuvaa tilannetta ja muutamissa asuntonäytöissäkin käyty lasten kanssa.

Paskaahan kaikki edelleen on ja ei tuota puolisoa enää vain tunne. Se aikaisempi ihminen, jonka tunsi yli kaksi vuosikymmentä on vain hävinnyt. Siis yhdessä hetkessä.

Siis suoraan sanottuna järkyttävää, kuolemakin olisi vaihtoehtona helpompi hyväksyä, mutta tämä, että kaikki tämä tehdään tietoisesti itse itselleen parhain päin selittäen, niin ei vain mene minun ymmärrykseen. Kuitenkin vuodesta -96 oltu samaan suuntaan meneviä. Ja se oman tilan kaipuu on täysin vaihtunut siihen, että sitä kolmatta pitää päästä näkemään lähes päivittäin. Siis mitä vit…

Tuo toki tekee kaikesta ehkä helpompaa, mutta kyllä olo on aika yksinäinen nyt.

Ja suoraan sanottua, joskus melkein jopa ymmärrän näitä tragedioita, missä äiti/isä tekee lopulliset ratkaisut. Ei me oikeasti tiedetä mitä tuolla taustalla voi olla, tämä on tavallaan yhden elämän loppu.

 

[BOL]

@BaronFIN , onko mahdollista, että tuleva ex-vaimosi vetää piirun verran överiksi omalla tavallaan suojellakseen sinua? Voiko taustalla olla sellainen tilanne, että hän kuvittelee tekevänsä sinulle ikään kuin palveluksen sillä, että sinun vihasi tai pettymyksesi häntä kohtaan kasvavat, jolloin sinulle ei jää harhakuvitelmia siitä, onko ero tulossa ja sinun on lopulta helpompi päästä asian kanssa sinuiksi, kun tunnet "vihaa häntä kohtaan". Ja koska hän tietää itse toimineensa väärin sinua kohtaan, hän on valmis kestämään sinun tunteesi?

En pidä hänen toimintaansa tyylikkäänä tai puolustele häntä, mutta tuli mieleen, että voisiko tässä taustalla olla jotain tällaista? Hyvät tarkoitusperät, mutta toteutus heikko.

Tsemppiä sulle! Ehkä tämä saaga on lopulta parasta saada loppuun ja sun aloittaa uusi. Elämällä on varmasti sulle paljon tarvittavaa, sitten joskus, kun olet käynyt tämän suhteen asiat läpi ja ehkä elellyt vähän aikaa vain ja ainoastaan itsellesi.

 

[Konson Antti]

Nokitan: ensin puolisen vuotta noin 3400 km, sen jälkeen puolisen vuotta 10 000 km ja vielä noin vuosi 1200 km. Sen jälkeen 21 vuotta naimisissa.

Pelaan omankin käden, 2 viikkoa 800km välimatkalla etäsuhteessa, sen jälkeen 16v saman katon alla

 

[BaronFIN]

Vau…

Juuri kun luulin ettei henkistä väkivaltaa voisi käyttää enempää, niin lauantaina käytiin puolison kanssa talon eri sopimuksia ja niihin liittyviä siirtoja läpi ja sen jälkeen tämä otti ja meni yöksi kolmannen osapuolen luokse ja jätti minut lasten kanssa kotiin.

Voin sanoa, ettei fiilikset olleet ihan korkeimmillaan tuossa kohdassa. Ei vaan vieläkään uppoa päähän, että 25 vuoden jälkeen toista voi kohdella näin vaikka kuinka olisi uutta orastavaa ihanaa ihmissuhdetta tuloillaan.

Kyllä mä tästä muutan, mutta pidättelisit nyt hetken vielä.

 

[Metukka]

Vau…

Juuri kun luulin ettei henkistä väkivaltaa voisi käyttää enempää, niin lauantaina käytiin puolison kanssa talon eri sopimuksia ja niihin liittyviä siirtoja läpi ja sen jälkeen tämä otti ja meni yöksi kolmannen osapuolen luokse ja jätti minut lasten kanssa kotiin.

Voin sanoa, ettei fiilikset olleet ihan korkeimmillaan tuossa kohdassa. Ei vaan vieläkään uppoa päähän, että 25 vuoden jälkeen toista voi kohdella näin vaikka kuinka olisi uutta orastavaa ihanaa ihmissuhdetta tuloillaan.

Kyllä mä tästä muutan, mutta pidättelisit nyt hetken vielä.

Kuulostaa aika samanlaiselta kuin omat kokemukset aikoinaan. Erosin kymmenisen vuotta sitten 20 vuotta kestäneestä suhteesta ja avioliitosta. Exä halusi omaa aikaa ja tilaa. Kolme viikkoa siitä kun muutti pois oli uusi mies löytynyt ja siitä muutama kuukausi kun tämä muutti hänen luo samalle paikkakunnalle jossa itsekin asuin ja tuli niihin törmättyä erinäisissä paikoissa, kaupassa ja salilla. Voit vaan kuvitella miltä se tuntui.
Lasten asiat ei kiinnostanut häntä pätkääkään, kun eivät mahtuneet asumaan hänen luokseen vuoroviikoin, koska uusi mies oli muuttanut sinne. Ainoa mikä kiinnosti oli saada rahat asunnon osituksesta ja nopeasti.

Haluan sanoa, että kyllä tuosta selviää vaikka alkuun se yhtä helvettiä voi ollakin. Aiemmin tuntemasi ihminen muuttuu täysin toiseksi ja kylmäksi. Itsellä on nyt asiat paremmin kuin koskaan, mutta pitkään se kesti. Ole armollinen itsellesi, pidä pää kasassa ja välttele uusia rikkovia suhteita. Itse en siihen alkuun pystynyt ja olisin jälkikäteen voinut kirjoittaa kirjan siitä mitä eron jälkeen ei pidä tehdä. Mutta sen olin päättänyt, että kannan vastuun lapsista niin että voin katsoa itseäni peiliin ja sen tein. Toivottavasti sulla on kaveripiirissä joku kenen kanssa voit jakaa kokemaasi keskustellen ja hän jaksaa kuunnella, siis sellainen joka on kokenut samaa. Valitettavasti ne jotka eivät ole omassa elämässään käyneet erohelvettiä sitä läpi, eivät ymmärrä vaan lähinnä taputtelevat selkään että kyllä se siitä. Suosittelen myös Miessakin Erosta Elossa -eroryhmiä, jos paikkakunnallasi sellainen on. Sieltä saa hyvää vertaistukea ja ymmärryksen siitä ettet ole yksin, joka käy sitä eropaskaa läpi. Sieltä saa myös hyviä neuvoja lasten huoltajuuteen jne. liittyviin asioihin.

 

[Domi28]

Kai sitä täytyy itsekin avautua, vaikkei minun tilanteeni olekaan niin dramaattinen ja vakava kuin edellä.
Viime lauantaina oli 50-vuotissyntymäpäiväni ja kenialainen naisystävä tuli Ugandaan juhlistamaan sitä Keniasta.
Olimme "seurustelleet" reilun vuoden ja viimeiset kaksi kuukautta olleet eri maissa. Minä viisumisyistä ja hän perheen sairastelun vuoksi.
Neidin saavuttua lauantaina alkuillasta lähdimme Kampalan yöhön, jossa meillä oli todella hauskaa. Yöllä saavuimme hotellille, jolloin nainen oli jo melko humalassa, johtuen pitkälti pitkästä matkustuspäivästä. Päätin lähteä hakemaan ruokaa lähibaarista ja neito lähti mukaan. Baarissa minulle entuudestaan tuntematon tarjoilija väitti, että olen siellä joka päivä eri naisen kanssa (käyn tai oikeastaan kävin siellä kyllä lähes päivittäin, mutta aina yksin). Tästä sydämeni valittu menetti hermonsa täysin (hänellä on aiemminkin ollut ongelmia mustasukkaisuuden kanssa humalassa ollessaan, jolloin on mm. paidastani napit lentäneet). Sain tuotua hänet hotellille, jossa yritin selittää, etten ole sentään niin tyhmä, että veisin hänet samaan baariin muiden naisten kanssa (jos niitä olisi ollut), mutta riehuminen jatkui mm. tavaroiden heittelyn ja huutamisen muodossa.
Tässä vaiheessa hotellin turvamies saapui paikalle ja uhkasi soittaa poliisit, jollei älämölö lopu. Eihän se loppunut, joten vietin syntymäpäiväni jälkeisen yön, tai osan siitä, ugandalaisella poliisiasemalla.
Poliisit olivat todella asiallisia minua kohtaan, koska tiesivät minun olevan syytön ja lisäksi minä pysyin koko ajan rauhallisena, toisin kuin neito, joka alkoi syyttää mustia poliiseja rasismista yms.
Melko pian poliisit päästivät minut takaisin hotellille, mutta pitivät akan asemalla rauhoittumassa.
Joskus ennen aamuseitsemää turvamies herättää minut ja kysyy, että onko nainen tervetullut takaisin?
Lykkäsin mytyn käteistä oven raosta, käskin ottaa eri huoneen ja häipyä seuraavana päivänä takaisin Keniaan.
Eli nyt ollaan taas poikamiehiä. Tosin tässä maassa ei valkoisen miehen tarvitse kauaa olla ilman.
Esimerkkinä tänään olin ostamassa uutta SIM-korttia pienestä kioskista, jota piti noin 35-vuotias nainen. SIM-kortti pitää rekisteröidä henkilöllisyystodistuksella ja Suomen passi ei kelvannut, joten nainen soitti pikkusiskonsa paikalle, jotta kortti voidaan rekisteröidä hänen nimiinsä.
Kysyin, että miksei kioskinpitäjän oma henkilöllisyystodistus kelvannut?
Selitys oli, että pikkusisko on sinkku ja haluaa valkoisen poikaystävän. Siksi isosisko soitti hänet paikalle.
Jätin kuitenkin väliin, vaikka neiti olikin todella kaunis.
Tinderissä heitin syötin veteen ja kala on syönnillään.

 

[Roger Moore]

Taidan muuttaa Ugandaan.

 

[BaronFIN]

Taidan muuttaa Ugandaan.

Kuin myös :)

 

[Ann Arbor]

Siis varsin yleinen käsitys ettei "mustille naisille kelpaa valkoinen mies" pidä omien kokemusteni mukaan ollenkaan paikkansa. Toki Ugandassa ja muualla Afrikassa varoissaan oleva länsimaalainen on samalla tavalla etulyöntiasemassa, kuin Kaakkois-Aasiassakin.

Ensimmäinen reissu mantereelle oli suunnitteilla, mutta pandemia valitettavasti katkaisi. Tänä kesänä olisi tarkoitus lähteä kauas ensimmäistä kertaa sitten 2019 ja sinkkumiehenä luonnollisesti myös naisseura kiinnostaa.