@korkki , muutama taustatieto olisi paikallaan kommentoinnin helpottamiseksi:
- oletteko olleet vaimosi kanssa kauan yhdessä?
- asuvatko omat lapsesi samassa taloudessa vakituisesti, vuoroviikoin, viikonloppuisin vai harvemmin? Minkä ikäisiä omat lapsesi ovat?
Annan kuitenkin omat yleiskommenttini nyt ilman em. taustatietoja:
Teinit ovat pääsääntöisesti perseestä. Itsekkäitä, ylimielisiä, joustamattomia ja kiittämättömiä, turhasta marisijoita. Ja puhun nyt siis teineistä kotioloissa. Omani ovat kuuleman mukaan ihania, kohteliaita, muut huomioon ottavia, ystävällisiä nuoria, jotka katsovat silmiin ja ovat aina ensimmäisenä siivoamassa koko porukan jälkiä. Tällaisia henkilöitä en ikävä kyllä tunnista niiksi, jotka omaa kotiani sulostuttavat. Hyviäkin hetkiä on, tietenkin, mutta tässä elämänvaiheessa niitä seuraa yleensä aina kaksi paskaa hetkeä. Kokeneemmat ovat kertoneet, että tämä menee kyllä ohi ja sitä tässä nyt odotellaan.
Säännöt pitää tietenkin olla, mutta sääntöjenkin kanssa joutuu välillä luovimaan. Jokainen joutuu joustamaan melko usein jossain. Ja teiniperheissä joudutaan ikävän usein valitsemaan taistelut, mitä käydään. Mua ei esim. kiinnosta yhtään, missä kukakin arkisin ateriansa syö, kunhan kukaan ei huuda, riitele tai valita turhasta. Arkisin meillä on myös eri aikataulut ja jokaisella on nälkä vähän eri aikaan, joten tämä on myös arjen sujuvuuden kannalta hyvä ratkaisu. Nälkäinen teini on myös hyvin raskas henkilö. Ruoka tehdään kokkaavan henkilön aikataulujen mukaan ja jos ei ole tuolloin kotona, lämmittää ruoan sitten kotiin tultuaan. Viikonloppuisin tai muuten yhteisillä aterioilla syödään toki yhdessä, mutta ajankohta ilmoitetaan erikseen ja kaikkien odotetaan olevan paikalla. Sovitut harrastukset ja muut menot huomioidaan aikatauluissa, sillä emme ole tyranneja. Toimii meillä hyvin. Sääntöihin kuuluu myös se, että likaiset astiat tuodaan keittiöön eikä niitä jätetä lojumaan. Ei toimi käytännössä ja siitä seuraa mun nalkutustani.
Mielestäni siinäkään ei ole mitään ihmeellistä, jos teini ei kuuntele kysymyksiä esim. kauppatoiveiden suhteen. Ei heitä kiinnosta aikuisten kysymykset yhtään ja keskittyminen on usein jossain muualla. Kyse ei välttämättä ole edes mistään kunnioituksen puutteesta, vaan siitä, että juuri sillä hetkellä mielessä ei ole mitään toiveita ja mielessä on jotain muuta itselle tärkeätä. Näin käy joskus myös itselleni. Itselläni on se sääntö, että ostostoiveita voi lähettää viesteillä ja toiveet pyritään täyttämään niin pitkään, kunnes olen kassalla. Sitten on liian myöhäistä. Toki tässäkin käytetään harkintaa, mistä tuotteesta on kysymys ja toisinaan joudun vielä kassajonostakin poistumaan, jos on joku kriittinen toive.
Meillä myös kommunikoidaan paljon puhelimen välityksellä. Vähän tyhmää, mutta ei täällä kukaan kuule mitään, kun joka paikassa on joku mölyaparaatti päällä ja ihmiset ovat myös eri kerroksissa. Lisäksi, jo minun naamani näkeminenkin aiheuttaa lapsissa sellaisia ikäviä naaman vääntelyitä, että toisinaan pyrin oman jaksamiseni vuoksi minimoimaan heidän näkemisensä, varsinkin, jos kysymyksessä on asia, mihin voi vastata lyhyesti. Yleisesti ottaen keskustelemme paljon lastemme kanssa päivittäin eri asioista ja välit ovat läheiset ja hyvät, kunnes välillä ei yhtäkkiä tapahtuukin jotain, mistä teinillä keittää yli ja teini suuttuu. Näitä ei pysty ennakoimaan, eikä aikuinen vaikuttamaan.
Sanoisin, sen enempää taustoja tietämättä, että vaimosi tytär asuu enää varsin lyhyen ajan kotona. Ja on erinomaisen hyvä, että vaimollasi on tyttäreensä hyvät ja läheiset välit ja he keskustelevat asioista. Nyt nuorilla on ihan erityisen haastavat ajat ja mä näkisin itse, että ehkä meidän aikuisten tehtävä on löysätä pipoa kotona, mikäli se mitenkään vain on mahdollista ja kysymys on lopulta isossa kuvassa aika pienistä asioista. Jos sinulle on ihan absoluuttinen ei, että teini syö omassa huoneessaan, yritä kertoa kantasi hänelle ja kerro miksi näin on. Jos sillä omassa huoneessa syömisellä ei ihan oikeasti ole niin suurta merkitystä sinulle, antaisin itse olla. Tuskin siinä mitään henkilökohtaista sinua kohtaan on. Omille lapsillesi voit hyvin selittää, että olette vaimosi kanssa eri mieltä asiasta ja tässä asiassa sinä nyt joustat hänen lapsensa suhteen, mutta et omiesi, koska se on sinulle tärkeätä syystä X. Onko reilua omille lapsillesi? Ei välttämättä, mutta ei tässä nyt mitään heidän ihmisoikeuksiaan loukata. Ja jos heillä on äitinsä luona samat säännöt muutenkin, voit myös vedota siihen. Tai sitten voitte sopia yhteiset pelisäännöt kaikille: arkisin saa syödä omassa huoneessa, kunhan siivoaa jälkensä, mutta x kertaa viikossa kaikki syövät yhdessä ja se koskee kaikkia.
Tasapuolisuus on lapsiperheissä tärkeää. Minä pyrin olemaan tasapuolisesti ihan yhtä perseestä molemmille lapsilleni. Vanhemmalla lapsella on tiettyjä etuoikeuksia, mitä hän ei tietenkään huomioi missään, vaan nillittää ainoastaan lisääntyneestä vastuusta. Vanhempi itkee, että nuorempaa suositaan ja nuorempi, että vanhempaa. Olen yrittänyt opettaa, että asiat ovat hyvin usein tilannesidonnaisia eikä niillä ole iän kanssa välttämättä mitään tekemistä. Jos on vapauksia, on myös vastuuta. Lapset ovat myös erilaisia. Toisen kanssa pitää käydä hyvin varhaisessa vaiheessa tietyt keskustelut ja toisen kanssa ei välttämättä kovin syvällisesti koskaan. Lapset ovat loistavia manipuloijia ja kyllä mä ainakin tiedän, milloin mua manipuloidaan. Joskus annan mennä läpi sormien, koska ei mun tarvitse jokaista asiaa kontrolloida, vaan nuorten pitää saada tehdä omat virheensä. Rajansa toki kaikella eikä varsinaista vaaraa saa aiheutua, mutta joskus sillä, että nuori kuvittelee vievänsä vanhempaansa kuin litran mittaa, vaikka näin ei oikeasti ole, voi olla suuri merkitys heidän väliselle suhteelle ja nuorelle itselleen. Ne tietyt perusperiaatteet on tehty lapsille selväksi jo silloin, kun he ovat olleet ihan pieniä ja niitä on sitten toistettu vuosien varrella ja niistä on pidetty tiukemmin kiinni. Mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä enemmän voi kotonakin testeilla, miten on oppi mennyt perille. Kaiken ei tarvitse olla aina niin haudanvakavaa. Esimerkiksi jälkikäteen ajateltuna, mäkin olisin voinut relata vähän enemmän, kun lapset olivat pieniä. Liian usein tuli ajateltua, että jos nyt annan tässä periksi, ne ei ikinä opi sitä ja sitä asiaa ja niistä kasvaa isoina paskapäitä. Joskus olisi voinut antaa periksi enemmänkin, ei tietenkään aina.
Ja se, että aikuiset ovat eri mieltä jostain asiasta on sekin ihan hyödyllistä oppia kotona, vaikka kaikki kasvatusoppaat sanovat, että vanhempien täytyy pitää aina yhteistä linjaa. Niin kuin toki tavallaan pitääkin, ettei toinen vanhemmista menetä kasvojaan, mutta toisinaan tilanteita tulee nopeasti eteen. Varsinkin isompien lasten kanssa ja asioita tapahtuu nopeasti ja toinen aikuinen sanoo jotain sellaista, mitä ei olisi siinä tilanteessa kannattanut sanoa ja siinä tulee löydyksi oman kantansa lukkoon ilman syytä. Kyllä mun mielestä silloin toinen aikuinen voi sanoa, että olen tästä nyt eri mieltä ja keskustellaan asiasta ja yritetään löytää joku yhteinen lopputulos. Jos lapsi ei opi kotona olemaan eri mieltä asioista ja neuvottelemaan, on vaikea osata niitä kodin ulkopuolellakaan. Kyllä meillä on ollut paljonkin tilanteita, missä on neuvoteltu ja lopputulos on ollut nuorelle epämieluisa. Mutta on niitäkin tilanteita ollut, missä ensin on sanottu johonkin ei ja lopulta nuori on saanut toiveensa läpi, koska on osannut sen järkevästi perustella. Ja sitten on niitä tilanteita, missä sanotaan suoraan ei, vaikka voitaisiin sanoa myös kyllä, koska nuori on aiemmin käyttäytynyt huonosti. Tämäkin kerrotaan ja sanotaan, että ensi kerralla vastaus voi olla kyllä ja olisi sitä ollut nytkin, mutta teoilla on seuraukset.
Tulipa pitkä vuodatus ja osin täysin ketjun ulkopuolista asiaa. Toisaalta, moni asia sopii parisuhteeseenkin. Valitse taistelusi ja jousta, jos sen voit tehdä. Kiitos ei välttämättä tule heti tai edes koskaan, mutta voi myös hyvin joskus tulla. Lapset kasvattavat eniten vanhempiaan, ei välttämättä päinvastoin. Koskaan en ole ollut henkisesti niin mankelin alla kuin omien lasten kanssa vääntäessä. Samaan aikaan haluaa sanoa viimeisen sanan ja saada kunnioitusta ja samaan aikaan on arvostettava tavallaan sitäkin, että joku oikeasti jaksaa vääntää jostain asiasta ihan tosissaan. Teinkö minä nuorena niin kuin vanhempani halusivat? Hyvin usein en todellakaan tehnyt, vaan tein, kuten itse halusin ja muistin mainita, että minua ei kukaan määräile enkä minä ole täällä toteuttamassa vanhempieni toiveita tai haaveita, vaan omiani. Ja nyt kun omat lapseni syöttävät minulle samaa, tilanne olisi jotenkin olennaisesti erilainen? Juu, ei se ole, vaan kuuluu kasvuun ja elämään. Minä tiesin aina kuitenkin, mikä on oikein ja väärin. Tyhmyyksiä tehtiin kyllä, mutta ei koskaan mitään niin tyhmää, mistä olisi aiheutunut todellista vaaraa itselle tai muille. Pakko uskoa, että omien lastenkin kohdalla se menee samalla tavalla. Eväät on kotona annettu, nyt niitä pitää osata jo itse käyttää.
