Ei kait tarina olekaan vielä kertonut millaisessa fyysisessä kunnossa se ämmä on. Ehkä niin huonossa ettei kannata miehen tehdä tästä poliisiasiaa.
Ei kait tarina olekaan vielä kertonut millaisessa fyysisessä kunnossa se ämmä on. Ehkä niin huonossa ettei kannata miehen tehdä tästä poliisiasiaa.Ei kai sitä nyt kannata ottaa turpaan ollenkaan, riehuvaa naista saa kyllä läpsäistä takaisin ja laittaa ojennukseen.
Ei kait tarina olekaan vielä kertonut millaisessa fyysisessä kunnossa se ämmä on. Ehkä niin huonossa ettei kannata miehen tehdä tästä poliisiasiaa.
Muijalta turpaan ja tekemään rikosilmoitus, siinä vasta kombo.
Ja oletit, että mies on ottanut turpaan eikä ole antanut takaisin.Minä lainasinkin viestiä jossa puhuttiin poliisiin yhteydessä olemisesta.
Toki. Aikoinaan, silloin kun liian paha tilanne, tai kun uskoin, toisen vakuutteluun.. Poliisit vei henet pois, tai katkaisi tilanteen.. mun puhelinsoitosta.. sitä vastustelin vuoden-2. Mutta usko ihmisen, ja siis vastapuolen hyvään, hämmenti.
Toi juttu on jo onneksi ohi.
Mulla on nyt hyvä elämä, ja suhde.
Ja oletit, että mies on ottanut turpaan eikä ole antanut takaisin.
Miksi ei voisi?Liki 5 vuotta enemmän ja vähemmän tullut sinkkuna hiihdeltyä ja elämässä ollu viime vuodet pelkkää isoa haisevaa paskaa ja nyt sitten kun sitä kliseisesti vähiten odottaa, niin joku enkelimäinen 10 vuotta nuoremp,i mulle täydellinen nainen kävelee elämääni...ja tässä koko ajan edelleen hoen, että voiko tämä olla totta? Voihan...
No joo...pää on niin onnesta sekaisin, niin ei siinä järki juokse ja ajatus suoltaa vaan ylistyssanoja, suo anteeksi siitä. Elämä ollu paljon vääriä valintoja, tai hetkessä tehtyjä valintoja, jotka myöhemmin osoittautuneet vääriksi. On ollut paljon epäonnea myös mukana, joten tällaisen tilanteen mahdollisuus on sulkeutunut jo aikaa sitten pois tavallaan. Ja kun pää on mikä on itsellä, niin jotain vahvistusta sitä vaan kaipaa, että kaikki sitä on mahdollista oikeasti.Miksi ei voisi?
Negatiivisuuteni tarttuu heti sanoihin "enkelimäinen", "10 vuotta nuorempi" ja "täydellinen"...
Siitä huolimatta, miksi ei voisi?
Järki sanoo minulle itselleni, että älä mee sinne... ja ei kun syvään päätyyn!No joo...pää on niin onnesta sekaisin, niin ei siinä järki juokse ja ajatus suoltaa vaan ylistyssanoja, suo anteeksi siitä. Elämä ollu paljon vääriä valintoja, tai hetkessä tehtyjä valintoja, jotka myöhemmin osoittautuneet vääriksi. On ollut paljon epäonnea myös mukana, joten tällaisen tilanteen mahdollisuus on sulkeutunut jo aikaa sitten pois tavallaan. Ja kun pää on mikä on itsellä, niin jotain vahvistusta sitä vaan kaipaa, että kaikki sitä on mahdollista oikeasti.
Perhana kun pitkään tuli kerättyä rohkeutta kertoa ihastukselle tunteista, niin pakithan sieltä tuli. Pakit oli kyllä sitä luokkaa, että ainakin pienissä toiveissa mahdollisuus vielä olisi, kun käytti muun muassa sanoja "just nyt en voi olla muuta ku kaveri", mutta todennäköisemmin kyseessä oli vain kohteliaat pakit. Kyseessä siis samassa työpaikassa oleva ja tämän seikan vuoksi tutkiskelin omia tunteita pitkään, että kyseessä ei ollut vain ohi menevä ihastus. Ei mitenkään suoraan tehdä yhdessä töitä, mutta selvästi hakeudutaan toistemme seuraan, viihdytään hyvin yhdessä ja sain häneltä jopa pienen joululahjan, joka tosin oli meidän välistä vitsinheittoa. Pakit harmittaa paljon, mutta siitäkin huolimatta olen tyytyväinen kun kerroin ja myös tämä nainen kiitti rehellisyydestä ja kehui uskalluksesta. Ehkä toivoa vielä on, koska en tiedä oliko sillä "just nyt" :llä oikeasti joku merkitys.
Sanoi muuten myös aika suoraan, että olisin hänen valintansa. En siis tosiaan tiedä mikä on tuo "just nyt" ja annan asian sen suhteen olla enkä ala utelemaan. Minä olen sanonut asiani suoraan ja uskon, että nyt hänkin tekee niin.Asia selviää ajan myötä. Nyt on niin sanotusti pääty auki. Eli nainen tietää että kiinnostusta on. Jos hänellä kiinnostus herää, niin varmasti sen kertoo. Pessimistisesti voin kyllä todeta, että todennäköisesti "juuri nyt" on vain kohtelias tapa antaa pakit sekä myös pyrkimys pitämään sinut vielä ystävänä. Mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää.
Mutta, never say never. Sydämen asiat on kummallisia eikä ne noudata mitään ehdotonta kaavaa.
Jotenkin haiskahtaa, että on itse tullut juuri jätetyksi, tai ei ole saanut vastakaikua ihastukselleen jotain toista kohtaan. Legendaarinen "just nyt" saa fiiliksen, että odottaa jotain parempaa ja pitää sinut vahvana kakkosena. Tosin olette samassa työpaikassa, niin saattoi olla kohteliaisuus.. Vaikeita nämä! Mutta älä hyvä mies jää silti tuon perään kuolaamaan, uutta matoa koukkuun.Sanoi muuten myös aika suoraan, että olisin hänen valintansa. En siis tosiaan tiedä mikä on tuo "just nyt" ja annan asian sen suhteen olla enkä ala utelemaan. Minä olen sanonut asiani suoraan ja uskon, että nyt hänkin tekee niin.
Lainaten koko kirjoitus. Oletteko miettineet, että laittaisitte hetkeksi pelin poikki ja toinen muuttaisi pariksi viikkoon muualle? Tuottaisiko jo se väittelyä kumpi se olisi? Vaikuttaa siltä, että lasten tulon myötä olette kumpikin laiminlyöneet parisuhteenne ja kumppanuuden. Onko teillä ollut tarpeeksi yhteistä aikaa? Oletteko käyneet missään juttelemassa ongelmistanne suhteessa? Varmasti nyt tuntuu, että olisi helppo vain hypätä pois ns oravanpyörästä, mutta kokemuksesta voi sanoa, että älä tee sitä viellä ennen kuin kaikki kivet on käännetty. Joudut joka tapauksessa elämään kyseisen ihmisen kanssa jollain muotoa koko loppuelämän ajan, joten suosittelen pientä breikkiä, jos se on mahdollista järjestää ja parisuhdeterapeuttia ja kaivakaa ne asiat pintaan mitkä teidät sai aikanaan rakastumaan. Älä hyvä mies luovuta parisuhde ja perhe on maailman kaunein asia.Tervehdys. En nyt viitsi alkaa kaikkia 900 sivua selaamaan läpi, että löytäisin vastauksia, joten kirjoitan itse oman kontribuutioni, jos täältä vaikka löytyisi joitain, jotka ovat kokeneet saman tai ovat päätyneet hyvin vastaavanlaiseen tilanteeseen. Eli muutama päivä takaperin tilanne eskaloitui. En nyt ole ihan varma pitäisikö kerronta aloittaa alusta vai siitä tavallaan lopusta, mutta olemme tosiaan olleet kimpassa jo lähemmäs 8 vuotta ja jälkikasvuakin on ja omistusasuntoa ja sellaista eli kaikki on erityisen hyvin ulkopuolisen silmin katsottuna. Ennen joulua kuitenkin tapahtui pieni välikohtaus, jossa kovaan ääneen ilmoitin myrskyn edellä, että en enää aio sietää sitä, että hän haukkuu minua tai minun läheisiäni erilaisin termein liittyen mielenterveyteen yms. Hän suivaantui tästä niin, että kävi minun kurkkuuni tai leukaperiin kiinni ja puristi niitä kynsin verille, kunnes sain hänet irti otteesta ja ilmoitettua, että nyt on syytä rauhoittua ja että ei enää ikinä koske minuun. Tämän jälkeen päätimme rauhoittaa tilanteen ja vein hänet ja jälkikasvun hänen vanhemmilleen yön yli rahoittumaan ja seuraavana päivänä kuitenkin sovimme, että vietämme joulun yhdessä lasten kanssa. Olemme tässä nyt pohtineet jatkoa, että onko vielä mahdollista jatkaa yhdessä eteenpäin. Sen verran olemme osanneet analysoida tilannetta, että molemminpuoleinen kunnioitus, arvostus ja toisen huomioon ottaminen on hyvin hataralla pohjalla. Molemmat ajavat mielummin omaa etuaan, kuin ottavat toisiaan huomioon. Ajoittain parhaillaan meillä on erittäin hyvääkin aikaa johon sisältyy läheisyyttä, rakkautta, seksiä ja toisen huomioon ottamista ja ihan sellaista arkista romantiikkaa ja ystävyyttä, mutta sitten hyvin usein läikkyy myös pahasti yli.
Hieman jos mennään ajassa taaksepäin, jotta ei kuulosta siltä että osoittaisin tässä pelkällä syyttävällä sormella, niin minäkin olen aikanaan horjuttanut meidän välistä luottamusta omilla toimillani. Kumpikaan ei ole pettänyt toista kuitenkaan, mutta vuosia sitten uskoiduin mieluummin naispuolisille ystävilleni, kuin hänelle ja toki myös miespuolisille, mutta ensin mainittu loi luottamuspulan silloin, kun olimme vielä mustasukkaisia toisilemme. Olemme myös kerran pitäneet pidemmän tauon ennen lapsia, joka avasi silmiä ja sai huomaamaan silloin, että kaikki ei olekaan niin huonosti lopulta.
Nyt viimeisien kuukausien aikana olen kuitekin tuntenut oloni jollain tavalla ahdistuneeksi ja kahlituksi. Muutimme avopuolisoni synnyinseutuja lähemmäs, jossa minulle ei ole juuri mitään. Kaikki tuttavani asuvat vähintään 50-200 kilometrin päässä, mikä ei sinällään ole ongelma, mutta heitä näkee paljon harvemmin. Myös kaikki vanhat harrastukset ovat jääneet taakse. Koen myös tavallaan, että elämäni on tällä hetkellä pelkkää suorittamista monella osa-alueella ja vaikka parisuhteen korjaamiseen pitäisi panostaa, niin aika menee työhön, kouluun, lapsiin ja ylipäätään selviämiseen. Tietyllä tapaa koen että itsemääräämis oikeuttani rikotaan välillä tässä suhteessa. Olen lihonnut reilusti ja minusta on tullut flegmaattinen. Ennen olin virkeä ja tarmokas ja urheilin ja liikuin päivittäin.
Jälkikasvu on se, mikä auttaa jaksamaan ja yrittämään eteenpäin. Olen kuitenkin miettinyt, että onko tämä heille otollinen kasvuympäristö, jos kaksi härkää on sarvet vastakkain tuon tuosta. Heidän takiaan tilanne on varsin hankala, koska sitten tulisin näkemään heitä paljon harvemmin, jos päädymme mahdolliseen eroon. Kuitenkin se vähäinen aika heidän kanssaan voi olla myös paljon antoisampaa kuin tällä hetkellä.
Loppukaneetti olisi se, että suhteemme ensimmäinen puolikas oli erittäin hyvää ja iloista aikaa, joka päättyi lopulta väliaikaiseen eroon mustasukkaisuuden ja kommunikaation puutteen vuoksi. Nyt toinen puolikas on tulossa päätökseen henkisen ja fyysisen väkivallan ja yhteyden katkeamisen takia. Mikäli jollain on vastaava tilanne ollut tai jonkinlaista samaistumispintaa, niin mihin ratkaisuun päädyitte ja miten ja miten asiat ovat sen jälkeen sujuneet? Ei ole väliä oletko juuri samassa tilanteessa perheellinen tai perheetön ym. Lähinnä se, onko tunteita mahdollista palauttaa, jos toinen on tallottu maanrakoon niin syvälle, että on jo vaikeaa hengittää? vai onko tässä vaiheessa rakkautta se, että päästää irti, jotta kaikki voivat mahdollisesti jossain aikavälissä olla onnellisia? Voi olla, että selitin asiat hieman rönsyilevästä, mutta toivottavasti joku sai kopin ja osaa antaa jonkinlaista vertaistukea? kenties. Kiitos ja hyvää uuden vuoden odotusta kaikille.
Ei se noinkaan aina mene. Joku siihen kuitenkin johtaa, että haluaa toiselle olla henkisesti tai fyysisesti ilkeä. Oma paha olo? Asiat on kuitenkin aina ratkottavissa, jos tahtoa löytyy. Tietenkään kenenkään ei kuulu kestää jatkuvaa pahaa oloa jonkun toisen puolelta, jos ei halua.Ei ole kokemusta, joten en voi auttaa muuten, mutta mielestäni väkivalta (henkinen tai fyysinen) pitäisi aina olla viimeistään merkki siitä, että tämä oli tässä. Kun on lapsia niin hankala tilanne tietenkin.
Toivottavasti saat tarvitsemaasi apua. Tsemppiä
Totta ja tarua.Ei se noinkaan aina mene. Joku siihen kuitenkin johtaa, että haluaa toiselle olla henkisesti tai fyysisesti ilkeä. Oma paha olo? Asiat on kuitenkin aina ratkottavissa, jos tahtoa löytyy. Tietenkään kenenkään ei kuulu kestää jatkuvaa pahaa oloa jonkun toisen puolelta, jos ei halua.
Viittasin lähinnä aiemman pitkään parisuhteeseen ja lapsien myötä tulleisiin vaikeuksiin, jotka ovat tuoneet parisuhteeseen henkisen ja fyysisen vihan. Mikäli suhde on aina ollut pelkkää lyömistä ja toisen halveksuntaa se ei ole normaalia. Aiemmassa tapauksessa lasten tulon myötä tilanne on muuttunut ja mennyt mahdottomaksi, joten olisi mahdollista etsiä syitä mikä siihen johtaa. Tilanteen ratkaiseminen voi myös olla ero.Totta ja tarua.
Totta on se, että jokin paha olo siihen johtaa.
Tarua on se, että se olisi aina ratkaistavissa, vaikka kuinka tahtoa olisi.
Perusteluissasi on hyvää se, että onneksi melko usein asioita on ratkaistavissa. Kokemattomuutta, tai ymmärtämättömyyttä on siihen, mihin liialti pitkittynyt yritys voi johtaa.