Tuli mieleen jakaa omakin stoori lyhytversiona tänne kun pohdintaa on viime sivuilla ollut siitä milloin ollaan valmiita uuteen suhteeseen edellisen kariuduttua.
Taustaksi lähinnä sen verran että itse olen kolmikymppinen. Seurustelin ikävuodet 17-27 naisen kanssa jonka tapasin kotikaupungissani jossain teinipippaloissa ja kyseessä siis ensirakkauteni.
Itse olen ihmisenä suora, rehellinen ja auttamisenhaluinen. Olen aina pitänyt haasteista ja arvoituksista. Tyttöystäväni oli temperamenttinen, vähän hankala luonne ja toisaalta todella räiskyvä ja niin positiivisessa kuin negatiivisessa muodossa ilmaisi tunteitaan hyvin vapaasti. Paljon rakkaudenosoituksia, paljon vittuilua ja vähän jopa henkistä/fyysistä väkivaltaakin. Ei suhteemme mikään tervein mahdollinen ollut mutta koska rakastimme toisiamme ja olimme tottuneet olemaan yhdessä niin aina asiat selvitettiin. Tällainen ääritemperamenttinen ja aavistuksen epätasapainoinen nainen + kaikki ne hyvät asiat mitä meillä oli, olivat pitkään mielestäni parasta mitä kaltaiselleni tyypille voi vastaan tulla.
Riideltiin paljon ja oikeastaan suhteemme loppuvaiheilla riidat alkoivat koskea enemmän isoja asioita, valintoja ja suuntaa elämässä. Kävin itse akateemisen tutkinnon ja satsasin uraani paljon, ja näin että perustaa toimeentulolle pitää laittaa kuntoon. Avopuolisoni valmistui omista kevyemmistä opinnoistaan neljä vuotta minua aikaisemmin. Hän alkoi sitten jo opiskeluaikanani kovasti painostamaan lapsentekoon ja perheen perustamiseen, käyttäen usein perusteina että "koska muutkin tuttavapiiristämme". No, minä olen ollut yhteisen tuttavapiirimme osalta yksi ainoita jotka ovat halunneet laittaa uraa kuntoon suunnitelmallisesti ja omat plänit lapsista ja perheestä ovat olleet että joskus kun uraa on rakennttu tiettyyn pisteeseen niin kapasiteettia näille löytyy.
No, nämä väännöt ja erimielisyydet esimerkiksi perheestä ja sen ajankohdasta lopulta äityivät niin suuriksi että kompromissejä ei saatu aikaiseksi. Erosimme yhteisellä päätöksellä ja aivan helvetin vaikea päätöshän tuo oli. Eron jälkeisen vuoden aikana välillä jompi kumpi halusi vielä yrittää, toisen ollessa juuri sillä hetkellä kannalla että ei kannata enää. Lopulta emme yrittäneet uudelleen.
Elin ensimmäisen kunnon sinkkuvaiheeni tämän eron jälkeen vuonna 2016 syksystä 2017 kesään. Aika jäätävää settiähän tuo oli ja omaa "nuoruutta" tuli koettua uudelleen. Hyväksyin oman "sängystä sänkyyn" toimintani tietyllä tavalla prosessina ja olin jo sitten puolen vuoden jälkeen sitä mieltä kuitenkin että minä kaipaan yhteistä arkea jonkun ihmisen kanssa. Yhteisiä suunnitelmia, suuntaa ja tulevaisuutta. Urapuolella asiat ovat järjestyneet hienoksi ja olen hyvässä virassa.
Tapailin pari-kolme kuukautta erästä neitiä, joka vaikutti aluksi todella paljon omaa naisihannettani ja luonneihannettani vastaavalta ihmiseltä. No, yllättäen hänestä sitten alkoi tuntemisen kehittyessä paljastui piirteitä jotka sitten realisoituivat siihen että vetäydyin tapailustamme. Olin valmis elämään villiä sinkkukesää vielä kesän 2017 kunnes yllättäen ystäväni kautta tapasin ihmisen joka oikeasti vei luonteellaan ja inhimillisyydellään jalat alta. Tämä nainen oli oikeastaan täysin päinvastainen henkilö kuin pitkäaikainen ex-avopuolisoni. On kiltti, pehmeä, rauhallinen ja lempeä. En oikeasti 10 vuotta sitten tajunnut että tämänkaltainen ihminen on itselleni se sopivin mahdollinen. Luulin pitkään että itse tasapainoisena ja rauhallisena ihmisenä saan aikaiseksi parhaan symbioosin vähän päinvastaisen luonteen kanssa. Mutta paskat!
Puolisoni haluaa aina keskustella ja osaa tehdä sen todella tahdikkaasti ja rauhallisesti. On myös eri tavalla vrt. ex-tyttöystävääni verrattuna todella kaunis ja puoleensavetävä nainen. Omaa vahvan arvopohjan, mutta osaa sanoittaa sitä poikkeuksellisen hyvin ja kommunikoida ihanasti.
Tapailimme tuon ensitapaamisviikonloppumme jälkeen kuukauden ja päätettiin että tästä tulee hyvä. Muutimme yhteen 6kk jälkeen tapaamisestamme, kihlauduimme vuoden jälkeen ja menimme nyt viime kesänä naimisiin. Olen aivan sekaisin tästä ihmisestä vieläkin joka päivä. Taitaapa tuo olla raskaanakin nyt viimeisten tietojen mukaan. Aikaisemman puolisoni kanssa en ikinä pystynyt mielessäni edes harkitsemaan kihloja tai vauvaa. Pohdin pitkään mistä se johtui ja syytin omaa uraorientoituneisuuttani mutta todellisuudessa syy oli siinä että tämä ihminen ei alitajunnassani oikeasti ollut se ns. end game.
Pointtina - uuteen suhteeseen luulee olevansa valmis määrätyn aikajakson jälkeen. Kuitenkin suosittelen peilaamaan asioita kokonaisuutena ja erityisesti sen toisen ihmisen kautta. Jos se itselle oikea ihminen astuu omaan elämään vaikka pari viikkoa eron jälkeen, voi suhteesta kehittyä erinomainen mikäli ihmistyyppi on itselle oikeanlainen. Itsetutkiskely ja menneiden kautta profilointi että minkälaista tyyppiä sitä oikeasti kaipaa vierelleen - se oli itselleni avain onnellisuuteen.