Pientä ajatusten kasailua..
Avioeron vireillepanosta (ja erilleenmuutosta) alkaa jossain vaiheessa vuosipäivä lähestyä. Virallinen ero astui voimaan tuossa joulukuussa. Tässä on nyt siis jonkinaikaa chillailtu, ja todella tyytyväinen olen ollut itsekseni, ja sinällään tuntuukin että näin kannattaisi ilman muuta tällä hetkellä myös jatkaa jonkin tarkemmin määrittelemättömän ajan. Lapsen vuoroviikkoasuminenkin sujuu loistavasti, joten mikäs tässä on miehen ollessa..
Mutta jotenkin ilmeisesti alitajunta on pystynyt työstämään asioita, sillä eilen tapahtui aivan puun takaa jotain merkillistä. Tapasin uusien työtehtävien kautta erään naisen, ja ensimmäistä kertaa viimeiseen vuoteen läikähti rinnassa sellainen "tuohonhan voisi vaikka ihastua". Arviolta minun ikäisenä, ilmeisen fiksu, avoin ja vieläpä ihan viehättävä (ei sellainen klassinen kaunotar, vaan juurikin eri tavalla viehättävä) aikuinen ihminen. Työasioiden ohessa puhuimme heti myös muuta, hän vieläpä oma-aloitteisesti selitti YH-äiti elämäntilanteensa sun muut, miten on esimerkiksi työasioita järjestellyt siitä näkökulmasta. Keskusteluyhteys oli välittömästi äärimmäisen luonteva ja toimiva, aivan kaiken suhteen. Jossain määrin jopa hämmennyin, että hän ei tosiaankaan jättänyt epäselväksi olevansa vapailla markkinoilla. Mutta toisaalta monet ihmiset ovat luonnostaan hyvin avoimia, ja selittävät heti ummet ja lammet vieraallekin ihmiselle. Ja koska olen itsekin kokenut parisuhdeihminen, niin en tuosta tietenkään lähtenyt mitään omia johtopäätöksiäni vetämään, etenkin koska kuten edellä sanoin niin minulla ei ole minkäänlaista painetta mihinkään suuntaan ihmissuhdeasioista puhuttaessa..
Joka tapauksessa tapaamme uudelleen noin kuukauden päästä ja taas ihan kahdestaan, koska minulle on tullut uusia työtehtäviä, joita hän taas tekee toisessa paikassa meidän yhteisellä työnantajallamme. Hän siis käytännössä tutoroi minua näissä työhommissa. Toisaalta tässä jo etukäteen on suorastaan vaivaantunut olo tuosta tapaamisesta, koska tuollainen pienikin muljaus sydänalassa on kuitenkin ollut erittäin harvinainen vieras minun elämässäni viime aikoina. Mietin oikein sitä, että 15-20 vuotta sitten olisin mennyt aivan puihin eilisen kaltaisessa tilanteessa, mutta kyllä se ikä ja parisuhdekokemukset (eikä varmasti vähiten yksi epäonnistunut avioliitto) vain ovat opettaneet laittamaan asioita mittasuhteisiin. En esimerkiksi ryhtynyt mihinkään spontaaneihin toimenpiteisiin, kuten pyytänyt häntä heti facebook-kaveriksi tai muuta sellaista. Kaikkein positiivisin viesti tässä asiassa on se, että selvästikin tosiaan olen aivan huomaamattani kyennyt työstämään asioita eteenpäin mielessäni, kun aivot ihan yhtäkkiä sallivat minulle eilisen tunnekokemuksen..