Germanicus
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- *HIFK* Germanicus Julius Caesar Claudianus
Menköön kukin omalla tyylillään. Itse vietin aikoinaan todella villiä poikamieselämää, mutta aikansa kutakin. Kolusin silloin räkälöitä ja festareita ihan yllin kyllin. Huumeitakin tuli käytettyä, joten kuuppa oli usein päiväkausia todella sekaisin. Tämän jälkeen tuli mukaan väkivalta ja oikeudenkäynnit, joten maksettavaakin riitti. Sitten tapasin nykyisen vaimoni ja meno muuttui kerralla huomattavasti parempaan suuntaan. Olin ollut jo kerran aiemmin naimisissa, mutta tätä "onnea" kesti vain vuoden verran ja sekin aika oli silkkaa sekoilua.
Tapasin vaimoni ravintolassa (yllätys!!!), jonka jälkeen tapahtui ne normaalit jutut miehen ja naisen välillä. Keskusteltuamme hommien jälkeen, paljastui, että tämä nainen on yh-äiti, jolla on kolme lasta. Tämä seikka laimensi intoani todella paljon, sillä en todellakaan halunnut mennä ns. valmiiseen pöytään. Lupasin silti pitää yhteyttä ja soittelimmekin aina välillä.
Meni muutama viikko ja elämässäni tapahtui yksi tärkeä muutos. En enää lähtenyt kavereiden kanssa rafloihin vaan jäin himaan vetämään kalsarikännejä. Syy tuohon oli se, koska tiesin tasan tarkkaan sen, että tappeluja olisi tiedossa mikäli sinne olisin lähtenyt. Siihen aikaan Hakunilassa (pillerimäki) ei tarvinnut kuin yskäistä tietyissä seurueissa ja tappelu oli valmis.
Väsyin totaaliseti tähän touhuun, sen sijaan jäin himaan ja aloin riivata tätä naista. Soittelimme viikonloppuisin toisillemme ja puhua pälpätimme useita tunteja yhteen putkeen. Näiden puhelujen aikana itkimme ja nauroimme aina tilanteen mukaan. Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä saada purkaa omaa pahaa oloaan jollekin, joka jaksoi kuunnella ilman mitään vittuilua.
Olen kohdannut lukuisia vastoinkäymisiä elämässäni mm. isosiskoni, äitini ja isäni ovat jo poistuneet tästä elämästä. Pikkuveli oli äärimmäisen väkivaltainen ihminen, joka antoi ja otti turpaansa isänsä mallia seuraten. Nykyisin pikkubroidikin on jo rauhoittunut ja tämä asia on minulle suuri helpotus, sillä hän on ainoa, mikä minulla on perheestäni jäljellä.
Ilman vaimoani en varmasti kirjoittelisi tässä, samalla seuraten 8-vuotiaan poikani touhuja tuossa vieressä. Vaimoni edellisistä suhteistaan saamat lapset ovat minulle kuin omia lapsia. Kohtelen heitä aivan samalla tavalla kuin omaa poikaani, välillä rakastaen, välillä komentaen. Toki minäkin käyn välillä viihteellä, mutta mopo ei ole enää vuosiin lähtenyt totaalisesti käsistä.
Sorry, että tästä tuli tälläinen pieni talo preerialla -raapustus. Tärkein pointti on kuitenkin se, että rakastan äärettömän paljon vaimoani, jota ilman olisin aivan varmasti täysin eri ihminen.
Tapasin vaimoni ravintolassa (yllätys!!!), jonka jälkeen tapahtui ne normaalit jutut miehen ja naisen välillä. Keskusteltuamme hommien jälkeen, paljastui, että tämä nainen on yh-äiti, jolla on kolme lasta. Tämä seikka laimensi intoani todella paljon, sillä en todellakaan halunnut mennä ns. valmiiseen pöytään. Lupasin silti pitää yhteyttä ja soittelimmekin aina välillä.
Meni muutama viikko ja elämässäni tapahtui yksi tärkeä muutos. En enää lähtenyt kavereiden kanssa rafloihin vaan jäin himaan vetämään kalsarikännejä. Syy tuohon oli se, koska tiesin tasan tarkkaan sen, että tappeluja olisi tiedossa mikäli sinne olisin lähtenyt. Siihen aikaan Hakunilassa (pillerimäki) ei tarvinnut kuin yskäistä tietyissä seurueissa ja tappelu oli valmis.
Väsyin totaaliseti tähän touhuun, sen sijaan jäin himaan ja aloin riivata tätä naista. Soittelimme viikonloppuisin toisillemme ja puhua pälpätimme useita tunteja yhteen putkeen. Näiden puhelujen aikana itkimme ja nauroimme aina tilanteen mukaan. Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä saada purkaa omaa pahaa oloaan jollekin, joka jaksoi kuunnella ilman mitään vittuilua.
Olen kohdannut lukuisia vastoinkäymisiä elämässäni mm. isosiskoni, äitini ja isäni ovat jo poistuneet tästä elämästä. Pikkuveli oli äärimmäisen väkivaltainen ihminen, joka antoi ja otti turpaansa isänsä mallia seuraten. Nykyisin pikkubroidikin on jo rauhoittunut ja tämä asia on minulle suuri helpotus, sillä hän on ainoa, mikä minulla on perheestäni jäljellä.
Ilman vaimoani en varmasti kirjoittelisi tässä, samalla seuraten 8-vuotiaan poikani touhuja tuossa vieressä. Vaimoni edellisistä suhteistaan saamat lapset ovat minulle kuin omia lapsia. Kohtelen heitä aivan samalla tavalla kuin omaa poikaani, välillä rakastaen, välillä komentaen. Toki minäkin käyn välillä viihteellä, mutta mopo ei ole enää vuosiin lähtenyt totaalisesti käsistä.
Sorry, että tästä tuli tälläinen pieni talo preerialla -raapustus. Tärkein pointti on kuitenkin se, että rakastan äärettömän paljon vaimoani, jota ilman olisin aivan varmasti täysin eri ihminen.