Täällä on tullut raportoitua siitä, miten uusi emäntä on rikkaasta suvusta ja niin edelleen. Nyt olen valitettavasti edennyt siihen pisteeseen, että se lähinnä vituttaa. Hieman jo aiemminkin tätä pelkäsin, mutta ymmärtäjiä ei löytynyt.
Hyvät jutut ensin. Suhde itse on hyvä, ja tärkeistä tärkein eli appiukkokin tykkää. Ongelma on se, etten tunne oloani kotoisaksi tässä jengissä, vaikka minusta pidetäänkin. Vaikka olenkin akateeminen ja hyvässä työssä, niin suvun taustaa ei pääse pakoon. Oma suku on yhtä johtajaa (isä, duunaritaustalta johtajaksi päässyt) lukuunottamatta niin tavista ja umpidemaria paperimiestä useammassa polvessa, että tuo ullanlinnalainen rahajengi tuntuu vieraalta. Ja sitä tunnetta ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi.
Sanoin joskus alussa, että jos emäntä olisi tavallinen tyttö, katselisin jo kihloja ja varaisin kirkkoa, miettisin ehkä jo lapsilukuakin. Se pitää edelleen paikkansa. Varmaan jotkut kiihkokokkarit tulevat tänne suu vaahdossa selittämään, että pitäisi vain mennä järjellä ja naida ylöspäin, kun on tilaisuus, mutta kun se ei tunnu oikealta. Kaipaan sellaista tavallista tyttöä ja sen tavallisia vanhempia ja tavallista sukua. Rahan naiminen ei ole ollut koskaan minulle tavoite, eikä ole nytkään. Itse asiassa ajatuskin ällöttää. Meillä on suvussa jonkin verran rahaa, vaikka eihän paperiduunarisuku helsinkiläisen juristisuvun varallisuuteen yllä.
Koko suhteen ajan olen miettinyt, lähtisinkö menemään, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin. Sitä mietin edelleen, kun ei vain tunnu kotoisalta. Emännästä tykkään, mutta tausta vain tökkii. Luin Miika Nousiaisen "Metsäjätin", mutta en siitäkään löytänyt apua, vaikka se oli muuten yksi parhaita koskaan lukemiani romaaneja.
