Mulla on vähän samanlainen tarina. Löysin nimittäin aikoinani naisen, joka oli ollut jo pitkään liitossaan onneton ja kun kuuntelin hänen kertomuksiaan, niin en ihmettele. Poikaystävänsä ei tuntunut pätkääkään arvostavan tätä naista, tästä kertoo mm. se, että kun mä ensimmäisen ja viimeisen kerran tapasin tämän jannun, niin hän ensitöikseen alkoi suu vaahdossa mulle haukkumaan tätä naista. Jaksoin kuunnella noin viisi sekuntia jonka jälkeen ilmoitin sällille, että suksii vittuun kun vielä omin voimin pääsee. No kuitenkin, tyttö sitten melko pian erosi kundikaveristaan ja aika pian sen jälkeen aloin tuon typyn kanssa sitten seurustelemaan. Sain lukemattomia kertoja todistella, että en ole samanlainen kusipää kuin hänen edellinen äijänsä, että rakastan ja arvostan naista ihan tosissani, olen hänen luottamuksensa arvoinen, olen hänelle rehellinen jne. Vuoden päivät sitä kesti ja mimmi alkoi olemaan jo kypsä omaan epäilemiseensä. Mä jaksoin jostain syystä tolkuttaa, että kyllä hän ajan kanssa oppii muhun luottamaan.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että nykyään hän on vaimoni ja luottaa muhun, eikä noista alkuaikojen epävarmuuksista ole enää mitään merkkejä nähtävillä. Jos tällä sinun naisella on rankka historia ja siellä on tapahtunut asioita, jotka ovat romahduttaneet luottamuksen miehiin, niin kyllä sä joudut siitä aluksi kärsimään. Ymmärrän, että varsinkin intissä ollessa tuo ei ole se helpoin rooli, kun mimmi pyörii mielessä jne.
Kai musta on vaimoni löytämisen myötä tullut vähän romantikko, koska olen sitä mieltä, että jos ja kun olet tuollaista kohtelua jo jonkin aikaa kestänyt ja jos tosiaan rakastat niin paljon kuin kerrot, niin älä anna vielä periksi, anna mimmille aikaa oppia luottamaan. Voi ihan hyvin olla, että hän ei sitä koskaan opi ja juttunne kaatuu omaan mahdottomuuteensa, mutta sitä ei kokeilematta tiedä. Voi myös olla, että suhteenne paranee ja edessä ovat onnellisemmat ajat.
En osaa sanoa, että jaksaisinko tuossa tilanteessa naista enää katsella. Vaikka mun vaimo ei alkuaikoina osannut luottaa muhun, niin ihan noin yliampuvaa käytöstä en osakseni saanut. Kyse oli suurimmilta osin huonosta itsetunnosta, vakuuttelun tarpeesta ja sen sellaisesta.
Pointtina mulla kai on lähinnä se, että kaikki parisuhteet ovat yksilöllisiä, eikä koskaan voi tietää mitä tulee tapahtumaan, ihan kaikki on mahdollista. Järjellä ajateltuna mun olisi pitänyt juosta karkuun heti alussa, eikä hermoromahdukseen saakka vakuutella samoja asioita ja puhua uudelleen ja uudelleen samoja nättejä asioita. Olen kuitenkin nykyään ihan helvetin tyytyväinen, että en juossut.
Vielä tuosta sinun tapauksesta, niin väkivalta on kyllä sellainen asia, joka ainakin mut saisi todella pohtimaan suhteen jatkoa. Myös yllä oleva nimimerkki
Murskaajan viestissä on hyvä pointti. Ammattiapu on asia, jota ei tuossa tilanteessa tulisi hävetä tai karttaa. Sairaalloinen mustasukkaisuus on ainakin
lähes sairaus, eikä siitä luultavasti parannuta omin voimin ja arsenaalissa olevin keinoin. Vielä loppuun sellainen, että ymmärrän myös noita ns. realistisempia vinkkejä, jossa sua kehotetaan keräämään kamasi vielä kun pääset.