Ei mitään herra/rouva Oikeaa ole olemassakaan muuta kuin Harlekiini-kirjoissa, naistenlehdissä ja romanttisissa elokuvissa. Alkuihastus ja vetovoima vaihtelee eri suhteissa, joissain se voi olla tajunnan räjäyttävääkin, mutta ns. vaaleanpunaisen höttövaiheen jälkeen se arki tulee kuitenkin, jonka jälkeen rouvaa voi alkaa pännimään, että se herra Oikeakin kusta lorottaa wc-pöntön reunoille ja herraa voi alkaa ärsyttämään, että rouva Oikea kailottaa kaiket illat puhelimessa tyhjäpäisten ystävättäriensä kanssa ja lukee jotain Cosmopolitania.
Minä olen elänyt pidempään yksin sitten edellisen pitkäaikaisen avoliittoni, ja mikäs se yksin asuessa, mutta sinänsä minulle kelpaisi aivan hyvin ennalta sovittu sopimusavioliitto, jossa perusasiat sovitaan vaikka kirjallisesti etukäteen. Kunhan luonteiden pääpiirteet natsaisivat kohdalleen ja kumpikin pyrkisi sekä hoitamaan omat velvoitteensa että aidosti tutustumaan toiseen, niin parempaa jälkeä siitä luultavasti tulisi kuin jostain vuosisadan rakkaustarinasta, joka hiipuisi puolen vuoden kuluttua.
Rakastuminen on sattumanvaraista, rakastaminen taas on tahdon asia. Kiintymystä ja toisen arvostamista voi kehittää ajan myötä, ja lopputulos voisi olla kestävämmällä pohjalla. Alkuvaiheen ihastumis-rakastumis-kiimavaiheen paritteluhuuman toki menettäisi ns. sovitussa liitossa, mutta luultavasti puntit menisivät tasan tulevina vuosina, kun "friends with benefits with marriage, bigger apartment and a car" etenisi.
Sekin olisi hyvä skenaario, jos nainen rakastaisi vaikkei itse rakastaisi hormoniarvot tapissa naista takaisin. Sillä mitä sitä suotta loppuikäänsä haikailemaan jotain mahdotonta yhtälöä unelmanaisesta joka vastaisi tunteisiin. Todennäköisempää olisi se, että joko sellaista ei koskaan löydy tai sitten tekisi itsestään narrin kun vailla vastatunteita oleva nainen käyttäisi miehen päätöntä ihastusta hyväkseen ja pistäisi täysin tossun alle.
