Pohdiskelua
Hei vaan, palstaveljet ja -siskot!
Olen tässä ollut parisuhteessa kivan naisen kanssa kohta kaksi vuotta. Suhde alkoi siten, että törmättiin internetissä ja piakkoin alettiin tapailemaan, kun samassa kaupungissa asutaan. Kivikkoista on välillä ollut syystä jos toisesta, mutta koskaan ei ole ollut sellaista riitaa tai kinaa, josta ei oltais yli päästy. Nyt, kun tänne kirjoittelen, niin ei ole edes mitään riitaa. Haluan vaan purkaa tunteitani ja saada ehkä joitain fiksuja ajatuksia.
Olen siis piakkoin 25-vuotias mies. Omassa elämässäni olen paininut jos millaisten ongelmien kanssa, mutta aina ollaan ylös noustu. Henkilökohtasella tasolla menee siis ihan hyvin ja parisuhdekin on ihan hyvällä mallilla. On silti eräs asia, joka mua askarruttaa.
Nimittäin. Jokainen kai joskus miettii, mitä sitä oikein elämältään tahtoo. Mä oon viime aikoina ruvennut miettiin tämmöisiä asioita hyvinkin paljon. Toiveissa olisi, että valmistuttuani saisin itselleni sopivan työpaikan mahdollisimman pian ja pääsis ns. rakentamaan sitä omaa elämää. Ymmärrätte pointin. Sitten sitä totta kai miettii jollain tasolla sitä perhettä, lapsia. Kaikki ei lapsia halua. Mä en itse edes tiedä haluanko lapsia, mutta olen ajatellut asiaa. Oon aatellut, että jos teen lapsia, tapahtuu se sellaisissa olosuhteissa, että lapsella olisi hyvä kasvuympäristö. Tällä tarkoitan sitä, että vanhemmat eivät elä kädestä suuhuun, eikä lapsi joudu kärsimään köyhyydestä. Siis sillä tavalla, että toimeen tultaisiin, ettei tarvitse miettiä, mitä sitä huomenna syötäisiin, ettei ole rahat kahden viikon päästä loppu. Ja että muutenkin ois asiat suht hyvin kondiksessa.
Miten tää sitten liittyy parisuhteeseen. No liittyyhän se. Tyttöystävä (20v) tuntuu kovastikin haluavan lapsia. Hän sanoo, että hänellä on niin huonot geenit, ettei kuitenkaan halua. Atooppista ihottumaa, mt-ongelmia, verenpainetta yms. suvussa. Näillä perusteilla sitten jotenkin perustelee aina itselleen, että ei halua lapsia. Tänäänkin selitti kuinka ei voi tehdä lapsia, koska huonot geenit etc. Kuitenkin sitten ajoittain puhuu, että mitä jos joskus vuosien päästä tehtäisiin lapsia. Tuota itsensä dissaamista esiintyy etenkin silloin, kun joku tuttava tai läheinen tekee lapsia.
Tuo on mun mielestä hyvin häiritsevää ja ahdistavaa, kun joudun kuunteleen silloin tällöin kitisemistä tuosta aiheesta. Oon koittanut tsempata sitä ja välillä sitten sanonut, että no se sit on sun oma päätös eikä kenenkään muun. Joskus häiritsi myös se, kun veti minun geenini hommaan mukaan, mutta ei se oikein nykyään vituta, kun ei se sitä enää tee. Oikeestaan oon vaan helvetin väsynyt kuunteleen kitisemistä tuosta aiheesta, vaikka se onkin vähäistä.
Varsinaista kysymystä mulla ei ole. Mä vaan mietin välillä, että millä helvetillä mä saan tuon hiljaiseksi aiheesta? Joskus oon myös miettinyt sitä, että jos sitä lähtisi itse kävelemään, kun tuntuu että ottaa joskus niin koville tuo sen kitinä. Mutta, kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin, eikä oikeita isoja ongelmia edes ole, niin ei oikein viitsisi. Ja siis joo, itse en tiedä, haluanko edes lapsia. Vituttaa ja ahdistaa tuo asenne, kun asia on hänen mielestään niin ehdoton. Etenkin, kun kuitenkin sisimmässään tuntuu lapsia joskus haluavan.
