Huh huh, onpa ollut tapahtumarikas puolivuotinen takana.
Viimeiseen kuuteen kuukauteeni kuuluu viehättävän naisen tapaaminen, seurustelun aloittaminen kuukauden tuntemisen jälkeen, yhteen muutto kolmen kuukauden jälkeen, muutto jo erilleenkin sekä pettämistä.
Ei taida kuulostaa siltä, että kaikki suhteessamme olisi hyvin?
Olemme tainneet tehdä klassisen virheen, kun olemme edenneet liian nopeasti. Aloitimme seurustelun ilman suurempaa ”jahtaamista”, muutimme yhteisen katon alle jo ihastumisvaiheessa. Samalla toisesta on tullut arkinen, eikä ihastumisen tunnetta ole päästy jatkamaan riittävän pitkälle. Nopea sitoutuminen on myös luonut ahdistuksen ja lopullisuuden tunteita. (Tai no, nämä kohdat taitavat koskea lähinnä tyttöystävääni – itselläni kaikki puolen vuoden sisällä tapahtunut on tapahtunut rakkauden sumuverhossa.)
Suhdettamme ennen tyttöystävälläni oli pitkäaikaisempaa ”säätöä” miehen kanssa, jonka välillä sitten tunteet taas lämpenivät suhteemme aikana – pettävin tuloksin. Pettämistä neiti ei itse tuonut esille, mutta kuullessani asiasta muita teitä sekä kysyessäni asiasta, kommentoi hän sen olleen pakollista tapahtua, jotta pääsee irti ”vanhoista haamuista” ja ”tiedän nyt, ettei hän merkitse mitään sinuun verrattuna”. (Myönnän tyttöystäväni on fiksu, pehmentelee hyvin tapahtunutta.) Pettämistä ennen olimme jo sopineet hakevamme suhteellemme uutta alkua eri osoitteista (tyttöystävän ahdistuksen vähentäminen, tilan tarve, arkisuuden muuttaminen enemmän kihelmöiviin tapaamisiin – nainen kaipasi jännitystä arkeemme), muutto tosin tapahtui vasta pettämisen jälkeen ja tieto tästä tuli korviinikin vasta äskettäin.
Nyt siis olen tilanteessa, jossa pohdin avopuolisosta alennetun tyttöystävän nimitystä ex-tyttöystäväksi. Neiti itse sanoo, että haluaisi elää tulevaisuudessa yhdessä - nyt hän kuitenkin kokee tarvitsevansa tilaa ja ehdottipa muun muassa kesän viettämistä sinkkuillen sekä syksyllä yhteen paluuta: ”Olet kaikkea, mitä aviomieheltä toivon.” Pohdimme siis vielä suhteemme tulevaisuutta. Nainen ei halua tehdä mitään hätiköityä päätöstä suhteestamme – ironista ehkä, kun miettii viimeistä puolta vuottamme.
Täällä on ihan pikkaisen sekavia tunteita yllä olevan pohjalta. Rakkauden (Voiko rakastua puolessa vuodessa?) suuntaisia tunteita löytyy tästä osoitteesta, ikävä on jo kova kolmen päivän tapaamattomuuden jälkeen ja monien yhdessä koettujen lämpimien hetkien fiilisteleminen saavat alahuulen väpättämään. Samalla myös koitan kelata mennyttä järjellä - olo tuntuu melko petetyltä ja loukatulta. Tuntuu ikävältä ettei parisuhteen toiselta osapuolelta löytynytkään sitä arvostusta, kunnioitusta ja rakkautta itseäni kohtaan. Kuitenkin siihen hetkeen asti, kunnes pettäminen tuli puheeksi, olen saanut lukea kumppanin hymyhuulilta lauseet ”moi muru, ota kainaloon”, ”tykkään sun _valitseominaisuus_”, ”rakastan sinua” sekä nauttinut niistä lukuisista ”merkitsevistä” eleistä ja kehonkielestä.
En tiedä mitä kirjoituksellani haen. Ajatuksia, kokemuksia, näkemyksiä, keskustelua, neuvoja miten jatkaa eteenpäin? Tunne-minäni toki toivoo, että voisimme vielä jatkaa yhdessä, järki-minäni taas ohjaa jatkamaan toiseen suuntaan. Minulle tärkeää on päästä myös purkamaan tuntoja, kirjoittaminen tuntuu toimivan itselle hyvänä terapiana. Teksti itsessään kuvastaa hyvin suhdettamme: sekavaa, nopeasti etenevää ja harkitsematonta.