Minulla on toistuvia kaavoja menneissä parisuhteissa pari ja toinen niistä puristaa pääkoppaa tälläkin hetkellä aika paljon. En osaa antaa oikeasti itselleni anteeksi, en osaa nauraa itselleni aidosti kuin ajoittain. Jostain huonon itsetunnon pohjilta lähtee pyrkimys olla aina niin helvetin täydellinen ja hyvä vähän kaikille, ja valitettavasti tämä asia korostuu parisuhteissa.
Nyt on ollut taas syytä miettiä ja parin läheisen ihmisen kanssa käymäni keskustelun perusteella tajusin taas tämän asian. Tai onhan se läsnä selvästi koko ajan, mutta kun ei suostu näkemään niin ei sitten suostu.
Konkreettisimmin asia hyppää silmille silloin kun menee huonosti. Yritän helvetisti liikaa, pyöritän ja käännän asioita päässäni loputtomiin ja lopputulos on yleensä ruma. Minusta löytää sen kusipään ja vaikean ihmisen jos asiat ei yrityksestä huolimatta lähde sujumaan. Kaivan vaikka väkisin positiivista lopputulosta, tai edes positiivisia yksittäisiä signaaleja ja sen saadakseni tulee tehtyä hyvin provokatiivisia tekoja, kokeiltua kepillä jäätä. En osaa antaa toiselle rauhaa vaikka miettimistauko useimmiten vois tehdä itsellenikin helvetin hyvää, ja olis tarpeeseen. Sokeana hetkenä tekee mitä vaan, että voisi olla onnellinen.
Oikeastaan onnellisuus on minun elämässä hyvin ailahteleva käsite. Keskimäärin hyvienkään asioiden jälkeen aitoa iloa en uskalla päästää ilmoille vaan välittömästi alkaa sen rääpiminen miten asiat voisivat olla paremmin ja mitä virheitä tuli tehtyä sillä matkalla kohti kuvitteellista onnellisuutta. Oikeasti, helvetin harvoin nautin. Nykyisin voi yhtään kaunistelematta sanoa, että töissä koulussa tavatut ala-asteen junnarit luovat melkein ainoan ympäristön, jossa todella sielu lepää tällä hetkellä. Sen tajusi sinne mennessään nopeasti. Kun ylimääräisten roolien ottaminen ja tarpeeton itsensä korostaminen ei toiminut niin hoksasi, ettei näille lapsille mene läpi mikä vaan. Pitää olla puhdas, oma itsensä. Siihen luotetaan. ”Aikuisten” maailmassa roolit ovat huomattavasti syvemmällä ja siihen suohon olen kaulaani myöten itseni tunkenut.
Pystyn ottamaan työelämässä ja valtaosin muuallakin asiat sellaisina kuin ne on ja pärjään niiden kanssa. Mielenkiintoista kyllä. Kai se on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että mitä vähempipätöinen asia sen helpompi vaan antaa olla tai hoitaa se kylmänviileästi pois päiväjärjestyksestä. Kun samaan soppaan lisätään pieni tai iso ripaus tunnetta niin saatan mennä umpisolmuun. Sitten alan taas olemaan jotain.
Syvät tunteet, varsinkin parisuhteissa, vaihtavat yläkerrassa väärän vaihteen sisään ja aina mennään samaan suohon. Toiseen osapuoleen yliaggressiivisuus ja tavallaan kyvyttömyys antaa asioiden edetä omalla painollaan vaikuttaa paljon. Yleensä kumppani etääntyy, lähtee tavallaan vähän karkuun ja normaalisti ongelmiin johtanut huono kommunikaatio huononee entisestäänkin, joskus loppuu tyystin. Enkä minä sillä hetkellä meinaa sitä tajuta, tai en suostu ymmärtämään. Tilan käsite, minulle ja toiselle, on varmasti suhteellisen sama. En vaan osaa, tai oikeammin kykene, toimimaan niin kuin sydän sanoo. Pelko menettämisestä, pelko asioiden luisumisesta pois käsistä, ajaa minut typeriin tekoihin ja näillä sinetöin kaiken sen mitä pelkään. Yksinäisyyttä. Aseeton olo.
Pitää kerätä itsetunnon rippeet lattialta. Olen joutunu syksyn aikana taas näiden asioiden vietäväksi ja tällä hetkellä olen romuna. Ei jaksa, epätoivoa mieli täynnä.
Olen usein miettinyt, että tarvitsen rinnalleni hyvin kovapäisen naisen, joka näitä oikkuja kestää. Jonkun sellaisen, joka pitää kiinni maailmastaan eikä sitä järkytä paljon mikään. Se on helvetin paljon vaadittu.
Suhtautumiseni parisuhteeseen on lähes poikkeuksetta aika vakavaa laatua ja luonnollisesti pyrkimykseni ei ole ketään satuttaa, mutta tajuan kyllä nykyään, että vähänkin herkemmät ihmiset eivät kanssani tule selviämään. Mukaan tulee pelkoa ja muita sellaisia tunteita, jotka eivät ruoki yhtään suhdetta. Pikemminkin nakertavat lupaavankin alun kokonaan. Ja ironista on toisaalta sekin, että minä luulen tarvitsevani vahvan ja määrätietoisen ihmisen, mutta toisaalta itse en sellainen taida tällä hetkellä olla. Kenties haen voimaa liikaa toisesta ja kulutan toisten energiaa, toisten sielua pikkuhiljaa pois.
Maailma täyttyy nykyisin työstä. Se on varmaan pitkälti ontuva pyrkimys jollain tavalla osoittaa maailmalle ja muille ihmisille, että olen arvokas ja pystyn olemaan ihmisille paljon muutakin kuin tyhjäpää. Sillä puolella ongelmia ei oikeastaan ole. Teen helvetisti vapaaehtoishommia töiden ohella, aikaa on vähän ja usein nautinkin hommista. Itsetuntopohdiskelujen myötä olen vaan alkanut miettimään onko toimeliaisuus kuitenkaan kestävällä ja järkevällä pohjalla. Ehkä mukana on liikaa näyttämisen halua, ehkä yritän paikata tällä sitä perusongelmaa. Kykenemättömyyttä olla aidosti ja oikeasti sitä mitä on ilman oman erinomaisuuden todistamistarvetta. En tiedä, vaikeita ajatuksia ja aika synkäksi vetäny mielen. Kesällä oli palikat elämässä helvetin hyvin kohdallaa, mutta kohtasin taas sellaisen kehän, ettei siitä ilmeisesti ollut ulospääsyä hyvän kautta. Minkä ihminen itselleen voi? Ja mitä tehdä kun ei sille kukaan muukaan mitään voi?
Nämä ajatukset seuraavat vaanimalla jokaista askeltani, jokaista hetkeä. Rauhaa en saa enkä sitä osaa näin voimin ottaa. On tuolla syvällä unelma perheestä, elämänkumppanista, lapsista... monesta asiasta, jotka kantavat ajatuksia päivästä toiseen eteenpäin. Usko vaan meinaa loppua. Kuinka paljon pettymyksiä maailmaan, tai oikeammin itseensä, voi yksi ihminen kestää? En tiedä, mutta sen tutkiminen voisi nyt loppua. Mie haluan hymyillä, herätä hymyillen, nukahtaa hymyillen. Rutistaa kultaista ja sulkea silmät. Sille tielle voisin jäädä...
Kiitos kun kuuntelitte.