Crapbag kirjoitti:
En tiedä viitsisikö tänne purkaa tuntojaan, kun kuitenkin paljon tuttuja lukee palstaa enkä ole vielä heille rohjennut kertonut asiasta mitään. Ainoastaan yhdelle kaverille avauduin, koska oli pakko. Enkä edes ole varma mitä tästä lopulta seuraa, mutta faktaa on se, että avoliittomme (4,5v) ja yhdessäolomme (6,5v) on nyt "selvitystilassa".
..Kaikki on siis ollut päällisin puolin hyvin, rakkautta on löytynyt aina wanhaksi pariksi ihan riittävästi, eikä muukaan yhdessä olo ole tuottanut mitään tuskaa. Uskollisena on pysytty ja häätkin jo suunniteltu. Sanottakoon että emäntä on ollut aktiivisempi niiden suhteen, minä lähinnä antanut hiljaisen hyväksynnän kaikelle ja antanut hänelle avaimet järjestää unelmiensa häät...
Palataanpa kahden kuukauden takaisiin tunnelmiini.
Lokakuun loppu ja marraskuu asuttiin sitten vielä yhdessä, mutta lopulta koko ajan oli lähes selvää, ettei emännän pää tule kääntymään. Asiat painoivat mielessä ja ero oli hänen mukaansa pakollinen siinä tilanteessa.
Itse kuitenkin vakuutin taannoin, että tulen tekemään kaikkeni, jotta saisin kihlattuni vielä tajuamaan, mitä ollaan menettämässä, kumpikin. Ja tuo aika, n. 6 viikkoa oli uskomattoman hyvää aikaa, vaikka yhteinen aikamme tiimalasissa kävi koko ajan vähiin.
Tunteet olivat vahvoja, rakkautta ilmassa jne. Olin herännyt, aloin tajuta, kuinka paljon naistani rakastan. Joku vain ajoi siihen arkeen, jota mentiin useampi vuosi peräkkäin, aikaan, jossa vaan oltiin yhdessä. Mutta kuitenkin hyvin yhdessä, aina oli erittäin lämmin ja rakastava suhde molemmin puolin. Toisaalta sitähän se arki on, vaikka siltikin toista pitäisi osata yllättää jne. aina joskus. Ehkä suhteestamme oli tullut kuitenkin liian arkinen ja tylsä. Eikä emäntä osannut aloittaa puhumista tarpeistaan niin, että minäkin olisin ymmärtänyt. Paisutteli niitä sitten yksin päässään tehden päätöksensä, jotka ainakin nyt näyttävät lopullisilta.
Noh, joulukuu on nyt sitten asuttu erillään, nähty ollaan vissiin joka päivä. Pitkiä puheluita tulee tehtyä, aivan kuten pelkäsinkin. Olen auttanut muutossa monessakin asiassa, rakentanut rakkaalleni tämän omaa "pesää". En vaan voi kääntää selkääni, vaikka jossain vaiheessa ajattelin koittavani olla vain vähän tekemisissä. Minä olen kuitenkin se, jonka pitää lähettää viimeinen viesti tai soittaa illalla. En vaan pysty olemaan erossa.
Emäntä on ottanut uutta linjaa, rakastaa minua nyt vain ystävänä. En tiedä onko hän rehellinen tunteidensa suhteen, mutta vaikea sitä on uskoa. Aika ennen muuttoa oli kuitenkin sellaista, ettei ne tunteet niin vaan katoa. Kyyneleet silmissä kannettiin viimeisiä tavaroita yhteisestä kodista, muutenkin on itketty yhdessä ihan älyttömästi. Toisaalta hän puhuu/on puhunut siitä, että mistä tietää vaikka oltaisiin vielä joskus yhdessä? Tai jos ja kun minä ostan oman osakkeen, hän saattaa muuttaa sinne luokseni. Hänellä on yhä haaveet yhteisistä jutuistamme, mutta haluaa olla yksin. Ei halua ketään. Olen koittanut puhua vain sitä, että hän saa olla yksin ja rauhassaan, mutta jos saataisiin joku välimuoto tälle erolle ja yhdessäololle. Minulla vaan on niin voimakas tunne häntä kohtaan, että ERO vaan tuntuu mahdottomalta. Enkä ole häntä painostanut, puhunut vain järkeä ja asioita ja koittanut saada selville, mikä siellä mielessä painaa. Hänellä ei ole toista, se on varma. Mutta tunteet on pahasti sekaisin, se on selvää. Ei pysty nyt ajattelemaan muuta kuin yksinoloaan.
Silti asia, jossa olemme täysin eri linjoilla, on juurikin tämä SUHTEEMME. Hänelle on tärkeää, että pysyn hänen elämässään, koska olen niin tärkeä. Itse taas pidän erittäin vaikeana sitä, että olen kuvioissa ystävänä, koska mielessäni tahdon koko ajan palata yhteen. Ajattelen, että olisiko minun helpompi ottaa etäisyyttä ja koittaa tukahduttaa tunteeni?
Tilanne ei ole siis mukava, kun joka ilta sama yksinäisyys koittaa ja miettii ja miettii. Oma pää pitäisi saada kääntymään, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Aina palaan ajatuksiin, että meillä on vielä mahdollisuus ja siihen haluan tarttua. Tunnen vaan tuon naisen niin läpikotaisin, että hänen on mahdoton peitellä kaikkia tunteitaan minulta. Tiedän kyllä, että siellä on se rakkaus olemassa.
Mutta mitenkä tässä toimia, siinäpä pulma. Jos en saa häntä kokonaan omakseni, tahdon kuitenkin nähdä ja olla tekemisissä. Kuitenkin sitä kautta tulee vaikeita hetkiä, se on varmaa. Yhden yön olen viettänyt tän parin viikon aikana hänen luonaan, ja arvata saattaa mitä siitäkin seurasi. Kaikki oli silti molemminpuolista ja ihanaa, ei sille voi mitään. Joku järkevä sanoisi varmaan, että päästä hyvä mies irti äläkä haaskaa aikaasi. Mutta kuinka helvetissä sitä alkaisi?
Johan tuli tästäkin sekava tarina, mutta näillä mennään. Ekan kerran poikamiehenä tällä vuosituhannella, se on fakta joka pitäisi hyväksyä..