Naisasiat

[Ruutuässä]

Tämä on tiedetty jo pitemmän aikaa, mutta nyt muuton hetkellä sen vasta oikeasti tajuaa ja kyllä kirpaisee..

Vastataan vielä, vaikka jo vitutusketjuun kirjoitin.

Kyllä tollaiset hetket on tosi pahoja, vaikka on tiennytkin kauan. Aluksi yksin on outoa olla ihan arkipäiväisten juttujenkin takia. Yksinolo vituttaa, ainakin mua, kun on tottunut, että toinen on läsnä. Lopulta ehkä kaikkein eniten helpottaisi heittää kaikki toiseen viittaavat tavarat pois, mitkä vaan pystyy. Jos tietää, ettei toinen tule takaisin, on turhaa säilyttää kuvia jne. Tältä ainakin on nyt tuntunut.

Naiset on loppujen lopuksi niin vaikeita. Vaikka tuntuu, että on valmis ja haluaa sitoutua, kaikkea voi tapahtua. Sitä on vaikea uskoa, että löytäisi sellaisen ihmisen, jonka kanssa voi olla varma, että viettää loppuelämänsä yhdessä. Avioerotilastotkin sen kertoo, ettei näitä pareja ole enää kuin puolet. Ja miten itse pääsee siihen puoliskoon, on ikuinen mysteeri ja riippuu aina kahdesta ihmisestä.

Joskus sitä taas tulee ihastumaan johonkin tyttöön, eikä tajua kaikkea. Sulkee ihastuksissaan silmänsä niiltä jutuilta, jotka jossain vaiheessa pilaa kaiken. Ei kuulemma saa olla liian skeptinen, mutta tuntuu, että kolmenkympinkriisi voi iskeä jo 21-vuotiaana.

 

[jesse72]

Kuuluukohan tämä naisketjuun, mutta oikeastaan sitä koiraa kaipaa enemmän.
Kun tulet kotiin ei ole kukaan enää villinä jaloissa, pyrkien vimmatusti nuolemaan naamaa, avaat jääkaapin ja kukaan ei ole kärppänä jaloissa, makaat sohvalla kukaan ei kömmi mahan päälle..olkoonkin että koira oli noin 40 kiloinen labbis joka oli vielä "hiukkasen villi"..

Yksinolo on todella outoa vuosien jälkeen, eiköhän tähän totu.

 

[BitterX]

Ruutuässä

-Toi yhtäkkinen seurustelun miettiminen ton ihastumis-suuteloimis-episodin jälkeen kertoo mun mielestä siitä, että tyttö ei ole vielä valmis mihinkään kovin vakavaan.

Joo. Mun mielesta on hyva, etta se mimmi on nyt hyllylla. Saattaa kuulostaa tylylta, mutta toinen osapuoli ei vaikuta olleen mukana jutussa samalla tavalla.

Itsestani on tullut skeptinen kusipaa, vaikka varsinaisia pettymyksia en olekaan kokenut. Itsesuojeluvaisto on vain kehoittanut moiseen ja musta tuntuu, etta olen nykyaan aika vaikeasti lahestyttava ihminen. Niin paljon kaikennakoisia juttuja olen kuullut ja sivusta seurannut, etta olen rakentanut ymparilleni suojaavan muurin. Ma en halua, etta sattuu.

 

[Ruutuässä]

Joo. Mun mielesta on hyva, etta se mimmi on nyt hyllylla. Saattaa kuulostaa tylylta, mutta toinen osapuoli ei vaikuta olleen mukana jutussa samalla tavalla.

Itsestani on tullut skeptinen kusipaa, vaikka varsinaisia pettymyksia en olekaan kokenut. Itsesuojeluvaisto on vain kehoittanut moiseen ja musta tuntuu, etta olen nykyaan aika vaikeasti lahestyttava ihminen. Niin paljon kaikennakoisia juttuja olen kuullut ja sivusta seurannut, etta olen rakentanut ymparilleni suojaavan muurin. Ma en halua, etta sattuu.

Näin se itseasiassa varmaan oli, mutta sen tajuamiseen ei olisi pitänyt mennä vuotta. Mitä siinä voi oikeasti tehdä, jos toinen koko ajan sitä vakuuttaa ja lupaa? Kaikki tuntuu omasta mielestä menevän tosi hyvin, koska toinen näyttää ulospäin olevan mukana. Puheet naimisiinmenosta joskus vanhempana, jutut lapsista ja melkein toteutunut yhteenmuutto. Kaikki tuntui olevan meidän puolella.

Kaikki kaverit ja vanhemmatkin on tätä ihmetelleet, että eipä olisi uskonut. Kun nyt ajattelee, niin ei tollaista kukaan ihminen, joka rakastaa toista, voi tehdä. Mistä sitä enää ikinä tietää, onko toinen mukana täysillä vai ei? Luottaa on kuitenkin pakko, jos jotain haluaa saada. Vaikka se olisikin kohtalokasta.

 

[Johannes]

If You Love Somebody, Set Them Free.

Päästä se nainen vapauteen, jos hän tajuaa tekemänsä virheen, tulee hän kolkuttamaan ovellesi takaisin ihan itse.

 

[mauri]

... Luottaa on kuitenkin pakko, jos jotain haluaa saada. Vaikka se olisikin kohtalokasta.

Totta, tuosta periaatteesta minäkin haluan pitää kiinni. Vaikka se onkin riski. Mutta eihän siitäkään mitään tule, jos uuden ihmisen tavattua kyräilisi skeptisenä ja epäilisi jo heti kättelyssä. Helppoa se ei silti ole, sillä kyllä kipeät jutut eilisessä muokkaa meitä ikävään suuntaan...ELLEI sitten tietoisesti työstä menneitä ja muistuta itseään, että toisen kurjat/alhaiset/epäreilut teot eivät olleet minun tekojani. On lupa tavallaan pitää itsensä ulkopuolella asiat, jotka eivät ole lähtöisin omista tekemisistä. Ei se silti asiaa muuta: siipeen kun tulee, niin rikkihän siinä menee. Ja ottaa aikansa, että eheytyy. Siksi uusi suhde liian pian ei välttämättä toimi. Siis ehkä joidenkin kohdalla, mutta yleisesti ajateltuna rohkaisisin hoivaamaan itseään, toipilasaika on hyväksi ottaa...
Hmmm...'Naisasiat'...En nyt ehkä ollut oikea henkilö (heh) kirjoittamaan tähän ketjuun (?), mutta avasinpa sanaisen arkkuni minäkin. Loppujen lopuksi kipuja osaavat kuitenkin aiheuttaa molemmat sukupuolet, joten sinänsä yhteisistä asioista on kyse...

 

[Ted Raikas]

Mistä sitä enää ikinä tietää, onko toinen mukana täysillä vai ei? Luottaa on kuitenkin pakko, jos jotain haluaa saada. Vaikka se olisikin kohtalokasta.

Kuin suoraan minun mielestäni sanottu.Sen verran masokisteja ollaan tässä rakkauden alttarilla, että itsensä panee likoon, vaikka tuloksena voi olla murtuminen. Hyvän toivossa riskeeraa mielenterveytensä aina uudelleen ja aina uudelleen. Ei ole mitään epäilystä, ettenkö olisi valmis päätä pahkaa rakastumaan ja olemaan holtiton sen asian takia. Tunteilla tässä eletään.

 

[Pärde]

If You Love Somebody, Set Them Free.

Itse olen kuullut seuraavanlaisen lausahduksen:

If you love someone, set her free. If she comes back, she's yours forever. If not, she was never yours to keep.

 

[hsk]

Rakkaus kuin

hattara...Ei toinna...

 

[Ted Raikas]

Vieressäni istuva nainen sanoo: OLET MINULLE KUIN OMA VELI!

Ei helv... otan osaa. Tälläistä se on meille liian hyville jätkille. Aina käy noin. No, ehkä joku päivä onnistaa. Kaverina on jees, mutta jos jotain enemmän haluaa, niin...

Niin tuttua.

 

[Fläppis]

Ei helv... otan osaa. Tälläistä se on meille liian hyville jätkille. Aina käy noin. No, ehkä joku päivä onnistaa. Kaverina on jees, mutta jos jotain enemmän haluaa, niin...

Niin tuttua.

Onko "liian hyvä jätkä" kuitenkin se kaveri ketä kukaan ei halua? Tarkoitan, että kyllä siinä pitää olla tietyllä tavalla rohkea ja itsekäs että saa tuloksia aikaan. Jostain syystä muijat ei vaan tykkää välipallin jätkistä (miksi v*****ssa?)

 

[Ted Raikas]

Onko "liian hyvä jätkä" kuitenkin se kaveri ketä kukaan ei halua?

Nimenomaan. Ei kai tässä prkl ajatella, että ollaan ihan paskoja? En minä ainakaan ajattele, olen omasta mielestäni rehti ja reilu kundi, mutta sitä se on se elämä. Nimenomaan ei haluta messiin, ehkä liian kiltti, ehkä liian vaatimaton, ehkä jotain? Ihan sama. Ei ole kyllä mitään vireillä ja näillä näkymin ei tule olemaankaan. Yritetään nauttia poikamieselämästä, kyllä siinä vaan prkl on ne hyvät puolensakin... jos niikseen tulee.

 

[kissankarva]

Onko "liian hyvä jätkä" kuitenkin se kaveri ketä kukaan ei halua?

Mä olen kuullut naisten valittavan tota samaa. Viime viikolla just yks naispuolinen kaveri sanoi että "mä en varmaan koskaan tuu seurustelemaan, kun mä oon aina vaan se hyvä jätkä". Kyseessä ei ole mikään rekkalesbon oloinen räkivä ja kiroileva äijä-muija, vaan ihan tavan tyttö. (Tosin ei mikään glitterillä kyllästetty ihq-pissiskään jonka suurin ongelma on, onko tukka hyvin ja näkyykö stringit, mutta eihän nyt sellaista kukaan terve tosissaan voi haluta...)
Niin. Onko se tosiaan niin, että hyvää kaveruutta / ystävyyttä ei kannata pilata seurustelulla?

 

[Johannes]

Niin. Onko se tosiaan niin, että hyvää kaveruutta / ystävyyttä ei kannata pilata seurustelulla?

Ehkä kannattaa, ehkä ei. Mistäs me se tiedettäisiin.

Kannattaa kyllä antaa toiselle tilaa ja aikaa, jos tuntuu tältä. Kyllähän sitä siiten pikkuhiljaa huomaa, jos touhu menee siihen, että nuhjaatte kaikkea kivaa kahdestaan, eikä muun kaveripiirin kanssa, niiiiiiin.....

 

[mauri]

...
Niin. Onko se tosiaan niin, että hyvää kaveruutta / ystävyyttä ei kannata pilata seurustelulla?

(Sanokaa sitten, kun naisen läsnäolo tässä ketjussa alkaa jurppimaan, heh.)
Tuohon kissankarvan 'kysymykseen' sanoisin: kyllä. Uusiosinkkuna, käsittämättömien tarinoiden jälkeen, nautin todella miesYSTÄVISTÄ. Toivon mukaan 'pelkkä' naisYSTÄVÄ on heillekin mukava asia, niin olen ainakin tulkinnut. On vapauttavaa, kun voi istua iltaa, filosofoida, käydä keilaamassa, elokuvissa etc ilman, että tarvitsi kummankaan 'pelätä', että kumpikaan odottaisi toiselta jotain muuta 'tasoa' kuten vaikkapa vaakatasoa. Useita upeita miesystäviä on minulla, cool. Ja sellaisena pysyykin.
Kerran tosin kävi niin, että emme voineet erään tyypin kanssa enää pitää yhteyksiä, koska hän olisi halunnut 'enemmän' ja ei kyennyt siksi olemaan pelkkä kamu. Surullista, mutta minkäs tunteilleen mahtaa, kumminkaan puolin..

Fläppis ja Ted Raikas ja ketkäs kaikki - ihmettelitte ääneen sitä, miksi 'hyvä jätkä' ei 'kelpaa'...No itse ainakin arvostaisin miehessä selkärankaa ja tietynlaista balanssia itsensä kanssa, mikä näkyy jo olemuksessa. Sen lisäksi on myös fyysinen puoli napsahdettava kohdilleen. Siihen ei ole mitään sen kummempaa määritelmää, sen tietää, kun näkee..
Se, miksi 'reilut jätkät' ei 'kelpaa', voi johtua siitä, että temperamenttiset, 'vaaralliset' ja impulsiiviset miehet saattaa tuntua naisesta NIIN IHANILTA, kun he näyttävät tunteensa niin palavasti, rakastuvat nopeasti, ylistävät, hullaantuvat etc..Ja heiltä nainen saa suuuuuurta huomiota; kunnes nuo samat tunteet kääntyvät yhtä rajusti kielteiseksi eli kahden viikon päästä samainen tunteellinen temperamenttimies heivaa äsken niin upean enkeliunelmanaisensa huitsinnevadaan ja matka jatkuu..Suhde sellaisen miehen kanssa on kipeä, mutta kiehtoo juuri sen vuoksi, että heiltä on mahdollista saada valokeila, hetkeksi. Sellaisen miehen rinnalla 'tavallinen reilu jätkä' ei pärjää. Epistä!
Tämä oli yksi teoria.......

 

[Borgie]

Niin. Onko se tosiaan niin, että hyvää kaveruutta / ystävyyttä ei kannata pilata seurustelulla?

ON! Been there, done that ja vituiks meni, ja vitutus sen kuin jatkuu, tosin on asteittain lieventynyt vuoden päivien aikana. Ajoittain vituttaa niin että pitää nieleskellä, kun kyseistä typyä nään, nimittäin enää emme oikein osaa puhuakkaan toisillemme... onneksi tilanne ei ole näinkään yksinkertainen, vaan juttuun liittyy vielä kolmaskin osapuoli. Hyvä minä!

Noh, se minusta, toisaalta asia on niinkin, että jos tuntuu siltä että haluaa ystävyydeltä enemmän ja toinenkin on samalla mielellä liikkeellä, niin go ahead, muuten nämä "tekemättömät teot" palaavat mieleen myllertämän myöhemmin. Kavereiden kanssa kannattaa maaperä tunnustella kuitenkin huolellisesti, sillä jos uutinen tulee kaverille puskista, niin toinen saattaa vallan pelästyä!!!

 

[Ruutuässä]

Onko se tosiaan niin, että hyvää kaveruutta / ystävyyttä ei kannata pilata seurustelulla?

Toi on mun mielestä sellainen kysymys, johon ei voi vastata aina samalla tavalla. Riippuu aina niin paljon tilanteesta. Tai ehkä tohon pitäisi vastata, että ei kannata pilata, mutta asiat ei aina mene niin helposti.

En tiedä miten se menee naisilla tai muilla miehillä, mutta joskus sitä on jonkun kanssa tosi hyviä ystäviä ja lopulta sitä ihastuu toiseen. Sille ei aina voi mitään ja sitten suunta onkin alaspäin. On vaikeaa olla jonkun ystävä ja kuunnella vaikka juttuja muista miehistä, jos on ihastunut toiseen. Ei kannattaisi ihastua, mutta sillekään ei aina voi mitään.

Siihen, että löytyykö hyville jätkille naisia, on pakko todeta, että toivottavasti löytyy. Kyllä niitä hyviä tyttöjäkin pitää olla. Niitä, jotka on saman tyylisiä kuin hyvät jätkät. Sellainen pitäisi enää löytää. Ehkä sitten joskus. Nyt se kolmenkympin kriisi alkaa taas hiipimään, joten parempi lopettaa.

 

[Gentleman]

En tiedä miten se menee naisilla tai muilla miehillä, mutta joskus sitä on jonkun kanssa tosi hyviä ystäviä ja lopulta sitä ihastuu toiseen. Sille ei aina voi mitään ja sitten suunta onkin alaspäin. On vaikeaa olla jonkun ystävä ja kuunnella vaikka juttuja muista miehistä, jos on ihastunut toiseen. Ei kannattaisi ihastua, mutta sillekään ei aina voi mitään.

- Tämä onkin sitten jo taiteenlaji, miten olet läsnä, mutta saat silti toisen ymmärtämään, että nyt ollaan niin herkällä alueella ettei juuri huvita kuunnella muista miehistä/naisista?

Noh, itsellä se on onnistunut vaihtelevalla menestyksellä. Alkuun siinä meni pari vuotta, jotka hioivat toisaalta itsehillintäni keskivertoa paljon vahvemmaksi ja pokerinaamanikin kehittyi. Suhde ei koskaan alkanut, mutta paljon opin itsestäni.

Sittemmin viesti on mennyt melko hyvin perille, useimmat ystävyyssuhteet ovat kehittyneet hyviksi. Parissa naisenpuolen seurustelukumppani on suhtautunut yhteydenpitoon hieman kriittisesti , (liian hyvä kaveri). Nooh, jos pitää minua uhkana, pysyypähän varpaillaan.

Mutta tapanani on ollut viedä keskustelua muualle kun nainen on alkanut puhua kumppanistaan, toki normaali juttelu menee, mutta minulle ei tulla kehumaan kuinka ihana mies on. Aina puhe muualle, ei suoraan sanoen vaan keskustelun lempeästi tukahduttaen, jos ei nainen siitä ymmärrä, niin terve.
(Tämä siis sinkkuaikoina.)

Siihen, että löytyykö hyville jätkille naisia, on pakko todeta, että toivottavasti löytyy. Kyllä niitä hyviä tyttöjäkin pitää olla. Niitä, jotka on saman tyylisiä kuin hyvät jätkät. Sellainen pitäisi enää löytää. Ehkä sitten joskus. Nyt se kolmenkympin kriisi alkaa taas hiipimään, joten parempi lopettaa.

- Löytyy löytyy, hyvien jätkienkin pitää vaan toisinaan irrottautua roolistaan ja hakea käytökseensä hieman särmää. Pikku naljailu ja tyylikäs kuittailu saa useimmat naiset kiinnostumaan, joku raja tässäkin pitää säilyttää ja ennen kaikkea hyvä maku.

Yleensä löytyy kun ei aktiivisesti hae.

 

[Ruutuässä]

- Löytyy löytyy, hyvien jätkienkin pitää vaan toisinaan irrottautua roolistaan ja hakea käytökseensä hieman särmää. Pikku naljailu ja tyylikäs kuittailu saa useimmat naiset kiinnostumaan, joku raja tässäkin pitää säilyttää ja ennen kaikkea hyvä maku.

Yleensä löytyy kun ei aktiivisesti hae.

Ilmaisin itseni aika huonosti, lähinnä tarkoitin tällä "hyvä jätkä" jutulla sitä, että jos seurustelen jonkun kanssa, asetan tämän kaiken edelle ja ajattelen tätä ensisijaisesti. Siis siten, etten tee mitään, mikä loukkaa jne. Ei tarkoita sitä, ettenkö viettäisi aikaa kavereideni kanssa, vaan sitä, etten esimerkiksi pettäisi tai tekisi sellaista, minkä tiedän ärsyttävän toista paljon.

Normaalielämässä taas vittuilen kavereilleni mielestäni terveellisellä tavalla. Jos olen ihastunut johonkin, en vittuile tälle ihan samalla tavalla, mutta pientä kuittia voi aina heittää, jos toinen ymmärtää huumoria. Ja jos ei ymmärrä, ei ole minulle oikea. Jos on edes vähän sosiaalista pelisilmää, osaa nähdä milloin kannattaa jättää vittuilematta. Esimerkiksi yhtenä päivänä hyvä kaveri kysyi miksi oon niin hiljainen, että ootko saanu taas joltain pakit. Teki mieli sanoa mitä ajattelin, mutten viitsinyt. Huumori ei oikeasti tässä vaiheessa ollut hauskaa, vaikka yleensä en ole moksiskaan itseeni kohdistuneesta huumorista.

 

[Osmo Rapeli]

- Tämä onkin sitten jo taiteenlaji, miten olet läsnä, mutta saat silti toisen ymmärtämään, että nyt ollaan niin herkällä alueella ettei juuri huvita kuunnella muista miehistä/naisista?

Mutta tapanani on ollut viedä keskustelua muualle kun nainen on alkanut puhua kumppanistaan, toki normaali juttelu menee, mutta minulle ei tulla kehumaan kuinka ihana mies on. Aina puhe muualle, ei suoraan sanoen vaan keskustelun lempeästi tukahduttaen, jos ei nainen siitä ymmärrä, niin terve.
(Tämä siis sinkkuaikoina.)

Tämä toimii kyllä, ei siinä ole mitään väärää kun sanoo suoraan tytölle että on kiinnostunut hänestä (kaverina tai enemmän) eikä mistään jannuista ja jampoista joita hänen seurassaan pyörii, ellei tämä kundi nyt satu olemaan myös parempi tuttu. Kyllä se tyttö oppii sitä kautta puhumaan oikeista asioista.

Sitten taas jos tyttö surkuttelee kundin asennetta tai tekemisiä, tai ettei seksi kiinnosta enää hiukan yli kahdenkympin ikäistä (~HA! näitä oikeasti on), niin sitten pitää aina muistaa käskeä tytön "jättää se jamppa", kysellä notta "kannattaisikohan harkita muutosta?", kannustaa tyttöä oikeaan suuntaan, oli siinä sitten itsellä taka-ajatuksia tai ei.

Kaveritouhut ovat yleensäkin niin järkyttävän pers~heestä, naiset ovat kavereinakin ihanaa seuraa ja heiltä oppii aina valtavan määrän kaikenlaista tärkeää...täytyy vaan osata vetää se raja ja pitää pää kylmänä sen suhteen...muistaa jättää paska yökerho väliin jos se tyttö ei pistä edes hyvänyön suukkoa.

Voi kun me olisimme 70-luvun lopun Kaliforniassa...kavereitakin voisi pistellä ilman kumia huolettomasti!

 

[Osmo Rapeli]

~HA!

Heti pääsimme taas testaamaan kaveritouhuja. Hau Hau Hauskaa.

Tämän jutun opetus on että kyllä tytötkin osaavat heittää tyhmiä ja pällejä pikkujuttuja illan aikana tai sen päätteeksi.

Eräs tuttu, erittäin viehättävä ystävättäreni tuli eilen kylään ja joimme pari jutusteluiden lomassa. Kyseinen tyttö on minulle kyllä tärkeä, mutten ole häntä sen kummemmin romantillisesti ajatellut, mitä nyt sitä normaalia himoa jokaista viehättävää kimalaista kohtaan lukuunottamatta. Toki se että hän on taas sinkku poistaa senkin eston ettei se sitten olisi mitään erikoisen laitonta.

Lährimme siitä sitten yökerhoon tapaamaan muita, hyvin humaltuneita tuttujamme, toki suurin osa illasta kului pelkästään hänen kanssaan jutustellen ja hauskaa oli. Kun kimalainen livahti tilaamaan juomaa tai vessaan muut kyselivät onko meillä jotain peliä, ja tauon aikana viereen istahtanut blondi, muun seurueen tuttuja, lähti varoen ja pahoitellen pois ettei halua tunkea mitenkään siihen väliin kun kimalainen palasi reissultaan. Vakuuttelin että ei tässä nyt millään rehveillä olla, itseasiassa olisin mielellään paukuttanut sitäkin blondia mutta kun kerran kaveritouhuissa se kaverinainen on aina ns. cock-blocker, ei sitä tietenkään tullut tapahtumaan, blondi lähti pois kun kuitenkin luuli häiritsevänsä. Jonkinlaisena herrasmiehenä ei kaverireissuillakaan tule itse hortoiltua muiden naisten mukaan, jos on kerran luvannut lähteä kaveritytölle seuraksi sitä myös seurana pysyy, vaikka kaverityttö on joskus itse kyllä saattanut kadota maisemista.

Anyway, ilta meni oikein sutjakkaasti ja tyttö vielä ehdotti sellaistakin todella vastenmielistä reissua että lähdettäisiin pikku porukalla Lahden yötä testaamaan muutaman viikon päästä, otettaisiin hotellihuoneet nottei tarvitsisi säätää mitään kyytejä tai majoituksia yöllä. Sitten hän vielä arveli että ainoat henkilöt jotka varmasti innostuisivat ja lähtisivät myös messiin olisivat kaksi tuntemaamme nuorta kimalaista, erittäin viehättävää sellaista. Jaa että minä ja kolme kaunotarta lähtisi road tripille? En taida mennä, uhuhuhuhhuhu.

Jutun pointti, jos sellainen oli, oli se illan hausk~ha lopetus. Kun poistuimme yökerhosta sytytin savukkeen...saatoin tytön taksitolpalle...kiitin illasta ja toivotin hyvää yötä, niinkuin kaikki kiltit pojat tekevät ennenkuin poistuvat kotiin runkkaamaan, niin hän kohotti yhtäkkiä kätensä ja kiljaisi "GIMME FIVE!".

Jaa että femma olisi pitänyt heittää. Ei saatana, ei noin tyylittömiä läppiä näe kuin paskoissa jenkkikomedioissa...

Toisaalta, jos menee kotio yksin on aivan yks vitun hailee tuliko sieltä hyvänyönsuukko, toivotus, tuplaporilainen vai femma. Kyllä ne kaveritouhut vaan on niin syvältä...

Unohtakaa koko juttu.

 

[Crapbag]

Poikamieselämä, here i come?

En tiedä viitsisikö tänne purkaa tuntojaan, kun kuitenkin paljon tuttuja lukee palstaa enkä ole vielä heille rohjennut kertonut asiasta mitään. Ainoastaan yhdelle kaverille avauduin, koska oli pakko. Enkä edes ole varma mitä tästä lopulta seuraa, mutta faktaa on se, että avoliittomme (4,5v) ja yhdessäolomme (6,5v) on nyt "selvitystilassa".

Kaikki on siis ollut päällisin puolin hyvin, rakkautta on löytynyt aina wanhaksi pariksi ihan riittävästi, eikä muukaan yhdessä olo ole tuottanut mitään tuskaa. Uskollisena on pysytty ja häätkin jo suunniteltu. Sanottakoon että emäntä on ollut aktiivisempi niiden suhteen, minä lähinnä antanut hiljaisen hyväksynnän kaikelle ja antanut hänelle avaimet järjestää unelmiensa häät.

Usein olen aamulla töihin pyöräillessä ajatellut, kuinka hyvin sitä omat asiat onkaan. Kotona on aina lämmin ilmapiiri ja rakastava avopuoliso, tätä en kuitenkaan hänelle ole liiaksi toitottanut. Muutenkaan en ole mikään romantikko, mutta kuitenkin osaan pitää mamman tyytyväisenä ja paikata puutteitani romantiikan saralla muissa asioissa. Se oma nainen ei enään tässä vaiheessa ole varmastikaan se viehättävin, mutta kun puntariin laitetaan muutkin asiat kuin ulkokuori, voin sanoa että todellakin RAKASTAN sitä naista. Yhdessä on eletty enimmäkseen hänen vaikeita koulujuttuja ym. mutta kaikesta on selvitty. Koskaan ei ole edes riidelty, tai jos ollaan, niin viimeistään nukkumaan mennessä on asiat taas sovittu.


Mutta miksi tämä tarina? Vaimoke ilmoitti eilen tekstiviestillä, että täytyy puhua illalla, hän on ollut "paska" minulle jne. Ensin mieleeni juolahti joku SinäMinä-testi, mutta nopeasti tajusin että nyt on tosi kyseessä. Koko kehon valtasi uskomaton tunne, sattui aivan saatanasti, etenkin sydämeen. Juuri kun tässä on päässyt taas elämään kiinni yhden parhaista kaverin itsemurhan jälkeen.

Ilta oli pitkä, kun odottelin mammaa kotiin koulusta, jonne hän jäi tekemään tehtäviään. Muutenkin hänellä taitaa olla joku stressin poikanen päällä, kun aika ei meinaa riittää millään kaikkien tehtävien hoitamiseen, vaan koulujuttujen kanssa meni mm. koko viime viikonloppu. Noh, kun nähtiin, hän alkoi puhua siitä kuinka hänen täytyy muuttaa erilleen asumaan. Oli tullut sählättyä opiskelijabileissä, toisen miehen kanssa. Varsinaista pettämistä ei ollut päässyt tapahtumaan, mutta lähellä kuitenkin ollut. Eli vakavahko lipsahdus päässyt biletunnelmissa tapahtumaan. Itseään hän syyllisti tilanteesta kovin, enkä minä herkkänä poikana osannut olla edes vihainen. Vihainen vain siksi, että koko nuoruuteni yhdessä viettänyt ihminen oli yhtäkkiä kuin joku toinen, ei tehonnut puhe eikä mikään. Kunnon kristittynä olin siis jo päivällä töissä kuunnellut sydäntäni ja ollut valmis antamaan anteeksi, etenkin kun mitään vakavaa ei ollut vielä tapahtunut. Asenteeni yllättikin emännän melko paljon, hän kun oli varma että olen todella kiukkuinen. Mutta kun en osaa, ainakaan hänelle. Niin paljon hyviä hetkiä on takana, että takerrun väkisin niihin. Koitin puhua ja puhua, mutta hän on saanut jostain päähänpinttymän, että hänellä saattaa olla nyt "vaihe" että pitää päästä yksikseen asumaan. Rakastaa minua kuin ennenkin, muttei ainakaan yhden yön valvomisen/itkemisen jälkeen ollut vielä valmis muuttamaan mieltään.

Koitin myös sanoa, että puhupa nyt jonkun "aikuisen" kanssa näistä asioista, etkä kuuntele sinkkukavereiden juttuja/ohjeita. Ne kun eivät välttämättä ole aina niin puolueettomia näkökantoja, vaan tällaiset uudet koulukaverit jotka eivät ole vielä mitään sydänystäviä, saattavat ohjata toista ihan tahallaan väärään suuntaan. Omat kaverini ovat ainakin aina arvostaneet minun vannoutunutta sitoutumistani naiseeni, eikä kukaan ole koskaan kyseenalaistanut suhdettamme. Eikä ole kyllä vaimokkeen "wanhat" kaveritkaan, jotka minut tuntevat. Koitin puhua suhteemme hyvistä puolista, joita on kieltämättä paljon. Huonoja ei niinkään. Se tietty palo tietenkin puuttuu väliltä, kun on yhdessä oltu jo iät ja ajat, eikä mikään kuolaaminen kuulu enää jokapäiväisiin iltatoimiin.

Mutta mitä mieltä muut?
Voisiko sellainen "tauko" ja vaikka ½ vuoden erillään asuminen sitten toimia? Kun itse en todellakaan tahdo enkä pysty kuvittelemaan yksin oloa. Niin tiukkaan on kasvettu yhteen, että vaikealta tuntuu. Etenkin meillä on aina emäntä ollut se, joka vannoo ikuista rakkautta ja yhdessä oloa, juuri minun kanssani. Ja se ajatus elää myös omassa sydämessäni. Kuinka helvetissä saan hänet tajuamaan tilanteen? Mielestäni ko. irtiolo vain ajaa meidät erilleen, eikä paluuta entiseen enää ole. Samalla myös menetän uskon koko naisrotuun, enkä välttämättä halua sitoutua enää mihinkään. Hänen mukaansa voimme ihan hyvin ja mahdollisesti jatkaa pienen tauon jälkeen, mutta minä en pysty ajattelemaan asiaa niin. Etenkin, kun olen valmis antamaan anteeksi hänen pienen lipsahduksensa ja itse ollut puhdas kuin pulmunen kaikki nämä yhteiset vuodet. Aina ollaan puheella selvitty kaikista ongelmista, joskaan mitään vakavia ongelmia ei koskaan edes ole ollut. Itselleni hylätyksi tuleminen tuntuu hirveältä rangaistukselta, mikäli hän nyt meinaa kamansa pakata, kuten aikoo.

Auttakaa hyvät ihmiset, olen totaalisen hukassa. Mahaan sattuu eikä pysty syömään. Rakkaus kai aiheuttaa tällaiset fiilikset? Ja tutut, pitäkää tämä vielä omana tietonanne, sattuu liikaa alkaa selittämään asiaa kaikkien kuullen.

 

[mauri]

En tiedä viitsisikö tänne purkaa tuntojaan, kun kuitenkin paljon tuttuja lukee palstaa enkä ole vielä heille rohjennut kertonut asiasta mitään. Ainoastaan yhdelle kaverille avauduin, koska oli pakko. Enkä edes ole varma mitä tästä lopulta seuraa, mutta faktaa on se, että avoliittomme (4,5v) ja yhdessäolomme (6,5v) on nyt "selvitystilassa"...

Aivan ensimmäiseksi haluan sanoa, että sinun kannaltasi olennaista on sinun tuskasi asiasta. On siis tavattoman riskialtista koettaa ulkopuolisena olla tukena ja antaa näkökulmaa, koska se voi antaa sen kuvan, että ihan kuin tässä nyt helpoilla kommenteilla koetetaan 'tsempata' ja kuitata tilanne sillä. Ei, ei, ei.
Mutta jotenkin...jotain tahtoisin sanoa...
Hmmm...uskon, että kukaan ei voi puolestanne sanoa, onko asumusero hyväksi vaiko eikö. On myös mahdotonta povata, palaatteko yksiin puolen vuoden jälkeen. Voihan olla, että se ajaa teidät kauemmaksi toisistanne tai osoittaa sittenkin, että haluatte olla yhdessä. Kumpikin vaihtoehto on mahdollista. Omalla kohdallani aikoinaan palasimme eksäni kanssa saman katon alle puolen vuoden eron jälkeen; mutta epäluottamuksen siemen oli kylvetty, joten uusi yritys kesti kaksi vuotta - ja sen jälkeen ero oli lopullinen. Toisaalta; eräs tuttavani ja hänen tyttöystävänsä löysivät suhteensa uudelleen, uusista lähtökohdista, ja he ovat jälleen yhdessä.
Asioita ei voi siis etukäteen koettaa ratkoa tai tietää. Olennaista olisi pureutua tähän hetkeen ja siihen, kuinka pärjäät kipusi kanssa NYT. Omalta puoleltasi olet tehnyt merkittävän paljon tilanteen selvittämiseksi; mitä muuta voisitkaan? Jos toinen kokee yhteiselon tai itsensä suhteen epävarmuutta, on äärettömän vaikeaa kääntää hänen päätään; koska hänenkin tunteensa ovat kovin kovin vahvat, tosin ikävämpään suuntaan kuin sinun...Vaikkakin hän rakastaa sinun yhä, on taustalla jokin suuri 'juttu', painolasti tai epäselvyys ja se dominoi...Ehkä avovaimosi on enemmän hukassa kuin sinä? Yhteinen arki ei siis välttämättä voisi onnistua onnellisesti, sillä kun joku asia jäytää, niin se ikäänkuin pakottaa ottamaan time-outin. En puolustele ketään tai ole puolueellinen - enkä myöskään iloitse nykyisestä ilmapiiristä, jossa moni käy läpi samanlaisia tilanteita itsensä ja parisuhteen kanssa. I've been there. Tärkeintä ei nyt ole kuitenkaan, mitä minä olen kokenut tai kukaan muukaan, koska sinun tuskasi on uniikki, ja sille täytyy olla tilaa.
Kuinka sitten pärjätä surunsa ja menettämisenpelkonsa kanssa?
Henkisesti asioiden läpikäyminen on aa & oo. Ja nimenomaan jonkun toisen kanssa, sillä kivun saattaminen sanalliselle tasolle auttaa sinua hahmottamaan ja erittelemään kokonaistilannetta ja tunteitasi. Yksin pohtiminen kasvattaa asioiden mittasuhteita siten, että pahimmillaan 'pää on hajota, rintalasta revetä ja elimistö riutua'. Siis oikeasti.
Itkeminen on avuksi. Itse koetin aikoinani olla arjen sankari ja pärjätä hammasta purren - vaan iltaisin saatoin tarkoituksella ottaa pari kolme lasia viiniä, jotta sain murrettua panssaria - ja itkettyä ahdistusta ulos. En nyt tarkoita j u o m i s t a - vaan ennemminkin KÄYTIN viiniä saadakseni herkkyyttä pintaan. Kirjoitin paljon, puhuin ystävien kanssa paljon, tartuin arjen ruutiineihin eli heräämis- ja nukkumaanmenoaikoihin, ruokaan, kiakkomatseihin, liikuntaan - jotta elämän raamit pitivät pintansa ja omalla tavallaan pitivät minuakin kasassa.
Eristäytyminen ei ole välttämättä hyväksi; tosin on hetkiä, jolloin on oltava ihan vain keskenään...
Tietenkään en osaa sanoa, toimivatko samat asiat sinun kohdallasi, mutta koettaa ainakin voi. Sillä käytännön kuvioista voi saada kokoon juuri sen verran voimia, että jaksaa päivän kerrallaan.
Toivon sinulle sydämestäni jaksamista!

 

[Crapbag]

Itkeminen on avuksi. Itse koetin aikoinani olla arjen sankari ja pärjätä hammasta purren - vaan iltaisin saatoin tarkoituksella ottaa pari kolme lasia viiniä, jotta sain murrettua panssaria - ja itkettyä ahdistusta ulos. En nyt tarkoita j u o m i s t a - vaan ennemminkin KÄYTIN viiniä saadakseni herkkyyttä pintaan. Kirjoitin paljon, puhuin ystävien kanssa paljon, tartuin arjen ruutiineihin eli heräämis- ja nukkumaanmenoaikoihin, ruokaan, kiakkomatseihin, liikuntaan - jotta elämän raamit pitivät pintansa ja omalla tavallaan pitivät minuakin kasassa.
Eristäytyminen ei ole välttämättä hyväksi; tosin on hetkiä, jolloin on oltava ihan vain keskenään...
Tietenkään en osaa sanoa, toimivatko samat asiat sinun kohdallasi, mutta koettaa ainakin voi. Sillä käytännön kuvioista voi saada kokoon juuri sen verran voimia, että jaksaa päivän kerrallaan.
Toivon sinulle sydämestäni jaksamista!

Kiitos mauri, kaikki vastaukset tulee tarpeeseen. Tänään päätin, että helpolla en aio luovuttaa, vaikka vaikeaa tekeekin. Koitetaan nyt vaikka ensi alkuun kukkasia, joita en ole liiemmin emännälle kantanut. Myös kynttiläillallinen tarvii järjestää, vaikka perjantai-illaksi. Nyt täytyy alkaa toimiin. Tiedän, että väliltämme ei ole rakkaus kadonnut mihinkään, se on varmaa. Alkuhuuma on tosin haihtunut jo aikaa sitten, mutta kuitenkin luulisin että yhteinen elomme on vähintään keskitasolla, jos aletaan vertailemaan jollakin parinkuntien "onnellisuus-indeksillä"

Työkaverini, esimieheni 54-v äärimmäisen ihana naishenkilö oli ensimmäinen jolle oli heti aamulla pakko kertoa asiat suoraan. Hän tuntee niin appiukko-ehdokkaani kuin tilanteemme muutenkin hyvin, joten oli selvää että annoin hänen tietää asiasta. Hän osasi tietenkin valottaa minulle asiaa naisnäkökulmasta, ja tiesi että naiset nyt ollaan tällaisia. Tarvitaan sitä ylimääräistä huomiota, joskus enemmän ja vähemmän. Hän tietää/tuntee minut pohjimmiltaan kiltiksi miehenaluksi ja myös vaimoke on samanlainen nössö/pehmo kuin minä. Silmät kostuu heti, kun vähän tulee herkempi tilanne eteen. Mutta hänen ohjeillaan, koitetaan nyt kepillä mitä tuleva tuo tullessaan. Ei tuo oma emäntä nyt heti ole häipymässä, ehkäpä vasta joulukuun jälkeen, jolloinka asumistilanteemme joutuu KELA:n toimesta uudelleen tarkasteltavaksi. Silloin on hyvä rako muuttaa, mikäli tarve vielä vaatii. Toisaalta ajatus siitä, että hengaillaan 2kk kaveripohjalta meidän yhteisessä kodissamme, tuntuu aika absurdilta. Monta onpahan aikaa nähdä, voittaako rakkaus vai "sen jonkun" kaipuu, jonka tavoittelun jälkeen voi joutua toteamaan, että takaisin entiseen olisi sittenkin parempi palata. Mutta silloin se lienee jo myöhäistä, luulen.

 

[mauri]

Kiitos mauri, kaikki vastaukset tulee tarpeeseen....

Ja detailina: mauri on nainen...

Huomaavaisuutta ei voi viljellä koskaan liikaa, joten kaikenlainen helliminen on kannatettava ajatus! Se ei mene hukkaan. Itsestäänselvyyksinä emme voi kukaan toisiamme pitää. Ja silloin, kun alkuhuuma muuttuu tasaisemmaksi rakastamiseksi; silloin arjen huomaisuuseleet korostuvat. Harva asia on 'sanomattakin selvää', joten on ihanaa, kun kuulee mieheltään/naiseltaan vuosien yhdessäolon jälkeen uudelleen ja uudelleen, että hän rakastaa minua..
Ja tämä on tarkoitettu mietittäväksi niin meille hameväelle kuin miehillekin. Aina rakkautta ei voi pelastaa, mutta on paljon, mitä sen eteen voi tehdä...
Onnistumista Crapbagille!