PS. Anteeksi pitkä viesti, mutta päätin nyt sittenkin avautua kunnolla.
Meitä on tällä palstalla sellaisiakin, joiden keskittymiskyky riittää lukea pidempiäkin juttuja.
Jos mielipidettä kaipaat, tai vaikka et kaipaisikaan, niin tässä tulee:
On tietenkin mahdotonta tietää tilanteesta kaikkea ja kokonaiskuvan saamiseksi vaadittaisiin sen toisenkin osapuolen kanta. Kuitenkin, mitä tuosta sinun kertomastasi tuli ensimmäisenä mieleen, oli se, että kuolonkoureissaan tuo suhde jo on. Tottumisen ja välittämisen voima on kuitenkin suuri, jos ei olisi, ei olisi kivuliaasti loppuvia suhteitakaan. Yrittää voi aina jos tahtoa löytyy, mutta mt- ongelmista ja töistä/koulutuksesta vittuileminen on todellista vyön alle lyömistä. Jos toinen haluaa puhua asioista ja olla avoin, kun taas toinen haluaa lakaista asioita maton alle ja pitää yllä jotain vitun kiiltokuvaa ulospäin, on näkemysero jo sitä luokkaa, että ainakin itselleni tilanne olisi kestämätön.
Yksin jäämisen pelko näyttelee välillä liian suurta osaa parisuhteissa. Itsellänikin on sellaisesta kokemusta, että on toisen kanssa lähinnä siksi, ettei halua olla yksin. Ja vaikka tiedostaa asian olevan juuri noin, niin silti sitä haluaa vaan yrittää, että josko se kuitenkin siitä muuttuisi. Ei muutu.
On toki olemassa tapauksia, joissa suuren kriisin partaalla tai loppumassa oleva suhde on saatu pelastettua. Se kuitenkin vaatii rakkautta, yhteisymmärrystä ja joustamista. Toisen kantilta asioiden näkeminen on välttämätöntä. Juttusi perusteella ei naisella halua sellaiseen juuri ole.
Asiasta kertomasi perusteella sanoisin, että ei jatkoon. Itse asiassa tuosta tulee vähän sellainenkin fiilis, että eukko haluaa erota, mutta ei sitä jostain syystä halua sulle sanoa, niin alkaa sitten vaan passiiviseksi ja vittumaiseksi odottaen sinun päättävän tuon suhteen. Jotkut kun toimivat juuri tuolla lailla välttääkseen aloitteen tekemisen. Miksi, sitä en tiedä.
Äkkiähän se selviää. Sano hänelle, että jos asiat eivät muutu, niin tiet eroavat. Tee kuitenkin samalla selväksi, että haluaisit kyllä edelleen yrittää (jos edes haluat?), mutta se tuntuu mahdottomalta hänen käyttäytymisensä huomioon ottaen. Ja kun hän alkaa (ja hänhän alkaa) syyttämään sinua siitä, että asiat ovat huonolla mallilla, niin sano, että olet valmis kyllä yrittämään kovemmin, jos hänkin yrittäisi edes vähän nähdä asioita sinun kannaltasi.
Jos puhuminen ei auta, niin ei auta mikään. Sitten vaan nöyrästi päin pistimiä ja kohti uusia seikkailuja. Se on kohta taas kesäkin.
*edit*
...toinen puolisko minusta on pelonsekaisin tuntein, että mitä jos tosiaan jään yksin.
Pelottaako sinua todella se, että saatat jäädä yksin vai se, että saatat
menettää hänet? Tai varmasti mukana on kumpaakin, mutta tulipahan vaan mieleen, että jos kyse on puhtaasti tai edes enimmäkseen ensimmäisestä vaihtoehdosta, olet itsekin suhteessa vääristä syistä.