Jaaha, taas vaihteeks tällä rintamalla jotain positiivista. Saas nähä mitä kehkeytyy.
Hienoa tekstiä ei voi muuta sanoa. Itselle myös aamut ovat ne kaikkein vaikeimmat. Silloin sitä vain haroo hiuksiaan sängyn laidalla ja miettii kaikenlaista. Tänäänkin oli paljon tekemistä ja sitä tajusi ettei tullut ajateltua käytännössä ollenkaan häntä. Mutta nyt illalla sitä taas vajoaa yksinään niihin ajatuksiin. Hiukan pelottaa myös jo seuraava aamu ja se hiljaisuus ja yksinäisyys jota joutuu kokemaan. Aika parantaa haavat, kuten sanontakin kuuluu, mutta se tieto ei vain auta tällä hetkellä...Niin rikki sitä voi näköjään ihminen olla...Nyt kun itsellä toipuminen tuosta erosta käynnissä, niin pystyn vähän auttamaan myös tutzbaa ja king of the junglea ja ajattelin muutenki kirjotella miten itsellä menee nyt kun erosta alkaa tulla kaksi viikkoa täyteen.
Kirjoittelin tuonne jo kokemuksiani eron aikana ja sain todella hyviä neuvoja muilta kirjoittajilta mitä puuhailen vapaa-ajalla yms., että unohtaisin koko jutun. Olen käynyt katsomossa lätkää, tapaillut kavereita, sekä ei välttämättä niin hyvä juttu mutta käynyt baareissa tavallista enemmän.
Tämän hetken tilanne on se, että aina kun olen töissä, kavereiden kanssa, baarissa niin ajatukset vanhassa naisessa eivät enää suuresti pyöri. Nukkumaan meneminen on outoa, mutta senkin vielä pystyn tekemään lähes normaalisti mutta aamuisin kun herää on surullinen/yksinäinen olo edelleen ja sitä kestää aina niin kauan kun pääsen lähteä ulkoilmaan. Tietokonekin on ollut hyvä paikka ja auttanut unohtamaan kun on yksinäistä.
Välitän vanhasta naisestani edelleen todella paljon, ja huomaan sen varsinkin siitä kun olen tutustunut erääseen toiseen naiseen tässä lähipäivinä niin ei tunnu yhtään samalta ja taidan tehdä senkin vaan sen takia, että en ole näin yksinäinen, en tiedä. Eniten satuttaa, että exälläni on toinen mies jo vakavassa tapailussa ja tätä kun mietin tulen todella surulliseksi edelleen, miten hän toipui noin nopeasti? miten hän on voinut unohtaa meidät? Tekisi mieli edelleen päivittäin soittaa exälle ja jutella niitä näitä ja pitää toinen lähellä, mutta ei siinäkään ole järkeä. Eiköhän tämä toipuminen tästä suju, vaikka vieläkin tuntuu todella pahalta, ja en uskalla edes ajatella hyviä hetkiä mitä oli, saati sitä etteivät ne enää palaa koskaan... ;(
Jotain hyvääkin pitää löytää, ettei maailma näytä aivan mustalta. Olen huomannut että baarissa on todella paljon vientiä nyt kun en enää seurustele (olen komeampi kuin luulinkaan :), voin mennä minne tahansa koska tahansa eikä tarvitse kenellekään selitellä menojaan. Lisäksi olen nuori ja elämä vielä edessä ja tiedän että joku löytyy vielä jostain kun on sen aika. Se auttaa minua jaksamaan tässä kaikessa.. Mutta älkää edes harkitko mitään typerää vaikka surulliselta tuntuukin varmast vielä pitkään, itsellä käynyt monia asioita mielessä miten tuskan voi helpottaa kokonaan ja lopullisesti, mutta haluan näyttää kaikille että olen vahva ja jaksan.
Kirjoittelen lisää taas joku päivä tuntemuksiani, jaksamista tutzballe ja junglelle!
Välitän vanhasta naisestani edelleen todella paljon, ja huomaan sen varsinkin siitä kun olen tutustunut erääseen toiseen naiseen tässä lähipäivinä niin ei tunnu yhtään samalta ja taidan tehdä senkin vaan sen takia, että en ole näin yksinäinen, en tiedä. Eniten satuttaa, että exälläni on toinen mies jo vakavassa tapailussa ja tätä kun mietin tulen todella surulliseksi edelleen, miten hän toipui noin nopeasti? miten hän on voinut unohtaa meidät? Tekisi mieli edelleen päivittäin soittaa exälle ja jutella niitä näitä ja pitää toinen lähellä, mutta ei siinäkään ole järkeä. Eiköhän tämä toipuminen tästä suju, vaikka vieläkin tuntuu todella pahalta, ja en uskalla edes ajatella hyviä hetkiä mitä oli, saati sitä etteivät ne enää palaa koskaan... ;(
Tämä kuuluisi ehkä vitutusketjuun, mutta kun ei oikeastaan vituta vieläkään mikään niin mitä sitä suotta sinne rustaamaan. No anyways asiaan: olin launtaina ns sokkotreffeillä ja eihän siitä sitten oikeen mitään tullut. Ennakkotietojen mukaan seuralaiseni piti olla vartalotyypiltään hoikka ja kuulemma harrastaa liikuntaa aktiivisesti. Tämän takia itse asiassa suostuin koko hommaan eli siis neidon tapaamiseen. Totuus oli kyllä sitten ihan muuta. Mistään laarditapiirista ei ollut kyse, mutta arvion mukaan 165 senttisessa varressa oli painoa noin 65 kiloa. Silloin aletaan olemaan mallia normaalivartaloinen-pyöreä eikä missään tapauksessa olla hoikkia eikä urheilullisia. Minut tuntien on aika hullua järjestää mitään tuollaista, koska oman näkemykseni ja mieltymykseni mukaan 165 senttinen nainen saa painaa enintään 58 kiloa, mieluiten toki sen 55 kiloa ellei fitness-mimmistä tai muuten voimailevasta naisesta ole kyse jolla olisi tuota lihasmassaa se muutama kilo enemmän kuin tuolla muuten ihannepainoisella yksilöllä. Ihan mukavaa kyllä muuten oli niitänäitä jutella jopa ihan kolme tuntia ja lauantai-iltaa kuluttaa vaihteeksi muualla kuin kotosalla.
Muutenkin kun olen asiaa pohtinut niin tuo vartalon malli on omassa arvomaailmassani huikean tärkeä ja määrittelee sen voinko olla edes teoriassa ihmisestä kiinnostunut. Mulla itseasissa on vähän huono omatuntokin ton asian suhteen, mutta tiedän kyllä että näinhän sitä vähintään puolet ihmisistä ajattelee. Loppupeleissä itseään varten sitä eletään joten ehkäpä tämä nyt ei ihan syntiä kuitenkaan ole ja vaikka olisikin niin mitä sitten? Helvettiin joudun lopuksi (ihan muista syistä) kuitenkin.
Muutenkin kun olen asiaa pohtinut niin tuo vartalon malli on omassa arvomaailmassani huikean tärkeä ja määrittelee sen voinko olla edes teoriassa ihmisestä kiinnostunut. Mulla itseasissa on vähän huono omatuntokin ton asian suhteen, mutta tiedän kyllä että näinhän sitä vähintään puolet ihmisistä ajattelee. Loppupeleissä itseään varten sitä eletään joten ehkäpä tämä nyt ei ihan syntiä kuitenkaan ole ja vaikka olisikin niin mitä sitten? Helvettiin joudun lopuksi (ihan muista syistä) kuitenkin.
Eikös tuollainen 165/65 muutu 165/58 tilaan parin kolmen kuukauden urheilulla. Jos on kehityskelpoinen yksilö kyseessä.
Muutenkin kun olen asiaa pohtinut niin tuo vartalon malli on omassa arvomaailmassani huikean tärkeä ja määrittelee sen voinko olla edes teoriassa ihmisestä kiinnostunut. Mulla itseasissa on vähän huono omatuntokin ton asian suhteen, mutta tiedän kyllä että näinhän sitä vähintään puolet ihmisistä ajattelee. Loppupeleissä itseään varten sitä eletään joten ehkäpä tämä nyt ei ihan syntiä kuitenkaan ole ja vaikka olisikin niin mitä sitten? Helvettiin joudun lopuksi (ihan muista syistä) kuitenkin.
En ole kyseinen henkilö jolta kysyt, mutta tuossa voi kuitenkin merkitä se, että siinä vaiheessa kun se kyseinen ihminen muuttuu fyysisesti, niin häntä on oppinut rakastamaan ihmisenä (ainakin toivon mukaan) sen verran, että se ulkoinen ei enää paina niin vaakakupissa. Luulen, että puuntakaa puhuu tuosta ihastumisvaiheesta nyt, siinä toki varmasti kaikilla ihmisillä on jotkut ulkoiset kriteerit kyseessä, piirteitä toisessa mihin ihastutaan. Pidemmällä aikavälillä ne alkavat menettää merkitystään, kun tutustuu ihmiseen paremmin ja luonteet synkkaa keskenään ja niin edelleen.Parikymppisenä noita hyvärunkosia naisia on aika paljon enemmän kuin kolme-neljä tai viisikymppisenä. Meinaatko vaihtaa tarvittaessa, kun "itseä varten sitä vain eletään"?
En ole kyseinen henkilö jolta kysyt, mutta tuossa voi kuitenkin merkitä se, että siinä vaiheessa kun se kyseinen ihminen muuttuu fyysisesti, niin häntä on oppinut rakastamaan ihmisenä (ainakin toivon mukaan) sen verran, että se ulkoinen ei enää paina niin vaakakupissa. Luulen, että puuntakaa puhuu tuosta ihastumisvaiheesta nyt, siinä toki varmasti kaikilla ihmisillä on jotkut ulkoiset kriteerit kyseessä, piirteitä toisessa mihin ihastutaan. Pidemmällä aikavälillä ne alkavat menettää merkitystään, kun tutustuu ihmiseen paremmin ja luonteet synkkaa keskenään ja niin edelleen.
Luonne on ehkä tärkein kriteeri, mutta myös ulkonkö, eli vartalo ja kasvonpiirteet merkitsevät paljon. Olen sitä mieltä, että tyttöystävän/vaimon/yms. täytyy olla kaikilta kriteereiltä tietyn kriittisen pisteen yläpuolella. Jos sellaista ei löydy, niin sitten ei, en näe järkeä tyytyä sellaiseen mistä ei oikeasti pidä riittävästi, mieluummin on sitten ilman, ei se parisuhde mikään välttämättömyys ole ja huono parisuhde on täysin perseestä.Ja kun se luonne on kuitenkin pitkällä aikavälillä se nro.1, niin aika lottoa on löytää The One, jos vartalon mallia käytetään kriteerinä, edes siinä ihastumisvaiheessa.
No julkisuus on mitä on, siellä voi karkeasti sanoa, että äijä voi olla ihan minkätahansa näköinen ja ikäinen, jos vaan massia löytyy ja julkisuuden statusta, niin hehkeitä misuja riittää. Noin raadollistaen näin asia menee. Jokaisen oma valinta arvostaako vai ei tuollaista asennoitumista.Voi olla. Tosin ainakin julkisuudessa on ollut esillä aika monesti tapauksia, jossa vaihdetaan nimenomaan nuorempaan...
No se on sitten jokaisen oma paha jos pelkästään vartalo määrittelee ihmiset. Onnea vaan etsinnöille, ehkä tärppääkin. Pakko todeta, että en minäkään suurta ihastumisen tunnetta osaa kokea ihmisiin jotka ovat selkeästi ylipainoisia, siinä kohtaa menee se fyysisen ihastumisen raja. Se ei haittaa jos nainen on muodokas, eli ei tarvitse olla laiha tai hoikka, saa olla muotojakin. Ei ole este ja olen kyllä itse joskus ihastunutkin vähän pyöreämmän sorttisiin neitoihin.Uskoisin kuitenkin, että jos nyt 100% tärkein asia on pelkkä vartalon malli, niin aika paljon saa luonteeseen kiintyä, jotta homma jatkuu, jos puoliso lihoaa jostain syytä vaikkapa sen 20 kg. Ja kun se luonne on kuitenkin pitkällä aikavälillä se nro.1, niin aika lottoa on löytää The One, jos vartalon mallia käytetään kriteerinä, edes siinä ihastumisvaiheessa.
Entä sitten kun se naisen muoto muuttuu. Parikymppisenä noita hyvärunkosia naisia on aika paljon enemmän kuin kolme-neljä tai viisikymppisenä. Meinaatko vaihtaa tarvittaessa, kun "itseä varten sitä vain eletään"?
Välitän vanhasta naisestani edelleen todella paljon, ja huomaan sen varsinkin siitä kun olen tutustunut erääseen toiseen naiseen tässä lähipäivinä niin ei tunnu yhtään samalta ja taidan tehdä senkin vaan sen takia, että en ole näin yksinäinen, en tiedä. Eniten satuttaa, että exälläni on toinen mies jo vakavassa tapailussa ja tätä kun mietin tulen todella surulliseksi edelleen, miten hän toipui noin nopeasti? miten hän on voinut unohtaa meidät? Tekisi mieli edelleen päivittäin soittaa exälle ja jutella niitä näitä ja pitää toinen lähellä, mutta ei siinäkään ole järkeä. Eiköhän tämä toipuminen tästä suju, vaikka vieläkin tuntuu todella pahalta, ja en uskalla edes ajatella hyviä hetkiä mitä oli, saati sitä etteivät ne enää palaa koskaan... ;(
jaksamista tutzballe ja junglelle!
Kiitoksia. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Huonommin menee silloin kun on yksin ajatuksiensa kanssa. Paremmin silloin kun on muuta mietittävää. Valitettavasti koko aikaa ei pysty jotain tekemään, joten aika hajalla ollaan.
Pakostikin takertuu niihin hyviin muistoihin, jota kautta alkaa itsensä piinaaminen. Tiedän ettei niin saisi tehdä, mutta jostakin syystä niin teen. En tiedä kaipaanko kyseistä henkilöä, vai kaipaanko sitä tunnetta kun oli joku toinen vierellä. Tänään kaipaan henkilöä, huomena tunnetta. Suhde ei toiminut, joten pakko on pystyä päästämään irti. Jos yrittäisi uudestaan, molempia vain sattuisi. Tuntuu kuitenkin siltä, etten välittäisi siitä että minuun sattuisi. Haluaisin vaan hänet takaisin.
Mielialat vaihtelevat tunneittain. Lauantaina kun ero tuli, olin illalla täysin varma etten kestä ilman häntä. Sunnuntai-aamuna herätessäni mietin, että näin on parempi. Suhde olisi satuttanut molempia liikaa, joten oli parempi tehdä siitä ajoissa loppu. Tänään taas aamulla halusin takaisin.
Pelkään että alan soittelemaan ko. henkilölle, ja kertomaan kuinka kaipaan. Sitten menee hetki, ja tajuan, että teinkin väärin. Uusi soitto, ja uudestaan sattuu kun ilmoitankin että on parempi olla erossa. En edes ole jaksanut raahata puhelinta mukana kaikkialle, ihan vain tästä syystä. Haluan antaa molemmille aikaa koota ajatukset, ja katsoa tulevaisuudessa mikä on tilanne. Haluaisin olla kaveri/ystävä, mutta en usko että se onnistuu. Toivon, mutta en usko. Kaikki on kuitenkin ajasta kiinni.
Haluaisin soittaa ja kysyä miten tämä tyttö voi. Se kuitenkin toisi mieleen ihan liikaa muistoja, ja toipuminen lähtisi taaksepäin ja rajusti. Etäisyys on ehkä parempi tässä tilassa, vaikka se ahdistaakin. Juuri se etäisyys ja yksinäisyys on kamalinta. En edes tiedä oliko ero oikea päätös. Mitä jos tämä olisikin ollut "se oikea"? Jos oli, niin sittenhän ajaudumme yhteen vielä tulevaisuudessa. Se hiukan lohduttaa. Aina on kuitenkin mahdollisuus vielä uudelle yrittämiselle.
Yksin en saisi jäädä, mutta koko ajan jään. En halua mennä kavereiden kanssa mihinkään, vaikka pitäisi. Välttelen kaikkea mahdollista kontaktia muihin, sillä kaikesta tulee mieleen mitä ennen oli. Yksikin väärä sana, ja koko homma romahtaa.
Mitään uutta en halua, sillä haluan toipua kunnolla. Jos vain ottaisi jonkun vierelle, olisi se pelkkä korvike. Koko ajan miettisi, miten tämä entinen teki asiat toisin, miten hänellä oli oma tyyli.
Huh. Tällainen helpottaa kun saa avautua aivan putkeen, ilman keskeytyksiä. Saa käsitellä asiat sillain miten ne itse kokee, eikä tarvitse kuunnella jonkun sanomisia siitä, kuinka nyt on varmasti paremmin.
Osuit kyllä naulan kantaan. Itsellä on reilu puoli vuotta erosta, ja yli on päästy aikaa sitten todella hyvin, mitään sen vakempia juttuja ei kyllä vielä eron jälkeen ole ollut, lyhyitä "suhteita" pari ja muutama yhden illan juttu..Olet ilmeisesti jätetty osapuoli?
Tässä huomaa hyvin se miten erilailalla jätetty ja jättävä erosta yli pääsee.
Jättäjä (varsinkin jos nainen kyseessa) suunnittelee, miettii, käy kaikki mahdolliset tilanteet päässään läpi, jo monia kuukausia ennen eroa ja mahdollisesti "avaa jo uuttakin peliä!". Jättäjällä on siis ollut aikaa sopeutua tilanteeseen, miettiä se läpi, aloittaa jo uuden elämän suunnittelu, kun taas jätetylle kaikki tulee usein "kuin salama kirkkaalta taivaalta" ja erosta toipuminen kestää sen aikanansa.
Ihan samalla tavalla miehenpuolet toimivat jättäessään.Olet ilmeisesti jätetty osapuoli?
Tässä huomaa hyvin se miten erilailalla jätetty ja jättävä erosta yli pääsee.
Jättäjä (varsinkin jos nainen kyseessa) suunnittelee, miettii, käy kaikki mahdolliset tilanteet päässään läpi, jo monia kuukausia ennen eroa ja mahdollisesti "avaa jo uuttakin peliä!". Jättäjällä on siis ollut aikaa sopeutua tilanteeseen, miettiä se läpi, aloittaa jo uuden elämän suunnittelu, kun taas jätetylle kaikki tulee usein "kuin salama kirkkaalta taivaalta" ja erosta toipuminen kestää sen aikanansa.