TM kirjoitti:
Älä nyt suotta huolestu, olisikohan vaan noussut väärällä jalalla vuoteesta tjsp ja siksi huono päivä. Ei ole todellakaan sinun vika jos joku kiukuttelee ilman syytä.
Jep, lenkiltä tultuaan oli jo paremmalla tuulella, joten siitä selvittiin.
Ei siis tosiaan ollut ensimmäinen kerta, kun hän tuntui olevan suuttunut jostain mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Kyllähän hän usein koittaa noita peitellä, mutta huomaahan sen. Ja aina se alkaa sitten itseänikin vituttamaan.
Naisille tuntuu olevan turhan tyypillisiä tuollaiset ihmeelliset mielialan ailahtelut. Välillä tuntuvat suuttuvan ilman mitään syytä, tai sitten alkavat itkeskelemään eikä taaskaan minulla ole mitään käsitystä, että miksi.
Ja eihän tuo syyttäni tapahtuvat tunteenailahtelut muuten haittaisi, mutta kun ei osaa olla niin kiveä etteivätkö ne vaikuttaisi omaankin mielentilaani ja pilaisi minunkin päivääni.
Tosin nuo ilman syytä tapahtuvat ailahtelutkin ovat kivempia kuin ne, joille on syy - ja vielä sellainen syy jolle ei oikein mitään voi.
Parin viime vuoden aikana käyty puolen kymmentä vakavaa keskustelua aiheena: miksen huomioi häntä enemmän, miksi emme käy enemmän yhdessä jossain, miksei meillä ole enemmän yhteistä sosiaalista elämää ja yhteisiä tuttavia. Kaikki varmaan ihan hyviä kysymyksiä, mutta ongelma on siinä ettei minulla ole vastauksia, tai sellaisia vastauksia, jotka johtaisivat hyvään lopputulokseen.
Miksen huomioi häntä enemmän?
Olen luonteeltani hieman erakko, viihdyn liiankin hyvin yksikseni. Tämä on yksi syy, mikä myös vastaa noihin kahteen muuhun kysymykseen osaltaan. Lisäksi kun meillä on takana jo pitkä suhde niin ei tuo intohimoa enää ole. Se on osaltani toki sellaista välittämistä ja kai rakkauttakin, mitä se sitten lieneekään, mutta mitään huumaa, kiihkoa tai intohimoa ei ole. Kadehdin sinkkukavereitani, jotka voivat ryypätä ja rellestään vapaasti, iskeä naisia, pitää hauskaa. Kaipaan sinkkuelämää ihan helvetisti. Vaikka toki tiedän, että jos eläisin sinkkuelämää niin ehkä kaipaisin sitten jossain vaiheessa taas parisuhteeseen. Tiedän, ei koskaan hyvä. Tosin ehkä sitten valitsisin sellaisen kumppanin joka ei olisi niin erilainen kuin itse olen.
Miksi emme käy enemmän yhdessä jossain?
Okei, leffassa voisi käydä enemmän. Se on mukavaa. Mutta yöelämässä tai bilettämässä yhdessä? Koska intohimo puuttuu niin jotenkin se biletys yhdessä ei kiehdo. Se voisi kiehtoa jonkin verran enemmän, jos saisi sitten ainakin kännätä, mutta kun senkin suhteen vain syyllistetään. Minusta on hauska bilettää kun olen kännissä. Mutta jos lähden naiseni kanssa bilettämään niin jo muutaman tuopin jälkeen alkaa hienovarainen vihjailu, että tarviiko sitä niin kännätä. Ja jos kaikesta huolimatta onnistun humalan vetämään ja seuraavana aamuna en muista illan tapahtumia ihan kirkkaasti niin piikikästä vittuiluahan siitä tulee.
Miksei meillä ole enemmän yhteistä sosiaalista elämää ja yhteisiä tuttavia?
Erakkoluonne tuli jo mainittua. Lisäksi olen sellainen no bullshit-tyyppi. En jaksa jauhaa joutavia. En viihdy isossa joukossa, varsinkin jos ei ole alkoholitarjoilua. Miksi pitäisi lähteä istumaan iltaa ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, mitään puhuttavaa?
No, kaiken tämän valituksen jälkeenkin voi todeta, että kaikesta huolimatta pidän siitä meidän normaali arjesta. Arki on ihan mukavaa. Mutta sitten kun pitäisi tehdä jotain erityistä niin ongelmat yleensä alkavat.
Tälläisenä tämä kai tulee jatkumaan, ei näin pitkän suhteen jälkeen homma varmaan ihan helposti poikki mene, kun nainen tuntuu kuitenkin kaikesta huolimatta minusta pitävän. Jotenkin vain tuntuu, että elän hieman säästöliekillä nykyään, oikea minä pysyy kuoren alla piilossa..tuntuu että olisi niin paljon enemmän annettavaa. Mutta nykyiselle naiselleni ei vain ole intoa antaa oikein enempää.
Ennen tätä suhdetta olin aikamoinen menijä, bileiden ilopilleri ja tokihan siitä viinaakin sitten bileissä kului. Ja oli helvetin hauskaa. Nyt elämä on aika tasaisen harmaata ja muutaman kerran vuodessa kun pääsee baariin emännän ollessa jossain muualla niin hetken aikaa, ihan vain hetken aikaa, se vanha kipinä syttyy ja herään eloon.
Tätäkö se elämä on kun keski-ikä lähenee, tätäkö se tulee olemaan kuolemaan saakka? Elämäni, se oli ihan ok.