Ei saatana, ei saatana, ei saatana. Nyt on pakko rauhoittua.
Pari viikkoa jutellut Tinderissä erään tyypin kanssa. Viestejä vaihdeltiin varmaan lähemmäs sata ja käytiin kaikki läpi toisistamme. Tässä tulee se pieni riski, että kun liikaa viestittelee ennen näkemistä, niin jääkö ensinäkemiselle mitään "selvitettävää" toisesta ja onko jopa riski, että jutut loppuvat tavallaan kesken.
Itse olen sosiaalisesti kyllä todella lahjakas, mutta en mäkään osaa kantaa keskustelua kunnolla, jos vastapuoli ei tarjoa materiaalia tai mitään tarttumapintaa. No, nämä huolet olivat turhia.
Eilen oli sitten se päivä kun nähtiin. Heti kun neiti astui autooni, se hymy ja ilo meni ihan mun ihon läpi.
Se livenä näkeminen oli vaan hienoa jatkumoa niille meidän keskusteluille, eikä mitään huolta etteikö juttu luistaisi. Jutut lensi, huumori lensi, molemmat selvästi nautti toistensa seurasta.
Nelisen tuntia siinä treffailtiin, syötiin, käytiin keilaamassa jne. Aika vain riensi ja oli fiilis, että sitä ei oikeasti haluaisi ollaan missään muualla juuri nyt, kuin siinä.
Lopuksi sitten vielä vaihdettiin numerot ja suudelmat ja täydellinen ilta oli siinä.
Kotiin kun ajelin, niin kehon läpi meni vain sellainen lämmin ja hyvä fiilis.
Mä olen käynyt tässä parin vuoden aikana kymmenillä treffeillä, käytännössä jokaisen kanssa on ollut kivaa ja jäänyt fiilis, että nämä on kivoja ja hyviä tyyppejä.
Mutta ihan vain pari kertaa on jäänyt se fiilis, että mä ihan oikeasti haluan nähdä tämän ihmisen uudestaan ja valmis raivaamaan tilaa ja aikaa siihen.
Ja tämän neidin kohdalle tuli se fiilis, että mä olisin ihan valmis näkemään vaikka heti seuraavana aamuna, ihan poikkeuksellinen tunne.
Käytän myös mielessäni sellaista mittaria, että viihtyisinkö tai huokuuko tästä ihmisestä sellainen, että mä viihtyisin hänen kanssaan makaamalla sohvalla tekemättä mitään.
Tästä ihmisestä huokuu sellainen ja se on taas todella harvinainen fiilis.
Nyt on kyllä hyvä fiilis. Innolla ja uteliaana eteenpäin, että miten tämä tästä rakentuu.
P.S. Ihan niinkin pieni, mikroskooppinen asia, mutta kun yleensä me miehet ei juurikaan kehuja saada, niin se jää päähän.
Neiti totesi jossain kohtaa vaan, että "Sulla on kyllä tosi upea hymy".
Pieni kehu, mutta etenkin näin miehenä kun niitä aika harvoin saa kuulla, niin nuo jää mieleen pitkäksi aikaa.
Joten naiset, jos luette tätä. Kehukaa niitä miehiä!
Naisille kehut ulkonäöstä, vaatteista, tuoksusta on varmaan jopa osalle hyvinkin arkipäiväistä, mutta voin luvata, että miehet kuulevat niitä äärimmäisen harvoin, jos koskaan ja ne jäävät kyllä mieleen muunakin kuin sellaisina yleisinä kohteliaisuuksina.
Kolmisen kuukautta sitten tuli kirjoitettua tuollaisia fiiliksiä, tänään fiiliksinä onkin enää itku ja haikeus.
Tuosta 3kk takaisesta viestistä asiat eteni kauniisti eteenpäin. Treffailtiin, nautittiin toisistamme, suunniteltiin jopa tulevaisuutta pidemmällä aikavälillä. Voin rehellisesti sanoa, että mulla ei ole kenenkään kanssa ollut niin helppo olla ja helppo olla myös täysin oma itseni. Meillä synkkasi ajatukset, huumorintaju ja kaikki vaan todella täydellisesti.
Neiti vielä usein kehui minua kuinka ei olisi uskonut, että maailmasta löytyy niin hyvä tyyppi, joka on samanaikaisesti niin hauska, hyvä keskustelija kuin huomioonottavakin ja joka seisoo sanojensa takana.
Ja samat sanat voin sanoa hänestä. Löydettiin molemmat se oma yksisarvisemme.
Ja silti olen tässä nyyhkyttämässä.
Neiti kipuili välillä tasan yhden asian kanssa, joka lopulta myös koitui turmioksi.
Minun lapseni, joka on siis minulla vuoroviikoin ja ikää sen verran vähän vielä, että iso osa arkipäivästä elämää vielä pitkään.
Oltiin keskusteltu asiasta syvällisesti monta kertaa ja mä oletin, että kaikki olisi ihan hyvin.
Alkuviikosta käytiin kaupungilla kävelemässä käsi kädessä, viestit sisälsi sydämiä perjantaihin asti ja silti se kaikki loppui tänään.
Tänään sitten tuli puhelu, jossa hän kertoi, että ei vain löydä muuta ratkaisua kuin lopettaa tämä juttu.
Syinä oli ne aiemminkin esiin tulleet ajatukset mun lapsesta, lähinnä sen takia, että oli aina kuvitellut saavansa jonkun kanssa ensimmäisen yhteisen lapsen ja sen yhteisen ensimmäisen kokemuksen lapsen kasvattamisesta ja toisena syynä myös sen, että on sanonut olleensa elämässä aina ihmisille se "kakkosvaihtoehto", eli ei ensimmäinen kaveri, jolle soitetaan tai kutsutaan jonnekin ja haluaisi, että olisi kumppanille se ykkösvaihtoehto, eikä joutuisi tilanteeseen, jossa kokisi mustasukkaisuutta huomiosta ja ajasta minun lapseni kanssa, joka on täysin viaton asiaan.
Samoja teemoja, joita aiemmin jo ollaan käsitelty ja siellä ne taustalla kuitenkin pyöri.
Halusi kuitenkin yrittää, kun välitti niin paljon ja todella halusi meidän onnistuvan.
Se oli siinä se.
Olo on täysin tyhjä. Hitto alkuviikosta vielä suunniteltiin tulevaisuutta ja kaikkia menoja ja vieläpä neidin aloitteesta pääosin ja nyt on tilanne, että se ihminen on poistunut mun elämästä.
Ei ole ihmistä, jolle laittaa hyvää yötä-viestiä, ei ole sitä jonka kanssa vain maata sängyllä sanomatta sanaakaan ja silitellä toisiamme.
Ja tiedän, että on liian aikaista kokea kaikki kriisin vaiheita, mutta mua myös samalla pelottaa, että löydänkö mä koskaan sellaista ihmistä, joka aiheuttaa noin voimakkaita tunteita ja hyvää fiilistä ja jolle olla lämmin ja rakastava.
Ja uskaltaako sitä taas ikinä olla niin avoin ja tunteellinen koskaan, jos alkaa pelkäämään sitä, että helvetin isot sydänsurut tästäkin vain seuraa.