Täällähän on mielenkiintoista keskustelua aiheesta. Jospa vaikka lyön omankin korteni kekoon. Oma kosketus "monikulttuurisuuteen" alkaa sinänsä varhain, sillä 70-luvun lopulla koulun aloittaessani suuressa Helsinkiläisessä koulussa, luokallani oli lähistöllä asuva musta, adoptoitu poika, josta tulikin sitten oikein hyvä kaverini. Silloin se oli hyvin harvinaista, koulussamme oli varmaankin n. 900 oppilasta, ja kaveri oli ainoa erivärinen. Toki useampia romaneja, mutta kuitenkin ns. "valkoihoisia". Samaten ylä-asteella oli pari afrikkalaistaustaista tyttöä, joka silloinkin oli vielä harvinaista.
Sittemmin työn puolesta olen reissannut jonkun verran, ja tavannut ja tutustunut erilaisiin ihmisiin. Oikeastaan en juurikaan asiaa edes koskaan ajatellut, suhtauduin aika lailla neutraalisti eri kulttuurin tai uskontokunnan edustajiin. Sitten jokunen vuosi sitten vitutuskäyräni alkoi nousemaan pääkaupunkiseudulla pahoinpitelevien mamujengien myötä, jotka pääsääntöisesti valitsivat rasistisesti kohteikseen kanta-suomalaisia nuoria. Sitten perään napsahti case-Tapanila, ja aloin nuivistumaan oikein huolella.
Sittemmin olen tullut hyvinkin islam-vastaiseksi, ja tämä naurettava turvapaikkahakemusten valituskierrospelleily (eka nega, toinen nega, kolmas nega) on sitten ollut naula arkkuun. Ja tietenkin kiihtyvä terrori-iskujen aalto. Rasistiksi en tunnustaudu, mutta olen valmis liipaisemaan jokaisen islamistin jolla on vähänkään viitteitä terroristiryhmiin, ykkösellä takaisin lähi-itään. Tai ihan mistä ovatkin tulleet.