Tässä kolme suurinta ongelmaa tämän vuoden Suomen pelissä:
Siinähän se tuli - parannettavaa jäi kaikille osa-alueille.
Pakistossa kritiikki kohdistuu juurikin YV-viivapeliin, jossa ainoa ratkaisu tuntui olevan rannevippi, ja sekin 33% todennäköisyydellä ekaan nilkkaan. Pakkien viivapeli oli myös mielikuvitoksetonta ja passiivista, jossa ei ollut nousuja tai pelaajien puolenvaihtoja. Mielestäni mm. Mikko Koivun YV-pyörityksessä näki, että katse haki toiveikkaasti pakkeja, mutta kun tarjontaa ei ollut, niin piti yrittää muuta.
Toinen puolustuskritiikki koskee myös Jukka Jalosta. "Meidän Peli"-kiekkokontrolli on varmasti parhaimmillaan hieno asia, mutta toisaalta joukkueen puolustuksen rungon muodostivat Jaakola-Kukkonen-Väänänen-Järvinen, jotka pelasivat yli puolet turnauksesta. Ei mikään unelmamateriaali hidastuksiin ja kiekonhallintaan, joka vaatii hyvää jalkaa, pehmeitä käsiä, sekä pelikäsitystä, tai palautuksista muodostuu riski omaan päähän. Onko tällä pakistolla realistista lähteä tavoittelemaan 55+% kiekonhallintaa huippumaita vastaan?
Petteri Sihvonen kritisoi U-studioissaan myös osuvasti sitä, että miksi Suomi pelasi korostetusti mies miestä vastaan, eikä enemmän aluetta. Heikkoina hetkinä nähtiin maaleja joissa 4-5 pelaajaa oli pienessä nipussa, mutta vastustajien mailoja oli silti vapaana - yleensä pari pelaajaa vielä pötköttelivät jo jäässä ennen kuin verkko pöllysi.
Hyökäyksessä materiaali kävi yksinkertaisesti liian kapeaksi. Suomella oli asiallinen 1. kenttä, pari neloskenttää ja yksi vitja joka ei ollut kentällinen ollenkaan. Granlund hieman vertyi loppupeleihin, mutta isossa kuvassa 2. kenttä oli tehoton hyökkäyksessä, mutta myös heikko alaspäin pelaamisessa joten se ei soveltunut mihinkään rooliin.
Kenttäpelaajisto oli 1. kenttää lukuunottamatta kaikenkaikkiaan tasapaksu ja väritön. Käytettävissä olevat palikat ovat rajalliset, mutta kyllä esim. Lennart Petrell olisi tuohon joukkueeseen mahtunut, ja tuonut erikoisominaisuuksia jota siinä ei ollut. Jalonen luotti aika paljon kokoonpanoa kasatessaan omiin poikiin, mutta mitä näiltä "Jalosen miehiltä" saatiin kisojen aikana - ei juuri mitään. Onnistumisita vastasivat 1. ketju, yhdessä pelissä Joensuu, varauksin Järvinen ja nousujohteisen turnauksen pelannut Kontiola.
Suomen menestys vaatii huikeaa MV-peliä ja sitä ei tällä kertaa saatu. Esimerkiksi Vehasesta jäi Venäjä-pelistä mieleen se, että montako selkeää torjuntaa Petellä oli (kopiksi, jalalla)? Tuntui että torjuessaan hän lähinnä peitti, tai sitten laukaus meni ohi jos ei maaliin. Lehtonen on erittäin lahjakas maalivahti, mutta voittajatyyppinä en häntä ole nähnyt koskaan. Pikemminkin sellainen rikkaan miehen Noronen.
Summa summarum: Hivenen alaviistoon mentiin koko rintaman leveydeltä. Minimitulos saavutettiin neljän parhaan joukossa, mutta toisaalta isoista kiekkomaista kaatui vain USA kerran, jolle myös hävittiin kerran ja todella rumasti. Finalisti Slovakia toki kaatui, mutta Slovakia-otteluissa Suomi lähtee kuitenkin selvähkönä ennakkosuosikkina, vaikka Slovakia rakentelisi ties minkälaista The Miraclea turnauksessa. Käytössä oleva pelaajamateriaali on rajallinen, mutta sitä tärkeämpää on että valinnat menevät 100% nappiin, eikä kokonaisuus kestä yhtään Pesosen kaltaisia vapaalippulaisia.