Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Ollakseni]

Reijo Mäen Vares-sarja, on helppoa ja rentoa luettavaa sijoittuen pääosin Turkuun.
Seppo Jokisen Koskiset, sama homma mutta Tampereelle sijoittuvaa.
Lisäksi Matti Remeksen Hankoon sijoittuvat Ruuben Waara -dekkarit.

Vareksia tuli joskus luettua muutaman kuukauden sisään toistakymmentä kirjaa ja sen jälkeen ei ole tarvinnut. Alkoi käymään vähän masentavaksi ne, mutta päädyin sitä kautta Bukowskin pariin ja Bukowskista Camus'n kirjoitusten äärelle. Eli kyllä se pitkässä juoksussa kannatti.

 

[Sonny Burnett]

Mauri Paasilinna, Mustan nuolen miehet.

Everstiluutnantti Nikke Pärmin johtaman rangaistuspataljoonan vankien ja kommunistien sotaretki Jatkosodassa.

 

[tiimari]

Pari kuukautta meni Tolstoin Sodan ja Rauhan merkeissä. Ajoittain ihan OK meininki, mutta ei omia odotuksia täyttänyt.

 

[Blue F]

Olisko kellään suositella mitään helppoa kesälukemista? Lähinnä jotain dekkari / jännitys.

Mikäli yhtään tällainen tummanhuumorin ystävä olet, kuten allekirjoittanut, niin itse valitsisin Johtolanka-palkinnon saanutta Antti Tuomaista riippumatto-lukemiseksi. Synkkä kuin sydämeni ja Kaivos tarjoavat parasta kotimaista noiria, kun taas Palm Beach Finland, Pikku Siperia ja tv-sarjaksikin leivottu Mies joka kuoli antavat mainioita tuntumaa miehen mustankomedian taidoista. Omaan makuun koko tuotanto aivan timangia (pl. Majavateoria).

Lisäksi kotimaisista jännäriosastosta suosittelisin Max Seeckiä, sekä takuuvarmaa Norjankuninkaan Jo Nesbon Hole-saagaa. Hiukan vanhemmasta päästä tarttuisin huikeaan Millenium-trilogiaan (Stig Larsson), sekä David Lagercrantzin trilogiaa seuranneisiin jatko-osiin.

 

[maken veivi jr.]

Tässä pääsee ensi viikolla kirjastosta hakemaan hyvän kasan kirjoja… kiitos vinkeistä.

 

[MacRef]

Olisko kellään suositella mitään helppoa kesälukemista? Lähinnä jotain dekkari / jännitys.

Ei Ilkka Remestä, Agatha Christietä, Camilla Leckbergiä, Roberth Galbraithia eikä Mikael Hjorthia. Noita on tullut enemmän ja vähemmän jo luettua.

Elisa Kirja yhdistyi BookBeatiin ja sen jälkeen puolivahingossa törmäsin Helen Fieldsin kirjoihin. Luc Callanachia päähenkilönään kantava ”Täydellinen”-sarja on kyllä vienyt hyvin mukanaan, jo useampi kirja tullut luettua. Edinburghiin sijoittuvaa dekkaria.

Käytin Täydellinen-sarjaa sen vuoksi, että useampi kirja on nimeltään Täydellinen [jotain]. En tiedä, onko noita saatavilla kirjastoista, mutta kivaa kesälukemista ainakin itselle ovat olleet.

 

[jäämies-70]

Hiukan vanhemmasta päästä tarttuisin huikeaan Millenium-trilogiaan (Stig Larsson), sekä David Lagercrantzin trilogiaa seuranneisiin jatko-osiin.

Millenium-trilogialle iso peukku, on todella hyvä! Elokuvinakin ihan ok, siis ne ruotsalaisteokset.

 

[Jymäkkä]

Olen nyt lomilla ahminut kevyenä kesädekkarina tuon Satu Rämön Hildur- trilogian(4. kirja tosin tulossa, eli ei varsinainen trilogia siis). Ihan laatulukemista, joskaan ei mitään aivan loisteliasta. Rikokset "toimii" riittävän hyvin, vaikka ainahan noihin kuvioihin aukkoja jää. Kirjoissa myös sellainen rauhallinen, maanläheinen yleisfiilis, joka uppoaa allekirjoittaneeseen, ja henkilöhahmot, varsinkin suomalainen Jakob, kasvavat hyvin tarinan edetessä. Jonkin verran ehkä osien välillä semmoista puuduttavaa toisteisuuttakin toisaalta on. Pari isompaa valituksen aihettakin on, mutta juonipaljastusten takia spoilereissa nämä:

Spoileri

1. Rosan ja Björkin kohtalo oli pysynyt mysteerinä vuosikymmeniä, mutta loppujen lopuksi sitten jää ihan auki, että miksi. Tytöt siirrettiin salassa suojaan äitiä kohtaan väkivaltaiselta isältään äidin Hulda- siskon luokse, jonne äidin ja Hildurinkin(3. sisarus) oli tarkoitus myöhemmin karata. Äiti ja isä kuitenkin kuolivat pian auto- onnettomuudessa, tai Rakel- äidin järjestämässä murha-itsemurhassa, ja tieto kuolemista saavutti varmasti Hulda- siskonkin. Tästä huolimatta hän eleli tyttöjen kanssa Fär- saarilla, eikä katsonut tarpeelliseksi tiedottaa Hildurille ja muulle suvulle mitään siitä, että tytöt ovat hänen luonaan kunnossa. Eikä sukulaisilla myöskään missään vaiheessa tullut mieleen kysellä, mitä Huldalle kuuluu. Tätä ei kirjoissa perusteltu mitenkään, mikä jätti kyllä valjun maun. Helppohan tuohon olisi ollut keksiä, että Hulda tykästyi tyttöihin ja halusi pitää nämä omina lapsinaan tai jotain.
2. Jos on lukenut Gillian Flynnin "Paha paikka" kirjan, niin trilogian kerrontatyyli(monessa ajassa rinnakkain kuljettaen) ja juuri tuo tyttöjen katoamiseen liittyvä juonikuvio tuo kyllä tämän vahvasti mieleen. En nyt sano, että ihan kopioimista, mutta en ihmettele, jos on vahvoja vaikutteita saatu. Itselle tuli tuon samankaltaisuuden takia melko aikaisin mieleen, että äidin tilaustyö tuo lasten katoaminen on.

 

[Patarouva]

Olen nyt lomilla ahminut kevyenä kesädekkarina tuon Satu Rämön Hildur- trilogian(4. kirja tosin tulossa, eli ei varsinainen trilogia siis). Ihan laatulukemista, joskaan ei mitään aivan loisteliasta. Rikokset "toimii" riittävän hyvin, vaikka ainahan noihin kuvioihin aukkoja jää. Kirjoissa myös sellainen rauhallinen, maanläheinen yleisfiilis, joka uppoaa allekirjoittaneeseen, ja henkilöhahmot, varsinkin suomalainen Jakob, kasvavat hyvin tarinan edetessä. Jonkin verran ehkä osien välillä semmoista puuduttavaa toisteisuuttakin toisaalta on. Pari isompaa valituksen aihettakin on, mutta juonipaljastusten takia spoilereissa nämä:

Spoileri

1. Rosan ja Björkin kohtalo oli pysynyt mysteerinä vuosikymmeniä, mutta loppujen lopuksi sitten jää ihan auki, että miksi. Tytöt siirrettiin salassa suojaan äitiä kohtaan väkivaltaiselta isältään äidin Hulda- siskon luokse, jonne äidin ja Hildurinkin(3. sisarus) oli tarkoitus myöhemmin karata. Äiti ja isä kuitenkin kuolivat pian auto- onnettomuudessa, tai Rakel- äidin järjestämässä murha-itsemurhassa, ja tieto kuolemista saavutti varmasti Hulda- siskonkin. Tästä huolimatta hän eleli tyttöjen kanssa Fär- saarilla, eikä katsonut tarpeelliseksi tiedottaa Hildurille ja muulle suvulle mitään siitä, että tytöt ovat hänen luonaan kunnossa. Eikä sukulaisilla myöskään missään vaiheessa tullut mieleen kysellä, mitä Huldalle kuuluu. Tätä ei kirjoissa perusteltu mitenkään, mikä jätti kyllä valjun maun. Helppohan tuohon olisi ollut keksiä, että Hulda tykästyi tyttöihin ja halusi pitää nämä omina lapsinaan tai jotain.
2. Jos on lukenut Gillian Flynnin "Paha paikka" kirjan, niin trilogian kerrontatyyli(monessa ajassa rinnakkain kuljettaen) ja juuri tuo tyttöjen katoamiseen liittyvä juonikuvio tuo kyllä tämän vahvasti mieleen. En nyt sano, että ihan kopioimista, mutta en ihmettele, jos on vahvoja vaikutteita saatu. Itselle tuli tuon samankaltaisuuden takia melko aikaisin mieleen, että äidin tilaustyö tuo lasten katoaminen on.

Kaksi ensimmäistä kirjaa olen lukenut. Ensimmäisessä ärsytti jatkuva opastaminen, että näin Islannissa. Toisessa minulla ei ollut vertailukohtaa muihin kirjoihin, mutta jotenkin simppeliltä ratkaisu vaikutti.

Laitoin kirjat kiertoon ja seuraavat lainaan ehkä kirjastosta. Jakobin ex- vaimo vaikuttaa tässä vaiheessa todelliselta paskiaiselta.

 

[Jan Koller]

Laitoin kirjat kiertoon ja seuraavat lainaan ehkä kirjastosta. Jakobin ex- vaimo vaikuttaa tässä vaiheessa todelliselta paskiaiselta.

Kolmas osa nimensä mukaisesti keskittyy hieman enemmän Jakobiin, joten siinä Lenakin pääsee esiin. @Jymäkkä spoileri osasta olen samaa mieltä.

 

[lemponen]

Mielestäni noista Rämön Islanti-dekkareista nimenomaan se kolmas, eli Jakob, on paras.

 

[Kilgore Trout]

Luin viimeksi Kirsi Kunnaksen Sirkusjuttuja. Äänikirja eli luin sen ääneen. Minusta riimit eivät menneet aina ihan kohdalleen, mutta ehkä se ei ollut tarkoituskaan.

Sitä ennen luin Steven Strogatzin The Joy of X. Sitä joutui välillä oikein mietiskelemään, sen verran on aikaa koulu- ja opiskeluvuosista.

 

[Jymäkkä]

Mielestäni noista Rämön Islanti-dekkareista nimenomaan se kolmas, eli Jakob, on paras.

Edellisiä kirjoittaessa tämä oli vielä sataa sivua vajaa minulla. Pitkälti muuten samaa mieltä, mutta lopussa sitten lähti kyllä vähän laukalle, en ihan tyytyväinen ollut siihen, miten narut yhdisteltiin. Mutta tosiaan tuo Jakobin ja Lenan tausta perattiin hyvin.

Näistähän on nyt teatteri-versio ensi talvena Turussa ja tv-sarja käsittääkseni kuvataan tänä vuonna, jotain ehkä jo purkissakin, mutta loppuvuonna Islannissa isot kuvaukset. Tuotantoyhtiön(Take Two) edelliset tuotokset, Lahti 2001 mm., tosin olleet aika kökköjä. Nyt tosin budjetti on jotain miljoona per jakso, notta siitä ei pitäs jäädä kiinni.

 

[Stolk-2]

Gulagien historia on nyt luettuna. Ehkä tärkein anti oli kirjan loppu puolella, kun avattiin kuinka gulagit vielä vaikuttavat venäläisten ajatusmaailmaan ja niistä ei Venäjällä tule historiallisia totuus komissioita, missä selvitettäisiin mitä todella on tapahtunut. Paljon muutakin gulagien historioista kirja avasi. Suosittelen sen lukemaan.

Nyt siirryin kevyempään aiheeseen. Pave Maijasesta kertova Elämän Nälkä on nyt vuorossa.

 

[Tinke-80]

Jack Campbell - Kadonnut laivasto on kesälukemistona. En ole ennen tällaista scifiä lukenutkaan. Eli kyseessä on laivastosotaa avaruudessa.

Peloton (Kadonnut laivasto #2) - Jack Campbell

Kirja julkaistu lokakuu 3, 2017 | Alkuteos ilmestynyt 2007. Suomentanut Matti Rosvall. Kannen kuva: Shutterstock. Sidottu. ALLIANSSIN LAIVASTO jatkaa vaarallista ...

www.risingshadow.fi

 

[Tarinankertoja]

Jack Campbell - Kadonnut laivasto on kesälukemistona. En ole ennen tällaista scifiä lukenutkaan. Eli kyseessä on laivastosotaa avaruudessa.

6 osaa BlacJack Campell seikkaluja avaruuslaivastonsa kanssa. Erinomasia avaruuslaivastotaisteluja lukee mielellän, mutta muuten kuvio alkaa ennenpitkää toistaa itseään... varmaan siks meinas jäädä kesken, vaan lopulta kuudes osa ulos ja asiohin sai eri näkökulman.

Ihan hyvää avaruusoopperaa

 

[alwahla]

Jonkin verran vielä Dorian Grayn muotokuvaa jäljellä, mutta eiköhän kirja tule luettua viimeistään torstaihin mennessä, jolloin taas rustaan jonkinlaisen lyhyen yhteenvedon lukukokemuksesta.

Seuraavaksi kirjaksi olen valinnut hivenen toisenlaisen teoksen eli J.D. Salingerin Siepparin ruispellossa. Paljon kuullut tästä kirjasta vuosien saatossa, joten pitäähän se lukea, kun kerran mahdollisuus siihen on.

 

[Kilgore Trout]

Luin Kristin Hamelin kirjan Katoavien tähtien metsä, joka kertoo Itä-Euroopan metsissä natseja pakoilevista juutalaisista ja heitä auttavasta erätaitoisesta naisesta. Kirja alkaa mielenkiintoisesti, mutta alkaa toistaa itseään niin, että puolen välin jälkeen alkaa kyllästyttää. Lisäksi ärsyttää se, että kirjailija laittaa päähenkilön toistelemaan samaa asiaa hieman eri sanakääntein. Omituinen loppuratkaisukin tökkii.
Luettua siis tuli, mutta en voi varsinaisesti suositella.

 

[alwahla]

Tässä lupaamani lyhyt yhteenveto jälleen yhdestä kirjallisuuden klassikosta.

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Kuluneen kesän neljäs lukemani kirja ja pitkästä aikaa kirja, jonka sijoittuu 1800-luvun (tosin kyseisen vuosisadan loppupuolelle) Englantiin. Tuo vuosisata on lempivuosisatani, mitä tulee kirjallisuuteen, koska nykytekniikka loistaa vielä poissaolollaan ja yhteiskunta on vielä kehittymässä nykymuotoonsa.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka kaikki ovat nuoria, ylempää sosiaalista luokkaa edustavaa miestä, jotka hyvin harvoin, jos koskaan ovat tekemisissä rahvaan kansanosan kanssa. Näille kolmelle miehelle tärkeintä ajanviettoa ovat enimmäkseen lorvailu, muiden kaltaistensa eli käytännössä rikkaiden ja huomattavien perheiden kanssa hengailu sekä lukuisat illalliskutsut ja vastaavat sosiaaliset tapahtumat.

Päähenkilönä kirjassa on 17-vuotias Dorian Gray, joka on saanut verenperintönä äidiltään häkellyttävän kauniin ulkomuodon, kun taas hänen varallisuutensa on perua hänen isoisältään, joka kasvatti orvoksi jääneen pojan kotonaan, vaikkei voinut sietää tätä. Tuo tunne oli molemminpuoleinen, kuten käy ilmi kirjan sivuilta. Gray on kirjan alussa puhdas ja viaton ja vain etäisesti tietoinen siitä, miten ainutlaatuisella ulkonäöllä hänet on siunattu. Hän on myös naiivi ja ikäisekseen lapsellinen, koska ei ole pahemmin ollut muiden ikätovereidensa kanssa tekemisissä.
Hän rakastuu välittömästi omaan muotokuvaansa ja Hallwardin voimakkaasta myötävaikutuksesta hänestä kehittyy äärimmäisen hedonistinen ja narsistinen ihminen, jonka käytöksessä on selvästi merkkejä jonkinlaisesta sosiopatiasta. Mielihyvän saaminen ja elämästä nauttiminen seurauksista välittämättä muodostuu hänelle lähes uskonnoksi. Vasta aivan kirjan lopussa Gray alkaa pohtia, millaista hänen elämänsä mahtaisikaan olla, jos hän muuttuisi paremmaksi ihmiseksi.

Toinen päähenkilö kirjassa on taitelija Basil Hallward, joka on kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Gray ja joka suorastaan hullaantuu tämän ulkoisesta olemuksesta ja alkaa tekemään tätä esittävää taulua. Hallwardilla on korkea moraali ja kokee itsensä jollain tavalla Grayn isoveljeksi antaen tälle hyödyllisiä neuvoja, koska pitää tätä lähes loppuun asti jos ei nyt täysin viattomana, niin ainakin sellaisena henkilönä, jonka sielun voi vielä pelastaa. Rivien välistä voi olettaa, että Hallward on ainakin osittain kiinnostunut Graysta romanttisessa mielessä.
Hänen Graysta tekemä muotokuva muodostuu hänen taiteilijauransa kulminaatiopisteeksi, jonka jälkeen hänelle koittaa pitkä ja masentava alamäki. Tuota alamäkeä jouduttaa sekä se, että hän joutuu seuraamaan entisen muusansa eli Grayn moraalista alamäkeä vuosi vuoden jälkeen kuin myös se, että sekä Gray että Wotton hylkäävät hänen seuransa.

Kolmas päähenkilö on Hallwardin pitkäaikainen ystävä lordi Henry Wotton, joka on samaa ikäluokkaa Hallwardin kanssa. Wottonia voi pitää hyvinkin kirjan antagonistina tai ainakin sinä henkilönä, joka eniten myötävaikuttaa Grayn tulevaisuuteen sekä tämän hedonistisen maailmankuvan muodostumiseen. Wotton on äärimmäisen kyyninen, mielipiteiltään myrkyllinen filosifisti, joka alkaa ruokkia hyvin varhaisessa vaiheessa Grayn itserakkautta sekä neuvoo tätä olemaan välittämättä seurauksista. Mitä enemmän hän viettää aikaansa Grayn kanssa, sitä narsistisemmaksi tämä tulee. Hänen hahmonsa säilyy samanlaisena koko kirjan ajan.

Kuten todettua, on kirjan kantavat teemat ihmisen turmeltuneisuus, narsismi ja hedonismi. Koska Wilden oma elämä oli hyvinkin vivahteikasta ja nuo samaiset teemat esiintyivät usein hänen elämässään, ei ole mikään sattuma, että hän on niin taitavasti osannut niistä kirjoittaa. Erityisen taitavasti hän on kuvannut sekä Wottonin myrkyllisyyden ja manipuloinnin kuin myös Grayn vastaanottavuuden ja tämän moraalisen alamäkeen suistumisen kaikkine siihen liittyvine ongelmakohtineen.
Samalla hän on osannut hyvin kuvata niin tuon aikakauden muotia, arkkitehtuuria kuin vieläpä puutarhoja erilaisine kasveineen, joten ilmeisesti hän ehti hummausreissuillaan oppimaankin jotain.
Filosofiaa, tuota eniten vihaamaani tieteenalaa, löytyy kirjasta kosolti, mutta se ei todellakaan ole samanlaista kuin vaikkapa Dostojevskin tuotannossa. Tämä Wilden tarjoama filosofia on huomattavasti kevyempää, siis luettuna kokonaisuutena, muttei juurikaan sisällöltään, sillä se keskittyy nimenomaan hedonismin ja narsismin hehkuttamiseen.

Kirja on ehkä 134 vuotta vanha, mutta sen tarina on edelleen ajankohtainen, sillä vaikka asiat ja ihmiset muuttuvat, on narsismi, hedonismi sekä ihmismielen turmeltuneisuus edelleen sellaisia ominaisuuksia, joita nykyihmisellä esiintyy. Siksi voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, koska se pistää ajattelemaan heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Jos mahdollista, niin kannattaa katsoa vuoden 1945 filmatisointi lukukokemuksen höysteeksi.

****

 

[Rod Weary]

Yllättävän vähän osumia tässä ketjussa Blake Crouchiin haun perusteella. En nyt tiedä, onko Wayward Pines -trilogia mikään kulttiklassikko, mutta jonkin sortin bestseller kuitenkin.

Tutustuin Crouchin tuotantoon kaverin suosituksesta ja nappasin kirjakaupasta pari pokkaria. Abandon poukkoilee kahden eri aikakauden välillä Coloradon vuorilla. Hiukan vastaavanlainen asetelma kuin Kvenslerin Erämaassa, eli pieni porukka valtavassa läänissä ja jännäriä pukkaa. Dark Matter odottelee vielä hyllyssä.

WP:t otin käsittelyyn tässä välissä ja ahmimalla ne menivät läpi. Eivät ole mitään tiiliskiviä, ehkä nuo kolme olisi voitu jopa niputtaa yhdeksi järkäleeksi. Jatkuvajuoninen tarina kuitenkin kyseessä. Tässäkin tapauksessa takautumia riittää. Ihan viihdyttävää settiä, jos ei ihan väkisin ala kyseenalaistamaan asetelman uskottavuutta.

Tarinaa Crouch kyllä osaa iskeä ja mielenkiintoisia asetelmia luodaan huolella, kuten tuli todettua. Hiukan tulee mieleen Jo Nesbø hyvässä ja pahassa. Pahassa siinä mielessä, että päähenkilöiden henki tuntuu olevan jatkuvasti hiuskarvan varassa. Ja sitten sen seuraavan kiperän paikan pitää lyödä edelliset aina laudalta. Siihen hiukan turtuu ennen pitkää ja se vähäinenkin uskottavuus tuntuu olevan sivuseikka.

Kun nuo e-kirjat on nyt Elisan puolelta kustu lukulaitetta käyttäviltä, pitää varmaan ostella loput Crouchit ihan paperisina. Sitten joskus.

 

[1313]

Torstaina aloitin Yle Areenan kuunnelman Sinuhe Egyptiläinen.
Alusta lähtien ollut tosi vakuuttunut, mutta totesin, että on pakko lukea ihan kirjanakin, joten laitoin kirjastossa varaukseen.

 

[Zaster]

Kotimatkoja Mari Leppäsen Kanssa- Johanna Venho.

Jännää alkaa lukemaan elämänkerrallista kirjaa ihmisestä josta ei ennakkoon tiedä juuri mitään. Toki sen tiesin että Mari Leppänen on teologi ja Turun arkkihiippakunnan piispa ja että hänellä on lestadiolaistaustaa, mutta tämänkin vain pintapuolisesti jostain uutisesta joskus lukeneena.

Syy miksi tähän kirjaan tartuin olikin puhtaasti itse kirjailija Johanna Venho, joka runoteoksi on tullut joskus luettua ja niihin tykästyttyä.

Lestadiolaisuus ja Leppäsen pitkälle täysin suunnittelematon kulkeutuminen kohti piispan virkaa on kirjan punainen lanka. Tämä punainen lanka on onkin sitten ihastuttuvan sekainen ja sotkuinen lankakerä, kuten elämä usein onkin ja tätä Venho hienosti vuoroin kerii, vuoroin purkaa.

Kirja on synnytetty Leppäsen ja Venhon yhteisten matkojen aikana, muun muassa Utön majakkasaarelle, Velkuan kirkkoon, Tiilikkajärven pitkospuille, Naantalin Pyhän Birgitan kirkkoon, sekä lukemattomilla auto- ja junamatkoilla.
Leppänen on kirjan päähenkilö, mutta Venholla on kirjassa myös oma tärkeä roolinsa ja hän pohtiikin varsin avoimesti omaa suhdettaan kristinuskoon.

Kirjassa käydään Marin ja hänen vanhempien, sekä heidän sukujen elämää ja historiaa läpi, elämää jota uskonto ja varsinkin vanhoillislestadiolaisuus vahvasti värittää.
käydään läpi ja eletään sitä ihan tavallista arkea ja sitä miten lestadiolaisuus elämää määrittää ja rytmittää. Käydään rohkeasti läpi ne hetket jolloin Mari ensimmäisiä kertoja herää ajatukseen että ehkä tämä ei ole se tapa jolla hän haluaa elää, eikä se tapa jolla hän itse kristillisyyden kokee. Sekä tämän oivalluksen mukanaan tuoman vahvan identiteettikysymyksen.

Kirjassa tuodaan lestadiolaisuudesta esiin todella paljon hyviä ja lämpimiä asioita, mutta myös todella paljon ikäviä asioita. Näiden molempien vaikutusta Leppäsen elämään käydään avoimesti ja paikka paikoin todella raadollisesti läpi. On myös kohti, esimerkiksi Marin pappisvihkimys, joka oli täysin hänen oma valintansa, mutta sen vaikutukset aiheuttavan suurta kärsimystä myös hänen perheelleen ja läheisilleen ja tästä Mari kokee suurta tuskaan jonka välittyy kipeästi myös kirjan lukijalle.

Kirja on samaan aikaan äärettömän vahva ja herkkä. Johanna Venhon kaunista tekstiä on ilo lukea.

Kahden vahvan ja herkän naisen upea teos.

 

[Eddie]

Jo Nesbon jatko Valtakunnalle eli Kylän kuningas oli mielestäni avausosaa parempi. Jotenkin en osannut jatkoa tälle odottaa, mutta ilman odotuksia kirja on ihan mukava paketti. Ehkä jännin elementti tässä on se, että kirjan päähenkilö on sarjamurhaaja, mutta siitä huolimatta tavallaan se hyvis, jonka puolella lukija ehkä haluaa olla. Ehkä tähän teokseen on ahdettu vähän liikaa "erikoisia" sattumuksia, mutta noh.. Ei tätä liian vakavasti kannata ottaa. Tavallaan tämä on myös dekkari, mutta sen poliisin ei halua onnistuvan... Tai ehkä joku haluaa.. Jotenkin tuntuu, että tästä kirjasarjasta tullaan näkemään televisiointi.

Tuli myös kuunneltua tuollainen true crime tapaus Temmesläisestä Martta Saxista, joka murhattiin Kempeleessä vuonna 1934 osuuskauppaan, jossa hän toimi myymälänhoitajana. Näissä mielenkiintoista on myös aikalaiskuvaus ja kun aika tuttuja seutuja vielä kirjassa esiintyy... Pidin aika paljon tästä, mutta siihen vaikuttaa varmasti myös paikallisuus.

 

[Stolk-2]

Pave Maijasesta kertova Elämän Nälkä on nyt luettu. Tiesin Pave Maijasen uran olleen mittava, mutta kirjasta selvisi kuinka monessa musiikkiin liittyvässä asiassa Pave oli mukana. Hän oli bändien jäsen. Hän tuotti bändejä. Hän lauloi taustoja tai soitti instrumentteja monissa levytyksissä tai äänityksissä televisio ohjelmiin tai mainoksiin. Hän kirjoitti biisejä monille artisteille. Nyt osaan arvostaa häntä vielä enemmän.

 

[alwahla]

Lukukärpäsen purema vaikuttaa edelleen, vaikka tuo Sieppari ruispellossa onkin osoittautunut jonkinasteiseksi pettymykseksi. Siitä kuitenkin myöhemmin vähän tarkemmin, kun saan kirjan luettua.

Seuraavaksi projektiksi olen ottanut vaihteeksi suomalaisen kirjailijan teoksen eli Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien. Toistaiseksi ainoa Hotakaisen kirja, jonka olen lukenut, on ollut Klassikko, joka vei minut heti mukanaan tuossa keväällä 2000, joten odotukset ovat korkealla tämän uudemman kirjan suhteen. Ei se ainakaan voi olla huonompi kuin Karamazovin veljekset.