Mainos

Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

  • 693 032
  • 5 755

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Stephen King - Hohto

Nähtyäni Kubrickin leffaversion tästä kirjasta arviolta kuusi tai seitsemän kertaa vuosien saatossa olin lievästi sanottuna innoissani päästessäni vihdoin lukemaan tämän kirjan. Jostain kumman syystä kun tämä nimenomainen kirja on osoittautunut hyvin suosituksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa, joten esimerkiksi tuossa maalis-huhtikuussa sitä olisi joutunut odottamaan parikin viikkoa, mutta nyt se ilmaantui lähikirjastooni vain muutamassa päivässä. Hyvää kannatti odottaa? No, siitä voidaan olla montaa mieltä.

Kirjassa, jos se ei nyt jollekin ole tullut selväksi, seurataan Kalliovuorille muuttavaa Torrancen perhettä joskus 1970-luvun aikana. Perhe on pakotettu tekemään tämä matka, sillä perheen pää Jack Torrance on saanut kenties viimeisen mahdollisuutensa päästä töihin kunnialliseen ammattiin mokattuaan edelliset mahdollisuutensa alkoholisminsa ja väkivaltaisen käytöksensä vuoksi. Jack on päässyt töihin kunnianarvoisaan ja omalla tavallaan legendaariseen Overlookin hotelliin sen talonmieheksi talven ajaksi, jolloin hotelli on kiinni. Mukaansa hän ottaa vaimonsa Wendyn ja viisivuotiaan poikansa Dannyn, jotka eivät ole juurikaan innostuneet maisemanmuutoksesta eivätkä varsinkaan hotellista.

Jack on siis toipuva alkoholisti, jolla on hyvinkin äkkipikainen luonne, mutta joka rakastaa silti syvästi vaimoaan ja poikaansa. Kännitoilailujen sekä väkivaltaisen käytöksen vuoksi Jack on saanut potkut opettajanvirastaan, mutta koska hän tuon nimenomaisen viran aikana pääsi tutustumaan toiseen alkoholistiin, joka sattumalta on varakasta sukua, hän saa tältä vielä viimeisen tilaisuuden todistaa osaamisensa. Jackin tarkoituksena on tuon talven aikana sekä parantaa välejään perheeseensä ja varsinkin poikaansa, löytää se vanha kipinä vaimonsa kanssa sekä viimeistellä hänen vuosikausia työstämänsä näytelmäkirjoitus.

Jack on kolmekymppinen mies (kirjan tapahtumien aikaan 29-vuotias), joka vietti lapsuutensa ja nuoruutensa New Hampshiren osavaltiossa Uudessa-Englannissa. Hänen isänsä oli väkivaltainen alkoholisti, joka hakkasi surutta niin vaimoaan eli Jackin äitiä, kuin lapsiaan, Jack mukaanlukien. Jack kuitenkin rakasti isäänsä ainoana sisaruksistaan, sillä huolimatta siitä, että hän oli usein ottavana osapuolena isän palatessa kännireissuiltaan kuin raivo härkä, oli heillä niitä hyviä hetkiä, joita Jack muistelee vielä vuosikymmeniä syvällä kaiholla.

Wendy on kirjassa fiksu ja syvästi poikaansa ja edelleen myös Jackia rakastava äiti, jonka historiaa ei käsitellä läheskään yhtä kattavasti kuin Jackin. Wendy on 32-vuotias ja kärsii masennuksen lisäksi mustasukkaisuudesta, joka kohdistuu heidän yhteiseen poikaansa Dannyyn, jonka hän kokee rakastavansa Jackia enemmän kuin häntä. Wendystä kerrotaan kirjan sivuilla sen verran, että hänen äitinsä suhtautuu häneen hyvin vähättelevästi ja alistavasti ja pyrkii kaikin keinoin nolaamaan ja saattamaan tyttärensä huonoon valoon niin Dannyn, Jackin kuin kaikkien muidenkin ihmisten silmissä. Tämän johdosta Wendyn ja tämän äidin välit ovat käytännössä poikki.
Wendya ahdistaa suunnattomasti suunnaton hotelli keskellä villiä erämaata, mutta koska hän haluaa yrittää vielä kerran pelastaa avioliittonsa, hän suostuu jäämään Jackin ja Dannyn kanssa Overlookiin.

Danny on lähes tavallinen viisivuotias poika, joka omaa todella voimakkaita yliluonnollisia taipumuksia, joita kutsutaan hohdoksi. Hän osaa aistia ja "lukea" ihmisten ajatukset, pääsee tarvittaessa tunkeutumaan näiden mieliin ajattelemalla näitä intensiivisesti sekä pystyy aistimaan ihmisten hohdon, sillä hänellä itsellään on erittäin vahva hohto. Näiden lisäksi hän kykenee kommunikoimaan telepaattisesti pitkienkin maantieteellisten etäisyyksien päähän voimakkaalla hohdolla varustettujen ihmisten kanssa.
Hän kammoaa ensihetkistä lähtien hotellia, sillä äärimmäisen herkkänä ihmisenä hän kykenee aistimaan hotellissa majailevan silkan pahuuden, joka tekee mitä tahansa saadakseen Dannyn jäämään hotelliin.

Neljäs päähenkilö on Overlook-hotellin kokki Dick Halloran, afroamerikkalainen jättikokoinen kokki, joka kolmatta vuottaan työskenneltyään Overlookissa päättää sanoa sille hyvästit ja jatkaa elämäänsä mahdollisimman kaukana hotellista. Hänellä on vahva hohto ja omaa samanlaisia taipumuksia kuin Danny, mutta on silti valovuosia tätä "heikompi", mitä tulee hohtoon. Halloran on 60-vuotias mies, joka mieltyy välittömästi Dannyyn ja Wendyyn, kun taas Jack jää hänelle hyvin etäiseksi, koska hän ei pääse tämän mielen sisälle. Hän muodostaa nopeasti tiiviin yhteyden Dannyn kanssa huolimatta vuosikymmenien ikäerosta, sillä hänen käy sääliksi pikkupoika ja hän vaistoaa ja tietää hotellin vaarat.

Overlook-hotelli on siis eräänlainen pahuuden tyyssija, joka on vuosikymmeniä kestäneen historiansa aikana nähnyt moninaisia aallonpohjia kuin myös satumaista menestystä. Siellä on tapahtunut lukuisia väkivaltaisia murhia vuosikymmenien saatossa, jotka ovat usein jääneet selvittämättä ja joiden uhrit haahuilevat edelleen hotellin tyhjiä huoneita ja käytäviä pitkin etsimässä uutta uhria. Danny kykenee jollain tavalla vastustamaan hotellin pahuutta, kuin myös Wendy, mutta Jackin hotelli onnistuu murtamaan johtuen tämän heikosta psyykkisestä vahvuudesta, johon vaikuttaa niin alati paheneva viinanhimo talven eristäessä hotellin ulkomaailmasta, epäluuloisuus omaa perhettään kohtaan sekä lapsuuden muistot isästä.

Kirja on tyypillisen Kingin tapaan kirjoitettu varsin hyvin ja tarina etenee jouhevasti alusta alkaen. Perheen historia käydään läpi takaumina, joissa paljastuu Jackin väkivaltainen luonne, joka on kohdistunut niin Wendyyn, Dannyyn (jolta Jack mursi paljain käsin käsivarren vuotta ennen kirjan tapahtumia ja jota Wendy ei ole koskaan antanut tälle anteeksi) kuin myös erääseen oppilaaseen, jonka Jack hakkasi lähes koomaan löydettyään tämän puhkomasta hänen autonsa renkaita. Ilmiselvästi Jackin väkivaltaiset taipumukset ovat verenperintöä tämän omalta isältään, jota hän kirjan alussa vihaa ja rakastaa, mutta kirjan lopussa pelkästään rakastaa.

Kirjan hyviä puolia ovat ehdottomasti Wendyn esittäminen huomattavasti fiksumpana kuin mitä tämä oli Kubrickin leffassa, kirjoitustyyli sekä tarinan eteneminen. Lisäksi Jackin psyykeeseen päästään kirjassa tutustumaan hyvinkin tarkkaan, kuin myös Halloraniin luonteeseen ja elämään, mikä muistaakseni jäi todella vaatimattomaksi leffassa.

Huonoja puolia on puolestaan Danny sekä kirjan laimeus, mitä tulee kauhuelementteihin, joista King on tunnettu. Dannyn persoona on kyllä kuvattu kattavasti kirjassa, mutta jostain syystä ainakin minulle hänestä jää hyvin mitäänsanomaton kuva, mikä on harvinaista Kingiltä. Tämä kun on yksi parhaimmista kirjailijoista kuvaamaan ja käsittelemään lapsen maailmaa ja vieläpä lapsen näkökulmasta katsottuna. En tiedä, johtuuko tämä pettymys kirjan Dannysta siihen, mikä leffassa esitettiin vaiko sitten ne muut Kingin kirjat, joissa hän on päässyt kirjoittamaan todella hienosti ja taitavasti kauhusta lapsen silmin.
Overlook-hotellin kauhut tuntuvat varsin laimeilta kirjan sivuilta luettuna eikä se painostava tunnelma, joka ainakin minulle välittyi Kubrickin leffasta, oikeastaan missään vaiheessa tullut itselleni vastaan. Hotellia kyllä kuvattiin kattavasti, mutta sen teho jäi valjuksi.

Kirjaa voi kyllä suositella innokkaimmilla King-faneille, sillä kuuluuhan tämä kirjailijan tunnetuimpiin teoksiin, mutta henkilökohtaisesti olen pettynyt kokonaisuuteen. Paljon lupausta, mutta hyvin vähän konkretiaa. Katson jatkossa mieluummin leffan kuin palaan tähän kirjaan, vaikka toki leffassa Wendy esitettiin täytenä nyhverönä.

***
 

Dynamo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Nykyään kun poistetaan ja sensuroidaan yhtä sun toista, tuli mieleen Sinuhe Egyptiläistä lukiessa, onkohan uudemmissa painoksissa punakynää käytetty ja laitettu uutta sanaa tilalle vai onko Waltari koskematon? Tässä kun on runsaasti n-sanan käyttöä, enkä tarkoita naapuria.
Tekijänoikeudet ovat perikunnalla, koska Waltarin kuolemasta on alle 70 vuotta. Jos olisin perikuntaa, vastustaisin teosten muuttamista, sillä ne ovat oman aikansa tuotoksia.

Jos muistan oikein, Sinuhe "iloitteli" Neferneferneferin kanssa. Siinäpä oivallinen sanavalinta parittelulle.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Tekijänoikeudet ovat perikunnalla, koska Waltarin kuolemasta on alle 70 vuotta. Jos olisin perikuntaa, vastustaisin teosten muuttamista, sillä ne ovat oman aikansa tuotoksia.

Jos muistan oikein, Sinuhe "iloitteli" Neferneferneferin kanssa. Siinäpä oivallinen sanavalinta parittelulle.
Perikunta voi siteerata kirjailijaa jos joku alkaa vaatimaan muutoksia: ”Puheesi on kärpäsen surinaa korvissani.”

Kirjassa iloittiin aika saakelin taajaan, interracial meininkiäkin oli tarjolla. Tovin kesti ennen kuin meni perille tämän iloitsemisen merkitys, ei liian suorasukaisesti Waltari asioita kertonut.
 

Dynamo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Kirjassa iloittiin aika saakelin taajaan, interracial meininkiäkin oli tarjolla. Tovin kesti ennen kuin meni perille tämän iloitsemisen merkitys, ei liian suorasukaisesti Waltari asioita kertonut.
Ihan sama, ei sitä iloittelua heti tajunnut, kun sanaan tuossa merkityksessä en ollut törmännyt. Taisin jopa miettiä, että vittua se Sinuhe iloittelee, kun panemaan pitäisi päästä. Sana sopii kyllä hyvin Sinuhen naiviuden konseptiin.

Onkohan sitä iloittelua muut edes tuossa merkityksessä käyttäneet? Mitenköhän sana on käännetty englanniksi? Tuskin käännös on ollut "joyride".

Pitänee ottaa kirja hyllystä luettavaksi, edellisestä kerrasta on varmaan parikymmentä vuotta.
 

Ilmari Ahde

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukiputaan huorakuoro
Ihan sama, ei sitä iloittelua heti tajunnut, kun sanaan tuossa merkityksessä en ollut törmännyt. Taisin jopa miettiä, että vittua se Sinuhe iloittelee, kun panemaan pitäisi päästä. Sana sopii kyllä hyvin Sinuhen naiviuden konseptiin.

Onkohan sitä iloittelua muut edes tuossa merkityksessä käyttäneet? Mitenköhän sana on käännetty englanniksi? Tuskin käännös on ollut "joyride".

Pitänee ottaa kirja hyllystä luettavaksi, edellisestä kerrasta on varmaan parikymmentä vuotta.
Jaa-a, nyt kysyt pahoja. Ei ole englannin taitoa sen vertaa että kykenisin vakavasti arvailemaan, hassutteluvaihteella sitten ”afternoon delight”?

Sinuhe oli viisas mies, omaksi suosikiksi nousi Kaptah, ehkä hitusen veltto mutta teräväpäinen hänkin, eri tavalla kuin Sinuhe. Aina oli monenlaista draamaa ja vastusta kun Kaptah pääsi vauhtiin, mutta laskeutui jaloilleen kuin kissa.
 

Dynamo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Sinuhe oli viisas mies, omaksi suosikiksi nousi Kaptah, ehkä hitusen veltto mutta teräväpäinen hänkin, eri tavalla kuin Sinuhe. Aina oli monenlaista draamaa ja vastusta kun Kaptah pääsi vauhtiin, mutta laskeutui jaloilleen kuin kissa.
Sinuhen innostamana luin aikoinaan monta muutakin Waltarin romaania. Hyviä olivat, mutta kyllästyin asetelmaan, joka oli kirjoissa aika lailla sama. Päähenkilö Sinuhe on oppinut (lääkäri taisi olla useamminkin kirjan päähenkilön ammattina), mutta naiivi. Oikeana kätenä on oppimaton Kaptah, joka on sitten streetwise. Sinuhe tietysti pitää oppimatonta Kaptahia simppelinä. Naiset ovat petollisia ja pettävät naiivia Sinuhea. Kaptah ymmärtää kaupan teon ja rahan päälle, mistä lahjasta Sinuhea ei voi syyttää. Eivätkä naiset pyöritä Kaptahia.

Mikael Karvajalka ja jatko-osa Mikael Hakim ovat hyviä kirjoja, mutta tuo asetelma Mikaelin ja oikea kätensä Antti Tykinvalajan kanssa on melko suora kopio Sinuhesta. Mikäs siinä, ilmeisen toimivan konseptin Waltari löysi. Turms kuolemattomassa oli samoja elementtejä. Ihmiskunnan vihollisista en enää muista, luultavasti siinäkin. Kaarina Maununtytär oli toisenlainen, aihekin oli hyvin erilainen kuin noissa "seikkailuromaaneissa". Se Konstantinopolin valloituksesta kertova kirja saattoi jäädä kesken, muistini mukaan se oli jotenkin hyvin hidastempoinen, en ole tuosta varma, kahlasinko sen lopulta läpi.
 

Zeic

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, JHT
Sinuhen innostamana luin aikoinaan monta muutakin Waltarin romaania. Hyviä olivat, mutta kyllästyin asetelmaan, joka oli kirjoissa aika lailla sama.
Tein juuri samoin. Sinuhen veroisia eivät muut historialliset romaanit ole. Kun aloin olla jo vähän puutunut niin luin paljon myöhemmin Ihmiskunnan Viholliset. Yllättäen se osoittautui loistavaksi kirjaksi. Siinä "Sinuhe" seikkailee Neron ajan Roomassa. Mm. Seneca on sivuhenkilönä mukana.

Yllä esiin nostettu "naisten kanssa iloitseminen" on yksi esimerkki hienosta kielestä mitä Sinuhessa on käytetty. Vaikka muuten olettekin "kuin hullu apina olisi purrut teitä", "kirjoituksenne ovat vain Kärpästen surinaa korvissani" Kielen lisäksi kirjassa on hienoja seikkailuja, historiaa, ideologioiden tarkastelua, elämän merkityksen pohdiskelua... aika monelle Sinuhe on silti se tylsä tiiliskivi jonka loppuun ei koskaan pääse. Kirja toimii hyvin monella tasolla ja klassikon asema on erittäin hyvin ansaittu.

Vastauksena ketjun kysymykseen Tommi Liimatan Manse - Markka-aika. Dick Carnegie: kuinka saada ystäviä menestystä ja vaikutusvaltaa ja äänikirjana Heikki Silvennoisen nousut ja laskut.
 

Hakki#20

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Bayern München
Kesälomalla on lukenut kolme Chris Carterin kirjaa:
- Teloittaja
- Vaanija
- Veistäjä

Kyseessä on Los Angelesiin sijoittuva hyvin kirjoitettu kirjasarja jossa LAPD:n erikoismurharyhmä etsii sarjamurhaajia.
Kirja kirjalta Carter keksii sarjamurhaajille sairaita ja tuskallisempia tapoja tappaa ihminen. Täytyy laittaa myöskin viimeisin kirja "Ääni kuolemalle" kirjaston varauslistalle.
 

Patarouva

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Kesälomalla on lukenut kolme Chris Carterin kirjaa:
- Teloittaja
- Vaanija
- Veistäjä

Kyseessä on Los Angelesiin sijoittuva hyvin kirjoitettu kirjasarja jossa LAPD:n erikoismurharyhmä etsii sarjamurhaajia.
Kirja kirjalta Carter keksii sarjamurhaajille sairaita ja tuskallisempia tapoja tappaa ihminen. Täytyy laittaa myöskin viimeisin kirja "Ääni kuolemalle" kirjaston varauslistalle.
Luin tuosta sarjasta keväällä kolme ensimmäistä kirjaa eli Krusifiksitappaja, Teloittaja ja Vaanija.

Omassa lajissaan toimivia kirjoja. Ovat myös nopealukuisia, mikä on eduksi, kun lukee jotakin viihteeksi ja ei kaipaa mitään hidasta jankkaamista, jonka lukeminen tuntuu siltä, että tarkoituksena on saada kirjaan vain enemmän mittaa.
 
Viimeksi muokattu:

Rod Weary

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
Nyt vedetään vaihteeksi Sylvain Neuvelia. Siitä onkin jo aikaa, kun luin hienon Themis-trilogian innoittamana Take Them to the Stars -trilogian avausosan A History of What Comes Nextin. Se jäi silloin mun mielestä jotenkin hassusti kesken, enkä oikein päässyt sisälle muutenkaan juoneen. Syy on ehkä se, että sehän on tosiaan trilogian (?) avausosa. Nyt on menossa kakkososa Until the Last of Me. Olisi varmaan pitänyt lukea nyt uudelleen se eka osa alle ja jatkaa siitä. Ei niinkään sen juonen takia, vaan siksi, että olisin ehkä saanut enemmän irti siitä ykkösosasta. No, ainakin tykkään hiukan yli puolivälin paikkeilla tuosta kakkososasta enemmän. Kolmososa odottaa hyllyssä ja lopullinen arvio annetaan sen jälkeen.

En halua ennakoida enkä maalailla mustia pilviä, mutta tuo juoni vaikuttaa sellaiselta, että taidan pettyä loppuratkaisuun. Joko Neuvel osaa kirjoittaa itsensä ulos tuosta himmelistä ja kyseessä on huikea sarja, tai sitten loppu on pannukakku. Meni miten meni, viihdyttävää luetavaa saagan puoliväliin asti kuitenkin.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Sinuhen innostamana luin aikoinaan monta muutakin Waltarin romaania. Hyviä olivat, mutta kyllästyin asetelmaan, joka oli kirjoissa aika lailla sama. Päähenkilö Sinuhe on oppinut (lääkäri taisi olla useamminkin kirjan päähenkilön ammattina), mutta naiivi. Oikeana kätenä on oppimaton Kaptah, joka on sitten streetwise. Sinuhe tietysti pitää oppimatonta Kaptahia simppelinä. Naiset ovat petollisia ja pettävät naiivia Sinuhea. Kaptah ymmärtää kaupan teon ja rahan päälle, mistä lahjasta Sinuhea ei voi syyttää. Eivätkä naiset pyöritä Kaptahia.

Mikael Karvajalka ja jatko-osa Mikael Hakim ovat hyviä kirjoja, mutta tuo asetelma Mikaelin ja oikea kätensä Antti Tykinvalajan kanssa on melko suora kopio Sinuhesta. Mikäs siinä, ilmeisen toimivan konseptin Waltari löysi. Turms kuolemattomassa oli samoja elementtejä. Ihmiskunnan vihollisista en enää muista, luultavasti siinäkin. Kaarina Maununtytär oli toisenlainen, aihekin oli hyvin erilainen kuin noissa "seikkailuromaaneissa". Se Konstantinopolin valloituksesta kertova kirja saattoi jäädä kesken, muistini mukaan se oli jotenkin hyvin hidastempoinen, en ole tuosta varma, kahlasinko sen lopulta läpi.
Minä taas luin ensimmäiseksi Johannes Angeloksen, ja vasta sitten Sinuhen ja muut. Siksi pidin eniten juuri Johanneksesta.
Jos pidit sitä hidastempoisena, niin siihen liittyy tarina, jonka mukaan Waltari rupesi kirjoittamaan kirjaa Konstantinopolin piirityksestä. Kirjoitettuaan yli 400 liuskaa hän huomasi, ettei ole vielä päässyt Konstantinopoliin asti, ja hylkäsi ne liuskat.
Hylätyt sivut julkaistiin postuumisti nimellä Nuori Johannes. Ihan turhaan, vaikka kai siitä kustantaja ja perikunta rahaa sai, mutta se vasta oli hidastempoinen se.
 

Useful Idiot

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Matti Pellonpään elämäkertaa aloitin lukemaan.

Avautui samalla, että Hugo-peikon äänenä visailuohjelmassa (jonnet ei muista) olisi toiminut Pellonpää, ellei hän olisi kieltäytynyt pestistä. Tämän jälkeen ääninäyttelijäksi valikoitui Harri "Haba" Hyttinen. Huvittavaa kuvitella Pellonpää Hugona.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Se Konstantinopolin valloituksesta kertova kirja

Itse pidän Johannes Angelosta ehkä parhaana Waltarina. Ihmiskunnan viholliset taas on 'jatko-osa" uskonnolliselle "Valtakunnan salaisuus" kirjalle, joka sekin upposi kyllä näin ateistillekkin.

Historiallisten romaanien waltarityyppisinä suht viihteelistä historian kerrontana voi pitää Ken Folletin "Taivaan pilarit" ja sen jatko-osia. Pohjoismaalaisittain tietysti Jan Guilloun Temppeliherratrilogia vaikka vähän ehkä kirjoitustyyliltään 'dokumentaarisemmalla' otteella.

Oma lukunsa on sitten Bernad Cromnwelin historiasarjat ja kirjat. Tunnetuimmat meiilä lienee Saxon stories, josta Last Kingdom tv sarja on tehty. Sharpesta on tv leffoja toistakymmentä, ja ilmeisesti Sharpe sarjan suosio lopetti imo parhaan amerikan sisällisotaan sijoittuvan The Starbuck Chronicles:n neljänteen osaan (Sharpeja, napoleonin sotiin sijoittuvaa on yli 20 kirjaa)
 

Dynamo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Itse pidän Johannes Angelosta ehkä parhaana Waltarina. Ihmiskunnan viholliset taas on 'jatko-osa" uskonnolliselle "Valtakunnan salaisuus" kirjalle, joka sekin upposi kyllä näin ateistillekkin.

Historiallisten romaanien waltarityyppisinä suht viihteelistä historian kerrontana voi pitää Ken Folletin "Taivaan pilarit" ja sen jatko-osia. Pohjoismaalaisittain tietysti Jan Guilloun Temppeliherratrilogia vaikka vähän ehkä kirjoitustyyliltään 'dokumentaarisemmalla' otteella.

Oma lukunsa on sitten Bernad Cromnwelin historiasarjat ja kirjat. Tunnetuimmat meiilä lienee Saxon stories, josta Last Kingdom tv sarja on tehty. Sharpesta on tv leffoja toistakymmentä, ja ilmeisesti Sharpe sarjan suosio lopetti imo parhaan amerikan sisällisotaan sijoittuvan The Starbuck Chronicles:n neljänteen osaan (Sharpeja, napoleonin sotiin sijoittuvaa on yli 20 kirjaa)
Jotain samaa kerronnassa on myös Paolo Coelhon Alkemistissa. Se oli tosin pituudeltaan (alle?) puolet Waltarin tiiliskivistä.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
...ja Sinuhesta mieleen nyt tuli vielä Wilbur Smithin egypti sarja, joista 3 ekaa on erinomaisia.
Joen jumala, Kätketyn haudan arvoitus ja Niilin noita.

Jatkot on ihan luettavia, mutta taika on vähän väljähtyny

Niilin valtias, Aavikon jumala, Faarao
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Ja viä egyptistä tuli mieleen... P. Djèlí Clark:n egyptin mytologioihin perustuva fantasia sarja.. tai no 3 novellia ja yx kirja.

Enkuks .. mutta rikas fantasiamaailma joka poikkeaa länsimaisesta hienosti.. ha sekin on silti olemassa, läntinen fantasia.

Eli Dead Djinn Universe
Novellit:
"A Dead Djinn in Cairo"
"The Angel of Khan el-Khalili"
The Haunting of Tram Car 015

Ja näiden jatkeeks romaani
A Master of Djinn
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Luin Louis-Ferdinand Célinen kirja Sota (Guerre), joka perustuu yhteen kirjailijan asunnosta Pariisin vapautumisen jälkeen 1944 varastettuun käsikirjoitukseen. Se on nyt julkaistu 60 vuotta Célinen kuoleman jälkeen, ja jatko-osakin on luvassa.
Sota on raakaa ja rumaa, niin myös tämä kirja, jota Esa Pesonen kuvaa blogissaan osuvasti:

Hänen teoksensa ovat armottomia itseään ja muita kohtaan, rivoja, kyynisistä kyynisimpiä ja likaisia. Siis kiinnostavia. Niin myös yli puolivuosisataa kirjailijan kuoleman jälkeen löydetty teos Sota.

Se perustuu jollain tapaa Celinen kokemuksiin ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kääntyy pian niin absurdiksi, että mielikuvituksellakin on osuutensa asiaan. Aika pervon sellaisen, kun Celine on laittanut hoitajan runkkaamaan kuolemia tekeviä vankeja ja tunkemaan ilosta näihin pissaputkia.
 

tinkezione

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pens, Ipa, Rod Weery
Menossa Ann Leckien debyyttituotos Ancillary Justice, lupaavalta vaikuttaa. Sci-fistä puhutaan, ja ko. opus on ehkä jopa ainoana koskaan voittanut niin Hugo-, Nebula- kuin Clarke-palkinnonkin, joka toimi ihan summamutikassa ostoperusteena.

Jonossa on odottelemassa sitten Alastair Reynoldsin Prefect-trilogia, jonka viimeinen osa Machine Vendetta ilmestyi aivan vastikään. Reynoldsin mukaan Revelation Space -universumi on sen myötä toistaiseksi nähty.
 

Gotterdam

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Ketterä, Leijonat, IPV, Roihuttaret, PuMu
"Lars Kepler" - Paganini ja Paholainen. Taattua tavaraa pariskunnalta, joskin yksi kohtaus kirjassa oli melko absurdi humoristisessa mielessä. 4 lukematta enää.

Ehkä otetaan nyt kevyemmin ja otetaan luettavaksi Mankellit. Jospa lukisi ne kaikki.
 
Viimeksi muokattu:

SM84

Jäsen
Suosikkijoukkue
St Louis Blues, KuKi HT
Nyt on luettavana David Gogginsin Läpi Harmaan Kiven. Vajaat sata sivua takana ja on ollut erinomainen kirja tähän asti. Mielenkiintoinen tarina on Gogginsilla, ei ole helpolla päässyt elämässä.
 

aalto

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP, änärin suomalaiset
Kuuntelin Solvej Bollen Tilavuuden laskemisesta ensimmäisen osan ja toinen lähtee nyt viikonloppuna kuunteluun. Kyseessä on taas pitkästä aikaa kummallinen kirja-kokemus. Perustarinassa nainen juuttuu yhteen marraskuun päivään ja elää sen aina vaan uudestaan. Jonkun mielestä kirja saattaa olla tylsä, sillä siinä tapahtuu varsin vähän, mutta itse tykkäsin sen tunnelmasta, joka kaappasi ainakin mut mukaansa samana toistuvan päivän tylsyyteen ja siihen, miten ihminen turtuu ja kadottaa vähitellen itseään. Teos on sen verran lyhyt, ettei itseään toistava kerronta ehtinyt itseäni häiritsemään, katsotaan miten käy myöhempien osien kanssa.
 

Palstalegenda

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ukraina, Eveliina Määttänen
Kuuntelin kesälomalla autoa ajaessani kirjan Catherine: Walesin prinsessa.

Kirja julkaistiin 1.8.2024.

Epäilen, että saatan olla ainoa Jatkoajan nimimerkki, joka sen on kuunnellut, koska eihän sen kuuntelussa mitään järkeä ollut. Sen takia sen lomalla kuuntelin.
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Hietetäänpäs tässä lyhyet mietteet muutamasta kirjasta ja novellista jotka on tullut nautittua.

Viimeksi mainitsin Adrian Goldsworthyn Philip and Alexander kirjan jossa kerrotaan Makedonian kahden tunnetuimman kuninkaan Filippos toisen ja Aleksanteri kolmannen (tunnetaan liikanimellä suuri) elämistä ja pitkälti heidän valloituksistaan sillä ne seurasivat toisiaan. Kun Filippos aloitti kuninkaana hänellä oli vain pieni valtakunta jota ei pidetty edes suoraan kreikkalaisena, vaikka se olikin selvän helleeninen. Kuitenkin antiikissa oli tärkeää erotella barbaarit ja sivistyneet ihmiset toisistaan ja makedonialaiset eivät olleet ihan sivistyneitä. Noh, Filippos kun alkoi pikkuhiljaa laajentamaan valtakuntaansa ei sitä niinkään sivusilmin enää katsottukaan kun tämä alkoholiin, naisiin ja nuoriin poikiin mieltynyt kenraali tuli, näki ja valloitti. Samalla hänen ruumiinsa sai erittäin paljon kolhuja. Hänen jalkansa murtui aikanaan ja johti siihen että hän linkutti eteenpäin loppuelämänsä. Nuoli lävisti hänen silmänsä ja hän sokeutui. Lukuisia muita luunmurtumia ja pienempiä haavoja.

Poikansa Aleksanteri ei myöskään säästynyt vammoilta kun hän lähti valloittamaan Persiaa ja myöhemmin Intiaa (noin nykyisen Pakistanin alueelle hän loppujen lopuksi päätyi ja paluu matkallaan hän kävi alueilla ja kaupungeissa jotka eivät tule mieleen kuten Samarkandissa, Kandaharissa ja Hudžandissa. Aleksanteri kääntyi tunnetusti takaisin kun hänen armeijansa kieltäytyi menemästä eteenpäin vaan he halusivat palata kotiinsa. Tuo matka kuitenkin jäi kesken sillä Aleksanterin yllättävä kuolema ilman selkeää perijää jätti tilanteen avoimeksi kenelle tahansa joka sai käsiinsä miehiä ja jonkun tekosyyn millä saisi itsensä sidottua Aleksanterin oikeutetuksi perijäksi.

Adrian Goldsworthyn kirjoittaminen on kiehtovaa, joskin hän ei tunnu olevan erityisen hyvä narratiivin luoja. Tämä on tietysti hyvä asia kun käsitellään Arrianuksen, Polybiuksen ja Liviuksen teksteissä kerrotaan vain niin paljon kuin kerrotaan. Tämä johtaa melko katkonaiseen kerrontaan kun tiedämme että yhtenä vuotena valloitettiin joku alue ja seuraavana vuonna toinen lyhyissä taisteluissa. Emme kuitenkaan tiedä mitä noiden taistelujen välillä tapahtui ja vastuullinen historioitsija jättää sen tyhjäksi tai spekuloi varovaisesti.

Aikalaiskirjoituksia Aleksanterin elämästä meillä ei ole säilynyt vaikka Aleksanterilla olikin ihan omat propagandistit mukanaan ja he kirjoittivat historiansa. Toki noidenkin säilyminen kertoisi vain sen mitä Aleksanteri halusi kertoa.

-----

Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota


Olen Beevorilta lukenut ne kaksi kirjaa jotka kaikki muutkin ovat lukeneet, eli Stalingrad ja Berliini. Joskus olen hankkinut ja osittain lukenutkin Normandia 1944 kirjan mutta sen kohtalo oli vähän heikko kun eräällä ryyppyreissulla se päätyi kylpyammeeseen. Olin siis tietoinen Beevorin yleisestä tyylistä ja siitä että hän osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti ja värittää tarinaansa mielenkiintoisilla pikku faktoideilla. Tämä kirja oli kuitenkin pieni pettymys. Se keskittyi hyvin pitkälti sotilaalliseen aspektiin eikä niinkään ideologisiin taustoihin ja siirtoihin sillä kentällä. Tässä toki sivuttiin Baltian maiden, Suomen ja Puolan itsenäistymisiä ja sitä miten Valkoinen osapuoli ajoi itsensä nurkkaan kieltäytymällä myöntämästä noiden maiden itsenäisyyttä ja täten menettämällä koko sodan. Muuten tuo tuntui melko kevyeltä kokonaisuudelta verrattuna Revolutions podcastin tekemään sarjaan Venäjän vallankumouksesta. Nämä toimisivatkin ehkä parhaiten yhdessä Revolutionsin selittämällä taustoja, henkilöitä ja muuta sellaista samalla kun Beevor selittää miten taisteluissa meneteltiin. Ei kirja silti huono ole, se vain ei ollut ihan sitä mitä toivoin. Kirjassa mainittiin kuitenkin eräs bolshevikkijohtaja joka oli ottanut nimensä eräältä kirjalliselta hahmolta joka asui Pietarissa melkoisessa kurjuudessa, osin omasta tahdostaan.

----

Fjodor Dostojevski: Rikos ja Rangaistus

Minä en pidä Raskolnikovista erityisesti. En tosin usko että lukijan kuuluukaan pitää hänestä. Hän on tietyistä miellyttävistä ja hyvistä puolistaan huolimatta liian ylpeä ottaakseen apua vastaan vaan turvautuu mieluummin murhaan, kuvitellen olevansa itse hyvän ja pahan tuolla puolen. Olevansa Napoleoniin verrattava suurmies, kun oikeasti hän murentuu henkisesti kappaleiksi murhattuaan yhden naisen suunnitelmallisesti ja toisen ikäänkuin vahingossa ja pakosta tämän nähtyä hänet murhapaikalla vielä lämpimän ruumiin äärellä.

Kirja kuvaa meille rikoksen jo teoksen alkumetreillä ja loppuosa onkin omalla tavallaan kuvausta rangaistuksesta. Ei siitä minkä laki Raskolnikoville loppujen lopuksi antaa, vaan siitä miten tuo teko riivaa päähenkilöämme. Miten vainoharhaisuus jäytää häntä. Miten hän pelkää jäävänsä kiinni ja täten ei pysty nauttimaan ympäristöstään. Tunnustus tulee kun on tullakseen. Poliisi Porfiri Petrovits päättelee että Raskolnikov on syyllinen. Raskolnikov kertoo prostituoiduksi ajautuneelle Sonjalle itse mitä on tehnyt. Sonja tästä huolimatta lähtee hänen kanssaan Siperiaan karkoitukseen jossa Raskolnikov viimein tajuaa itsekin rakastavansa Sonjaa (rakkaus on sokeaa tai jotain).

En oikein tiedä mitä sanottavaa tästä kirjasta on mitä ei ole jo sanottu. Ymmärrän sen merkityksen, mutta ehkä en täysin.
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

No niin. Sain luetuksi tämän kirjan muistaakseni perjantaina, jonka jälkeen olen viettänyt viikonlopun kootakseni ajatukseni yhteen tästä lukukokemuksesta sekä kirjoittaakseni jonkinmoisen "lyhyen" yhteenvedon kirjasta. Katsotaan, mitä tästä nyt tulee.

Uljas uusi maailma on yksi 1900-luvun merkittävimmistä dystopiakuvauksista kaunokirjallisuudessa yhdessä George Orwellin 1984:n kanssa. Vaikka molemmat kirjat kertovat dystooppisesta maailmasta, on niissä merkittäviä eroja ja sen vuoksi niitä ei pidä missään nimessä sekoittaa toisiinsa, koska kirjoissa käsitellään dystooppista maailmaa hyvinkin eri tavoilla.

Uljaassa uudessa maailmassa on kaksi hyvin erilaista maailmaa: on totalitaristinen yhtenäisvaltio, joka kattaa lähes kaikki mantereet ja sen lisäksi on pieni, noin Ranskan kokoinen alue New Mexicon alueella, jossa asuvat "villit" ja joka on kaikin tavoin pyritty eristämään maailmanvaltiosta. Elämä noissa kahdessa maailmassa ei voisi olla kauempana toisistaan.

Maailmanvaltiossa ihmisen kohtalo määritellään jo sikiöstä alkaen sen mukaan, mihin yhteiskuntaluokkaan hän sattuu kuulumaan. Geenimanipulaation avulla nämä suurissa tuotantolaitoksissa tuotetut ihmisenalut jaetaan kreikkalaisten aakkosten mukaan alfoihin, beetoihin, gammoihin, deltoihin ja epsiloneihin. Alfat ovat määrältään vähäisimmät, mutta he ovat korkeimmissa viroissa ja tehtävissä. Myös beetat ovat pyramidin huipulla edustamassa keskijohtoa.
Gammat, deltat ja epsilonit edustavat työläisiä, joista viimeksimainitut ovat saaneet kaikkein lyhimmän tikun ns. valmistusvaiheessa. Monet deltoista ja epsiloneista on kloonattuja ja heitä käytetään käytännössä orjina tekemään kaikkein raskaimmat tehtävät niin tehtaissa, kaupungeissa kuin maaseuduilla. Alempikastilainen ei voi mitenkään nousta ylempään kastiin.

Kulttuuri on käytännössä kuollut, koska korkeakulttuuri ja taide on hävitetty ja sen omistaminen tai edes katsominen tulkitaan suureksi rikokseksi. Historia on puolestaan pyyhitty kokonaan ihmisten mielistä tuhoamalla kaikki museot, kirjat ja muistomerkit. Vain muutamia kirjoja on säilynyt, mutta niitäkin pidetään kassakaapeissa sekä visusti valvotuissa tiloissa, joista vain aniharvat alfat pääsevät niitä lukemaan. Kaikki suuret uskonnot on häivytetty ja korvattu Henry Fordilla, mistä lisää seuraavassa kappaleessa.

Konsumerismi ja monokapitalismi ovat maailmanvaltion kantavia periaatteita, minkä johdosta lapset aivopestään jo muutaman kuukauden ikäisestä vauvasta ihannoimaan kuluttamista, suhtautumaan avoimen alistavasti ja toisinaan myös rasistisesti alempiin yhteiskuntaluokkiin sekä ennen kaikkea palvomaan Fordin perustajaa Henry Fordia, joka on korvannut Jumalan. Tämän johdosta nykymaailmassa tunnettu ajanlasku on korvattu täysin toisella ajanlaskulla. Kirjassa eletään vuotta 632 jälkeen Fordin, joka siis tarkoittaa Fordin T-mallin ensiesittelyä vuonna 1908.

Maailmanvaltiossa asuvat ihmiset ovat siis syntyneet suurissa tuotantolaitoksissa kuin esimerkiksi radiot tai televisiot "syntyvät". Ihmissikiöitä karaistetaan tai poltetaan, tyhmennetään tai tehdään fiksummiksi, altistetaan sairauksille ja pyritään ennen kaikkea tekemään mahdollisimman paljon kuluttavaksi vuosikausia jatkuvan aivopesun myötä. Seksiä harrastetaan avoimesti ja sitä pidetään hyveenä, mutta koska merkittävä osa kansasta on steriilejä ja koska ihmisen valmistaminen tapahtuu tuotantolaitoksissa ympäri maailmaa, on perhe terminologiana hävitetty ja sanoista isä, äiti, sisko ja veli on tullut suorastaan kirosanoja.
Lääketiede pitää ihmiset työkykyisinä, mahdollisimman paljon kuluttavina ja seksuaalisesti aktiivisina aina 60 ikävuoteen asti, jonka jälkeen ihminen kuolee. Kuolemasta on tehty absurdi väliaikanumero, koska suurin osa kansasta ei tajua kuoleman konseptia.

Sotia ei ole esiintynyt vuosikausiin, koska valtio suorastaan työntää soma-nimistä huumetta ihmisten kurkuista alas saaden nämä käyttäytymään kuuliaisesti ja yhteiskunnan arvoja noudattaen. Toinen syy siihen, miksi sotia esiintyy niin vähän maailmanvaltiossa on se, että niin sanotut maailmanohjaajat ovat huomanneet alussa mainitsemani kastipyramidin olevan se paras tapa kaitsia väkivaltaisuuksia.

"Villien" kansoittamassa intiaanireservaatissa tilanne onkin sitten ihan eri. Heillä on kristinusko sekä luonnonuskontoja, äidit synnyttävät lapsensa ja kasvattavat nämä joko yksin tai kumppaninsa kanssa, lääketiede puuttuu, samoin konsumerismi ja monokapitalismi. Reservaatissa eletään suhteellisen vapaasti, mutta toisaalta siellä ollaan yhtä rasistisia ja epäluuloisia kohtaan kuin maailmanvaltiossa. Lisäksi alkoholi ja kovat huumeet aiheuttavat ongelmia varsinkin köyhempien ja muutenkin heikommassa asemassa olevien keskuudessa.

Pääosassa kirjassa on Bernard-niminen mies, joka kuuluu alfoihin (tarkemmin sanottuna alfamiinuksiin), mutta joka on tuotantovaiheessa syntyneiden komplikaatioiden johdosta jäänyt fyysisesti pienikokoiseksi. Hän on yksinäinen, epävarma ja introvertti, mitkä ovat kaikki sellaisia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joita tyypillisellä alfalla ei esiinny. Hän on nuori mies eli hieman 20-vuotias.

John on "villi", johon Bernard ja Lenina tutustuvat näiden matkatessa reservaattiin. Hänen äitinsä on Linda (beeta-), joka lähti aikoinaan matkalle reservaattiin Bernardin pomon kanssa ja joka jäi tuolle tielleen loukkaannuttuaan tapaturmaisesti. Tuo pomo on puolestaan Johnin isä, jonka hän tulee myöhemmin tapaamaan, kun hän päättää lähteä Bernardin ja Leninan matkaan. John on niinikään 20-vuotias mies, joka on oppinut lukemaan lukemalla ensin äitinsä tuomia geenimanipulaatiosta kertovia ohjeistuksia ja myöhemmin Shakespearen koottuja teoksia. John ihastuu palavasti Leninaan, mutta ei osaa ilmaista sitä.

Lenina on nuori, 19-vuotias beeta, joka työskentelee samassa työpaikassa kuin Bernard. Hän on siitä harvinainen nainen, että hän haluaa seurustella yhden ihmisen kanssa pitempään kuin muut. Yhteiskunnassa kun katsotaan hyväksi sellaista suhdetta, joka kestää vain muutaman viikon. Hän ihastuu Johniin ja on avoimen seksuaalinen. Hän ei kuitenkaan voi ymmärtää reservaatissa elävien elämäntyyliä ja paheksuu sitä voimakkaasti.

Kirja on alunperin julkaistu vuonna 1932 ja siinä näkyy selvästi tuolle ajalle tyypillinen tapa suhtautua väheksyvästi ja avoimen rasistisesti alkuperäiskansoihin sekä ylipäänsä eri taustoista tuleviin ihmisiin. Lisäksi kirjan tapa ennustaa tulevaisuutta tuntuu tietyissä kohdin huvittavalta, mitä tulee erityisesti teknisen kehityksen kuvaamiseen. Nämä kaikki on toki ihan ymmärrettäviä asioita, sillä tokkopa kukaan aikakautelainen olisi osannut aavistaa, millainen maailma tulisi olemaan esimerkiksi runsaan sadan vuoden päästä, puhumattakaan maailmasta vuonna 2540.

Kirjan parasta antia on nimenomaan konsurismin, hyvin ahdistavan totalitarismin ja monokapitalismin kuvailu niin suuressa kuvassa kuin pienen ihmisen silmin nähtynä (sekä maailmanvaltion asukkaiden että "villin"). Hyvin ankea vaihtoehtoinen tulevaisuus näyttäytyy kirjan sivuilta heti alusta alkaen ja meno vain kiihtyy, mitä pitemmälle kirjaa ehtii lukea.
Huonoja puolia on puolestaan juuri tuo rasismi, masentava maailmankuva sekä hivenen lattealta tuntuva loppu. Noista edellä mainituista aineksista olisi voinut helposti kirjoittaa toiset 280 sivua, jolla olisi syvennetty vielä voimakkaammin maailmaa vuonna 2540. Nyt kirjan loppu jätti vähän nihkeän maun suuhun. En rupea sitä spoilaamaan, mutta sen olisi voinut kirjoittaa paremmin.

Kaiken kaikkiaan ehdottomasti suositeltava romaani, joka herättää ajatuksia vielä pitkään sen jälkeen, kun on sulkenut kirjan kannet. Yksi parhaimmista dystopiaa käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut. Kannattaa myös lukea tuo Orwellin kirja, vaikka se toki onkin kovin erilainen tähän verrattuna.

****

P.S. Se siitä "lyhyestä" yhteenvedosta :P
 

Jof

Jäsen
Pitkähkön fiktiivisen kirjallisuuden jakson (n. puoli vuotta) jälkeen eteen sattui mielenkiintoinen muistelmakirjojen sarja, joilla on osittain jonkinlainen jatkumokin.

Nyt lopuillaan on Topi Salmen ja Tommi E. Virtasen teos Isäni Vexi. Topi on siis joidenkin ehkä muistaman kuuluisan sanoittajan Vexi Salmen poika ja kirjassa hän kertoo Vexistä omasta näkökulmastaan.
Tuon Vexi-kirjan jatkoksi ajattelin lukea samoilla vauhdeilla Tommi Saarelan kirjoittaman kirjan Kassu Halonen - Maailma on niin kaunis. Vexi ja Kassuhan pyörittivät aikoinaan yhdessä Kisun kanssa Flamingo -levy-yhtiötä ja heillä oli muutenkin tiivis yhteistyösuhde.
Sitten pöydällä on vielä Heikki Silvennoisen elämäntarina Nousut ja laskut. Tämä sopii jatkumoksi sekä musiikin että kirjoittajan osalta, koska em. Tommi Saarela on kirjoittanut myös tämän kirjan. Saarela on kirjoittanut myös Pave Maijanen - Elämän nälkä -kirjan, joka oli varsin mielestäni hyvä.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös