Tässä lupaamani lyhyt yhteenveto jälleen yhdestä kirjallisuuden klassikosta.
Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
Kuluneen kesän neljäs lukemani kirja ja pitkästä aikaa kirja, jonka sijoittuu 1800-luvun (tosin kyseisen vuosisadan loppupuolelle) Englantiin. Tuo vuosisata on lempivuosisatani, mitä tulee kirjallisuuteen, koska nykytekniikka loistaa vielä poissaolollaan ja yhteiskunta on vielä kehittymässä nykymuotoonsa.
Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka kaikki ovat nuoria, ylempää sosiaalista luokkaa edustavaa miestä, jotka hyvin harvoin, jos koskaan ovat tekemisissä rahvaan kansanosan kanssa. Näille kolmelle miehelle tärkeintä ajanviettoa ovat enimmäkseen lorvailu, muiden kaltaistensa eli käytännössä rikkaiden ja huomattavien perheiden kanssa hengailu sekä lukuisat illalliskutsut ja vastaavat sosiaaliset tapahtumat.
Päähenkilönä kirjassa on 17-vuotias Dorian Gray, joka on saanut verenperintönä äidiltään häkellyttävän kauniin ulkomuodon, kun taas hänen varallisuutensa on perua hänen isoisältään, joka kasvatti orvoksi jääneen pojan kotonaan, vaikkei voinut sietää tätä. Tuo tunne oli molemminpuoleinen, kuten käy ilmi kirjan sivuilta. Gray on kirjan alussa puhdas ja viaton ja vain etäisesti tietoinen siitä, miten ainutlaatuisella ulkonäöllä hänet on siunattu. Hän on myös naiivi ja ikäisekseen lapsellinen, koska ei ole pahemmin ollut muiden ikätovereidensa kanssa tekemisissä.
Hän rakastuu välittömästi omaan muotokuvaansa ja Hallwardin voimakkaasta myötävaikutuksesta hänestä kehittyy äärimmäisen hedonistinen ja narsistinen ihminen, jonka käytöksessä on selvästi merkkejä jonkinlaisesta sosiopatiasta. Mielihyvän saaminen ja elämästä nauttiminen seurauksista välittämättä muodostuu hänelle lähes uskonnoksi. Vasta aivan kirjan lopussa Gray alkaa pohtia, millaista hänen elämänsä mahtaisikaan olla, jos hän muuttuisi paremmaksi ihmiseksi.
Toinen päähenkilö kirjassa on taitelija Basil Hallward, joka on kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Gray ja joka suorastaan hullaantuu tämän ulkoisesta olemuksesta ja alkaa tekemään tätä esittävää taulua. Hallwardilla on korkea moraali ja kokee itsensä jollain tavalla Grayn isoveljeksi antaen tälle hyödyllisiä neuvoja, koska pitää tätä lähes loppuun asti jos ei nyt täysin viattomana, niin ainakin sellaisena henkilönä, jonka sielun voi vielä pelastaa. Rivien välistä voi olettaa, että Hallward on ainakin osittain kiinnostunut Graysta romanttisessa mielessä.
Hänen Graysta tekemä muotokuva muodostuu hänen taiteilijauransa kulminaatiopisteeksi, jonka jälkeen hänelle koittaa pitkä ja masentava alamäki. Tuota alamäkeä jouduttaa sekä se, että hän joutuu seuraamaan entisen muusansa eli Grayn moraalista alamäkeä vuosi vuoden jälkeen kuin myös se, että sekä Gray että Wotton hylkäävät hänen seuransa.
Kolmas päähenkilö on Hallwardin pitkäaikainen ystävä lordi Henry Wotton, joka on samaa ikäluokkaa Hallwardin kanssa. Wottonia voi pitää hyvinkin kirjan antagonistina tai ainakin sinä henkilönä, joka eniten myötävaikuttaa Grayn tulevaisuuteen sekä tämän hedonistisen maailmankuvan muodostumiseen. Wotton on äärimmäisen kyyninen, mielipiteiltään myrkyllinen filosifisti, joka alkaa ruokkia hyvin varhaisessa vaiheessa Grayn itserakkautta sekä neuvoo tätä olemaan välittämättä seurauksista. Mitä enemmän hän viettää aikaansa Grayn kanssa, sitä narsistisemmaksi tämä tulee. Hänen hahmonsa säilyy samanlaisena koko kirjan ajan.
Kuten todettua, on kirjan kantavat teemat ihmisen turmeltuneisuus, narsismi ja hedonismi. Koska Wilden oma elämä oli hyvinkin vivahteikasta ja nuo samaiset teemat esiintyivät usein hänen elämässään, ei ole mikään sattuma, että hän on niin taitavasti osannut niistä kirjoittaa. Erityisen taitavasti hän on kuvannut sekä Wottonin myrkyllisyyden ja manipuloinnin kuin myös Grayn vastaanottavuuden ja tämän moraalisen alamäkeen suistumisen kaikkine siihen liittyvine ongelmakohtineen.
Samalla hän on osannut hyvin kuvata niin tuon aikakauden muotia, arkkitehtuuria kuin vieläpä puutarhoja erilaisine kasveineen, joten ilmeisesti hän ehti hummausreissuillaan oppimaankin jotain.
Filosofiaa, tuota eniten vihaamaani tieteenalaa, löytyy kirjasta kosolti, mutta se ei todellakaan ole samanlaista kuin vaikkapa Dostojevskin tuotannossa. Tämä Wilden tarjoama filosofia on huomattavasti kevyempää, siis luettuna kokonaisuutena, muttei juurikaan sisällöltään, sillä se keskittyy nimenomaan hedonismin ja narsismin hehkuttamiseen.
Kirja on ehkä 134 vuotta vanha, mutta sen tarina on edelleen ajankohtainen, sillä vaikka asiat ja ihmiset muuttuvat, on narsismi, hedonismi sekä ihmismielen turmeltuneisuus edelleen sellaisia ominaisuuksia, joita nykyihmisellä esiintyy. Siksi voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, koska se pistää ajattelemaan heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Jos mahdollista, niin kannattaa katsoa vuoden 1945 filmatisointi lukukokemuksen höysteeksi.
****