Jälleen yksi lukuprojekti on saatu päätökseen ja on aika tehdä lyhyt yhteenveto lukemastani kirjasta.
Sofi Oksanen - Puhdistus
Vuosikausia kestäneen luenko nyt vaiko myöhemmin -pohdiskelun jälkeen päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kävin lainaamassa tämän kirjan kirjastosta, koska aikataulut ja elämäntilanteeni mahdollistivat sen. Monenlaisia ajatuksia herättäneen romaanin tarina vei minut nopeasti mukanaan ja mitä syvemmälle tarinaan upposin, sitä enemmän pystyin tekemään huomioita lukemastani.
Kirjassa on neljäs merkittävää teemaa, joista ensimmäinen ja samalla vahvin on sisarkateus, joka ilmenee kirjan päähenkilön Aliiden suhteessa omaan siskoonsa Ingeliin. Toinen teema on vuosikymmeniä kestänyt neuvostomiehitys, jota käsitellään takaumina ja nimenomaan Aliiden näkökulmasta. Kolmas teema on puolestaan nuoren venäläisen Zaran ja Aliiden suhde vuonna 1992, jolloin ensin mainittu ilmaantuu Aliiden luo. Neljäs teema on miesten kohdistama seksuaalinen väkivalta ja vaino naisia kohtaan, joita kuvataan mitään peittelemättä ja hyvinkin karulla tavalla.
Tapahtumapaikkana kirjassa on enimmäkseen virolainen maaseutu. Aliide on äärimmäisen kateellinen sisarelleen Ingelille oikeastaan kaikesta ja kun tämä sitten sattuu nappaamaan hänen ihastuksensa Hansin elämänkumppanikseen, tuohon kateuteen tulee mukaan vieläpä sairaalloinen mustasukkaisuus. Tämä mustasukkaisuus saa Aliiden tekemään monia julmiakin temppuja sisarelleen, mistä hän ei osoita katumusta edes vuosikymmeniä myöhemmin.
Tämä Aliiden mustasukkaisuus sekä epätoivoisen yksipuolinen ihastus Hansiin on kuvattu hyvin ja intensiivisesti, mutta sortuu loppupuolella todella väkinäiseen ja sanalla sanoen huonoon loppuratkaisuun. En rupea spoilaamaan tuota ratkaisua, vaikka se aika monelle lieneekin kovin tuttu.
Neuvostomiehityksestä ja kaikista siihen liittyvistä ongelmista tavallisen virolaisen arjessa aina sieltä 1940-luvun lopulta lähtien Oksanen osaa kertoa paljon paremmin. Epäluulo, viha, kateus, rakkaus, ahneus. Kaikki ihmismielen ikävimmät tunnetilat tulevat kirjan sivuilta vahvasti esille ja kuin pisteenä i:n päällä on kirjassa mukana jonkinlaista realismia mukana tuomassa näennäisesti aidolta näyttäviä raportteja, joissa kommarihallinto kertoo tekemistään tutkimuksista ja etsinnöistä, joiden tarkoituksena on ollut kaivaa esiin maanpetoksesta epäiltyjä likvidointia varten. Jotenkin kummasti noista raporteista tulee mieleen nyky-Venäjän meininki.
Ihmiskauppiaiden uhri Zara karkaa näiltä ja löytää itselleen piilopaikan siinä vaiheessa jo vanhuksena elelevän leskirouva Aliiden luota. Epäluulo näiden kahden välillä näkyy ja tuntuu selvästi, sillä kummankin kokemukset väkivaltaisista ja alistavista miehistä saavat nämä suhtautumaan toisiinsa alusta lähtien epäilevästi. Hiljalleen jonkinlainen välirauha saavutetaan, kun he oppivat tuntemaan toisensa paremmin. Tämä osa kirjasta on myös kirjoitettu hyvin ja koskettavan raa'alla tavalla, samoin kuin Zaran historia ennen Aliiden elämään tunkeutumistaan.
Lähes kaikki kirjassa mainitut naiset ovat jossain vaiheessa kokeneet seksuaalista ja / tai fyysistä väkivaltaa miesten puolelta ja se on jättänyt jälkensä heihin kaikkiin. Aliide ja Ingel kokivat sitä neuvostomiehityksen aikana, kun heitä kuulusteltiin kommarihallinnon puolelta, kun taas Zara koki sitä jouduttuaan ihmiskauppiaiden uhriksi ja alkaessaan työskentelemään prostituoituna ensin Neuvostoliitossa, sitten Saksassa ja myöhemmin Virossa. Ajat ovat ehkä muuttuneet, mutta väkivalta ja alistaminen ovat pysyneet muuttumattomina. Erityisesti tämä osa on onnistuttu kuvaamaan todella traagisella ja pysäyttävällä tavalla.
Sofi Oksasen vuonna 2008 ilmestynyt romaani kertoo veljeskansamme traagisesta historiasta neuvostomiehityksen alla aina 1940-luvulta 1990-luvun alkuun yhden virolaisen perheen näkökulmasta. Kirjoitustyyli on alusta lähtien jouhevaa ja tarina etenee kuin juna. Pieniin arjen yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi puutarhan kasveihin ja ruokasäilykkeiden valmistusprosessiin, ollaan ilahduttavasti panostettu ja ne tekevät omalla tavallaan raskaasta kirjasta vähän helpommin sisäistettävän.
Kirjassa on 380 sivua, joista suunnilleen 30 sivua on niitä mainitsemiani raportteja, joten hyvällä lykyllä tämän kirjan voi lukea vaikka viikossa. Kuten tunnettua, on kirja saanut vuosien saatossa monia palkintoja, jotka se on kyllä ansainnut, mutta jotenkin kirjan loppuosa jäi minusta vähän väljäksi ja alkuun ja keskiosaan verrattuna keskinkertaiseksi. Aivan kuin Oksaselle olisi tullut jonkinlainen kiirus saada tarinan eri osaset päätökseensä mutkia suoraksi vetämällä.
Lisäksi Hansin ja Aliiden suhteen kuvaus varsinkin loppupuolella muuttuu hyvinkin geneeriseksi kuvaukseksi toivottomasta rakkaudesta. Tuon osan olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin ja koskettavammin.
Kiteytettynä voisi todeta, että parhaimmillaan erinomainen draama veljeskansamme ahdingosta neuvostovallan miehityksen alaisena. Harmittavasti tuo erinomaisuus sijoittuu vain runsaaseen 150 sivuun, jonka jälkeen taso alkaa laskea.
****