Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Dynamo]

Itse pidän Johannes Angelosta ehkä parhaana Waltarina. Ihmiskunnan viholliset taas on 'jatko-osa" uskonnolliselle "Valtakunnan salaisuus" kirjalle, joka sekin upposi kyllä näin ateistillekkin.

Historiallisten romaanien waltarityyppisinä suht viihteelistä historian kerrontana voi pitää Ken Folletin "Taivaan pilarit" ja sen jatko-osia. Pohjoismaalaisittain tietysti Jan Guilloun Temppeliherratrilogia vaikka vähän ehkä kirjoitustyyliltään 'dokumentaarisemmalla' otteella.

Oma lukunsa on sitten Bernad Cromnwelin historiasarjat ja kirjat. Tunnetuimmat meiilä lienee Saxon stories, josta Last Kingdom tv sarja on tehty. Sharpesta on tv leffoja toistakymmentä, ja ilmeisesti Sharpe sarjan suosio lopetti imo parhaan amerikan sisällisotaan sijoittuvan The Starbuck Chronicles:n neljänteen osaan (Sharpeja, napoleonin sotiin sijoittuvaa on yli 20 kirjaa)

Jotain samaa kerronnassa on myös Paolo Coelhon Alkemistissa. Se oli tosin pituudeltaan (alle?) puolet Waltarin tiiliskivistä.

 

[Tarinankertoja]

...ja Sinuhesta mieleen nyt tuli vielä Wilbur Smithin egypti sarja, joista 3 ekaa on erinomaisia.
Joen jumala, Kätketyn haudan arvoitus ja Niilin noita.

Jatkot on ihan luettavia, mutta taika on vähän väljähtyny

Niilin valtias, Aavikon jumala, Faarao

 

[Tarinankertoja]

Ja viä egyptistä tuli mieleen... P. Djèlí Clark:n egyptin mytologioihin perustuva fantasia sarja.. tai no 3 novellia ja yx kirja.

Enkuks .. mutta rikas fantasiamaailma joka poikkeaa länsimaisesta hienosti.. ha sekin on silti olemassa, läntinen fantasia.

Eli Dead Djinn Universe
Novellit:
"A Dead Djinn in Cairo"
"The Angel of Khan el-Khalili"
The Haunting of Tram Car 015

Ja näiden jatkeeks romaani
A Master of Djinn

 

[Kilgore Trout]

Luin Louis-Ferdinand Célinen kirja Sota (Guerre), joka perustuu yhteen kirjailijan asunnosta Pariisin vapautumisen jälkeen 1944 varastettuun käsikirjoitukseen. Se on nyt julkaistu 60 vuotta Célinen kuoleman jälkeen, ja jatko-osakin on luvassa.
Sota on raakaa ja rumaa, niin myös tämä kirja, jota Esa Pesonen kuvaa blogissaan osuvasti:

Hänen teoksensa ovat armottomia itseään ja muita kohtaan, rivoja, kyynisistä kyynisimpiä ja likaisia. Siis kiinnostavia. Niin myös yli puolivuosisataa kirjailijan kuoleman jälkeen löydetty teos Sota.

Se perustuu jollain tapaa Celinen kokemuksiin ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kääntyy pian niin absurdiksi, että mielikuvituksellakin on osuutensa asiaan. Aika pervon sellaisen, kun Celine on laittanut hoitajan runkkaamaan kuolemia tekeviä vankeja ja tunkemaan ilosta näihin pissaputkia.

 

[tinkezione]

Menossa Ann Leckien debyyttituotos Ancillary Justice, lupaavalta vaikuttaa. Sci-fistä puhutaan, ja ko. opus on ehkä jopa ainoana koskaan voittanut niin Hugo-, Nebula- kuin Clarke-palkinnonkin, joka toimi ihan summamutikassa ostoperusteena.

Jonossa on odottelemassa sitten Alastair Reynoldsin Prefect-trilogia, jonka viimeinen osa Machine Vendetta ilmestyi aivan vastikään. Reynoldsin mukaan Revelation Space -universumi on sen myötä toistaiseksi nähty.

 

[Gotterdam]

"Lars Kepler" - Paganini ja Paholainen. Taattua tavaraa pariskunnalta, joskin yksi kohtaus kirjassa oli melko absurdi humoristisessa mielessä. 4 lukematta enää.

Ehkä otetaan nyt kevyemmin ja otetaan luettavaksi Mankellit. Jospa lukisi ne kaikki.

 

[SM84]

Nyt on luettavana David Gogginsin Läpi Harmaan Kiven. Vajaat sata sivua takana ja on ollut erinomainen kirja tähän asti. Mielenkiintoinen tarina on Gogginsilla, ei ole helpolla päässyt elämässä.

 

[aalto]

Kuuntelin Solvej Bollen Tilavuuden laskemisesta ensimmäisen osan ja toinen lähtee nyt viikonloppuna kuunteluun. Kyseessä on taas pitkästä aikaa kummallinen kirja-kokemus. Perustarinassa nainen juuttuu yhteen marraskuun päivään ja elää sen aina vaan uudestaan. Jonkun mielestä kirja saattaa olla tylsä, sillä siinä tapahtuu varsin vähän, mutta itse tykkäsin sen tunnelmasta, joka kaappasi ainakin mut mukaansa samana toistuvan päivän tylsyyteen ja siihen, miten ihminen turtuu ja kadottaa vähitellen itseään. Teos on sen verran lyhyt, ettei itseään toistava kerronta ehtinyt itseäni häiritsemään, katsotaan miten käy myöhempien osien kanssa.

 

[Palstalegenda]

Kuuntelin kesälomalla autoa ajaessani kirjan Catherine: Walesin prinsessa.

Kirja julkaistiin 1.8.2024.

Epäilen, että saatan olla ainoa Jatkoajan nimimerkki, joka sen on kuunnellut, koska eihän sen kuuntelussa mitään järkeä ollut. Sen takia sen lomalla kuuntelin.

 

[Ollakseni]

Hietetäänpäs tässä lyhyet mietteet muutamasta kirjasta ja novellista jotka on tullut nautittua.

Viimeksi mainitsin Adrian Goldsworthyn Philip and Alexander kirjan jossa kerrotaan Makedonian kahden tunnetuimman kuninkaan Filippos toisen ja Aleksanteri kolmannen (tunnetaan liikanimellä suuri) elämistä ja pitkälti heidän valloituksistaan sillä ne seurasivat toisiaan. Kun Filippos aloitti kuninkaana hänellä oli vain pieni valtakunta jota ei pidetty edes suoraan kreikkalaisena, vaikka se olikin selvän helleeninen. Kuitenkin antiikissa oli tärkeää erotella barbaarit ja sivistyneet ihmiset toisistaan ja makedonialaiset eivät olleet ihan sivistyneitä. Noh, Filippos kun alkoi pikkuhiljaa laajentamaan valtakuntaansa ei sitä niinkään sivusilmin enää katsottukaan kun tämä alkoholiin, naisiin ja nuoriin poikiin mieltynyt kenraali tuli, näki ja valloitti. Samalla hänen ruumiinsa sai erittäin paljon kolhuja. Hänen jalkansa murtui aikanaan ja johti siihen että hän linkutti eteenpäin loppuelämänsä. Nuoli lävisti hänen silmänsä ja hän sokeutui. Lukuisia muita luunmurtumia ja pienempiä haavoja.

Poikansa Aleksanteri ei myöskään säästynyt vammoilta kun hän lähti valloittamaan Persiaa ja myöhemmin Intiaa (noin nykyisen Pakistanin alueelle hän loppujen lopuksi päätyi ja paluu matkallaan hän kävi alueilla ja kaupungeissa jotka eivät tule mieleen kuten Samarkandissa, Kandaharissa ja Hudžandissa. Aleksanteri kääntyi tunnetusti takaisin kun hänen armeijansa kieltäytyi menemästä eteenpäin vaan he halusivat palata kotiinsa. Tuo matka kuitenkin jäi kesken sillä Aleksanterin yllättävä kuolema ilman selkeää perijää jätti tilanteen avoimeksi kenelle tahansa joka sai käsiinsä miehiä ja jonkun tekosyyn millä saisi itsensä sidottua Aleksanterin oikeutetuksi perijäksi.

Adrian Goldsworthyn kirjoittaminen on kiehtovaa, joskin hän ei tunnu olevan erityisen hyvä narratiivin luoja. Tämä on tietysti hyvä asia kun käsitellään Arrianuksen, Polybiuksen ja Liviuksen teksteissä kerrotaan vain niin paljon kuin kerrotaan. Tämä johtaa melko katkonaiseen kerrontaan kun tiedämme että yhtenä vuotena valloitettiin joku alue ja seuraavana vuonna toinen lyhyissä taisteluissa. Emme kuitenkaan tiedä mitä noiden taistelujen välillä tapahtui ja vastuullinen historioitsija jättää sen tyhjäksi tai spekuloi varovaisesti.

Aikalaiskirjoituksia Aleksanterin elämästä meillä ei ole säilynyt vaikka Aleksanterilla olikin ihan omat propagandistit mukanaan ja he kirjoittivat historiansa. Toki noidenkin säilyminen kertoisi vain sen mitä Aleksanteri halusi kertoa.

-----

Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota

Olen Beevorilta lukenut ne kaksi kirjaa jotka kaikki muutkin ovat lukeneet, eli Stalingrad ja Berliini. Joskus olen hankkinut ja osittain lukenutkin Normandia 1944 kirjan mutta sen kohtalo oli vähän heikko kun eräällä ryyppyreissulla se päätyi kylpyammeeseen. Olin siis tietoinen Beevorin yleisestä tyylistä ja siitä että hän osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti ja värittää tarinaansa mielenkiintoisilla pikku faktoideilla. Tämä kirja oli kuitenkin pieni pettymys. Se keskittyi hyvin pitkälti sotilaalliseen aspektiin eikä niinkään ideologisiin taustoihin ja siirtoihin sillä kentällä. Tässä toki sivuttiin Baltian maiden, Suomen ja Puolan itsenäistymisiä ja sitä miten Valkoinen osapuoli ajoi itsensä nurkkaan kieltäytymällä myöntämästä noiden maiden itsenäisyyttä ja täten menettämällä koko sodan. Muuten tuo tuntui melko kevyeltä kokonaisuudelta verrattuna Revolutions podcastin tekemään sarjaan Venäjän vallankumouksesta. Nämä toimisivatkin ehkä parhaiten yhdessä Revolutionsin selittämällä taustoja, henkilöitä ja muuta sellaista samalla kun Beevor selittää miten taisteluissa meneteltiin. Ei kirja silti huono ole, se vain ei ollut ihan sitä mitä toivoin. Kirjassa mainittiin kuitenkin eräs bolshevikkijohtaja joka oli ottanut nimensä eräältä kirjalliselta hahmolta joka asui Pietarissa melkoisessa kurjuudessa, osin omasta tahdostaan.

----

Fjodor Dostojevski: Rikos ja Rangaistus

Minä en pidä Raskolnikovista erityisesti. En tosin usko että lukijan kuuluukaan pitää hänestä. Hän on tietyistä miellyttävistä ja hyvistä puolistaan huolimatta liian ylpeä ottaakseen apua vastaan vaan turvautuu mieluummin murhaan, kuvitellen olevansa itse hyvän ja pahan tuolla puolen. Olevansa Napoleoniin verrattava suurmies, kun oikeasti hän murentuu henkisesti kappaleiksi murhattuaan yhden naisen suunnitelmallisesti ja toisen ikäänkuin vahingossa ja pakosta tämän nähtyä hänet murhapaikalla vielä lämpimän ruumiin äärellä.

Kirja kuvaa meille rikoksen jo teoksen alkumetreillä ja loppuosa onkin omalla tavallaan kuvausta rangaistuksesta. Ei siitä minkä laki Raskolnikoville loppujen lopuksi antaa, vaan siitä miten tuo teko riivaa päähenkilöämme. Miten vainoharhaisuus jäytää häntä. Miten hän pelkää jäävänsä kiinni ja täten ei pysty nauttimaan ympäristöstään. Tunnustus tulee kun on tullakseen. Poliisi Porfiri Petrovits päättelee että Raskolnikov on syyllinen. Raskolnikov kertoo prostituoiduksi ajautuneelle Sonjalle itse mitä on tehnyt. Sonja tästä huolimatta lähtee hänen kanssaan Siperiaan karkoitukseen jossa Raskolnikov viimein tajuaa itsekin rakastavansa Sonjaa (rakkaus on sokeaa tai jotain).

En oikein tiedä mitä sanottavaa tästä kirjasta on mitä ei ole jo sanottu. Ymmärrän sen merkityksen, mutta ehkä en täysin.

 

[alwahla]

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

No niin. Sain luetuksi tämän kirjan muistaakseni perjantaina, jonka jälkeen olen viettänyt viikonlopun kootakseni ajatukseni yhteen tästä lukukokemuksesta sekä kirjoittaakseni jonkinmoisen "lyhyen" yhteenvedon kirjasta. Katsotaan, mitä tästä nyt tulee.

Uljas uusi maailma on yksi 1900-luvun merkittävimmistä dystopiakuvauksista kaunokirjallisuudessa yhdessä George Orwellin 1984:n kanssa. Vaikka molemmat kirjat kertovat dystooppisesta maailmasta, on niissä merkittäviä eroja ja sen vuoksi niitä ei pidä missään nimessä sekoittaa toisiinsa, koska kirjoissa käsitellään dystooppista maailmaa hyvinkin eri tavoilla.

Uljaassa uudessa maailmassa on kaksi hyvin erilaista maailmaa: on totalitaristinen yhtenäisvaltio, joka kattaa lähes kaikki mantereet ja sen lisäksi on pieni, noin Ranskan kokoinen alue New Mexicon alueella, jossa asuvat "villit" ja joka on kaikin tavoin pyritty eristämään maailmanvaltiosta. Elämä noissa kahdessa maailmassa ei voisi olla kauempana toisistaan.

Maailmanvaltiossa ihmisen kohtalo määritellään jo sikiöstä alkaen sen mukaan, mihin yhteiskuntaluokkaan hän sattuu kuulumaan. Geenimanipulaation avulla nämä suurissa tuotantolaitoksissa tuotetut ihmisenalut jaetaan kreikkalaisten aakkosten mukaan alfoihin, beetoihin, gammoihin, deltoihin ja epsiloneihin. Alfat ovat määrältään vähäisimmät, mutta he ovat korkeimmissa viroissa ja tehtävissä. Myös beetat ovat pyramidin huipulla edustamassa keskijohtoa.
Gammat, deltat ja epsilonit edustavat työläisiä, joista viimeksimainitut ovat saaneet kaikkein lyhimmän tikun ns. valmistusvaiheessa. Monet deltoista ja epsiloneista on kloonattuja ja heitä käytetään käytännössä orjina tekemään kaikkein raskaimmat tehtävät niin tehtaissa, kaupungeissa kuin maaseuduilla. Alempikastilainen ei voi mitenkään nousta ylempään kastiin.

Kulttuuri on käytännössä kuollut, koska korkeakulttuuri ja taide on hävitetty ja sen omistaminen tai edes katsominen tulkitaan suureksi rikokseksi. Historia on puolestaan pyyhitty kokonaan ihmisten mielistä tuhoamalla kaikki museot, kirjat ja muistomerkit. Vain muutamia kirjoja on säilynyt, mutta niitäkin pidetään kassakaapeissa sekä visusti valvotuissa tiloissa, joista vain aniharvat alfat pääsevät niitä lukemaan. Kaikki suuret uskonnot on häivytetty ja korvattu Henry Fordilla, mistä lisää seuraavassa kappaleessa.

Konsumerismi ja monokapitalismi ovat maailmanvaltion kantavia periaatteita, minkä johdosta lapset aivopestään jo muutaman kuukauden ikäisestä vauvasta ihannoimaan kuluttamista, suhtautumaan avoimen alistavasti ja toisinaan myös rasistisesti alempiin yhteiskuntaluokkiin sekä ennen kaikkea palvomaan Fordin perustajaa Henry Fordia, joka on korvannut Jumalan. Tämän johdosta nykymaailmassa tunnettu ajanlasku on korvattu täysin toisella ajanlaskulla. Kirjassa eletään vuotta 632 jälkeen Fordin, joka siis tarkoittaa Fordin T-mallin ensiesittelyä vuonna 1908.

Maailmanvaltiossa asuvat ihmiset ovat siis syntyneet suurissa tuotantolaitoksissa kuin esimerkiksi radiot tai televisiot "syntyvät". Ihmissikiöitä karaistetaan tai poltetaan, tyhmennetään tai tehdään fiksummiksi, altistetaan sairauksille ja pyritään ennen kaikkea tekemään mahdollisimman paljon kuluttavaksi vuosikausia jatkuvan aivopesun myötä. Seksiä harrastetaan avoimesti ja sitä pidetään hyveenä, mutta koska merkittävä osa kansasta on steriilejä ja koska ihmisen valmistaminen tapahtuu tuotantolaitoksissa ympäri maailmaa, on perhe terminologiana hävitetty ja sanoista isä, äiti, sisko ja veli on tullut suorastaan kirosanoja.
Lääketiede pitää ihmiset työkykyisinä, mahdollisimman paljon kuluttavina ja seksuaalisesti aktiivisina aina 60 ikävuoteen asti, jonka jälkeen ihminen kuolee. Kuolemasta on tehty absurdi väliaikanumero, koska suurin osa kansasta ei tajua kuoleman konseptia.

Sotia ei ole esiintynyt vuosikausiin, koska valtio suorastaan työntää soma-nimistä huumetta ihmisten kurkuista alas saaden nämä käyttäytymään kuuliaisesti ja yhteiskunnan arvoja noudattaen. Toinen syy siihen, miksi sotia esiintyy niin vähän maailmanvaltiossa on se, että niin sanotut maailmanohjaajat ovat huomanneet alussa mainitsemani kastipyramidin olevan se paras tapa kaitsia väkivaltaisuuksia.

"Villien" kansoittamassa intiaanireservaatissa tilanne onkin sitten ihan eri. Heillä on kristinusko sekä luonnonuskontoja, äidit synnyttävät lapsensa ja kasvattavat nämä joko yksin tai kumppaninsa kanssa, lääketiede puuttuu, samoin konsumerismi ja monokapitalismi. Reservaatissa eletään suhteellisen vapaasti, mutta toisaalta siellä ollaan yhtä rasistisia ja epäluuloisia kohtaan kuin maailmanvaltiossa. Lisäksi alkoholi ja kovat huumeet aiheuttavat ongelmia varsinkin köyhempien ja muutenkin heikommassa asemassa olevien keskuudessa.

Pääosassa kirjassa on Bernard-niminen mies, joka kuuluu alfoihin (tarkemmin sanottuna alfamiinuksiin), mutta joka on tuotantovaiheessa syntyneiden komplikaatioiden johdosta jäänyt fyysisesti pienikokoiseksi. Hän on yksinäinen, epävarma ja introvertti, mitkä ovat kaikki sellaisia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joita tyypillisellä alfalla ei esiinny. Hän on nuori mies eli hieman 20-vuotias.

John on "villi", johon Bernard ja Lenina tutustuvat näiden matkatessa reservaattiin. Hänen äitinsä on Linda (beeta-), joka lähti aikoinaan matkalle reservaattiin Bernardin pomon kanssa ja joka jäi tuolle tielleen loukkaannuttuaan tapaturmaisesti. Tuo pomo on puolestaan Johnin isä, jonka hän tulee myöhemmin tapaamaan, kun hän päättää lähteä Bernardin ja Leninan matkaan. John on niinikään 20-vuotias mies, joka on oppinut lukemaan lukemalla ensin äitinsä tuomia geenimanipulaatiosta kertovia ohjeistuksia ja myöhemmin Shakespearen koottuja teoksia. John ihastuu palavasti Leninaan, mutta ei osaa ilmaista sitä.

Lenina on nuori, 19-vuotias beeta, joka työskentelee samassa työpaikassa kuin Bernard. Hän on siitä harvinainen nainen, että hän haluaa seurustella yhden ihmisen kanssa pitempään kuin muut. Yhteiskunnassa kun katsotaan hyväksi sellaista suhdetta, joka kestää vain muutaman viikon. Hän ihastuu Johniin ja on avoimen seksuaalinen. Hän ei kuitenkaan voi ymmärtää reservaatissa elävien elämäntyyliä ja paheksuu sitä voimakkaasti.

Kirja on alunperin julkaistu vuonna 1932 ja siinä näkyy selvästi tuolle ajalle tyypillinen tapa suhtautua väheksyvästi ja avoimen rasistisesti alkuperäiskansoihin sekä ylipäänsä eri taustoista tuleviin ihmisiin. Lisäksi kirjan tapa ennustaa tulevaisuutta tuntuu tietyissä kohdin huvittavalta, mitä tulee erityisesti teknisen kehityksen kuvaamiseen. Nämä kaikki on toki ihan ymmärrettäviä asioita, sillä tokkopa kukaan aikakautelainen olisi osannut aavistaa, millainen maailma tulisi olemaan esimerkiksi runsaan sadan vuoden päästä, puhumattakaan maailmasta vuonna 2540.

Kirjan parasta antia on nimenomaan konsurismin, hyvin ahdistavan totalitarismin ja monokapitalismin kuvailu niin suuressa kuvassa kuin pienen ihmisen silmin nähtynä (sekä maailmanvaltion asukkaiden että "villin"). Hyvin ankea vaihtoehtoinen tulevaisuus näyttäytyy kirjan sivuilta heti alusta alkaen ja meno vain kiihtyy, mitä pitemmälle kirjaa ehtii lukea.
Huonoja puolia on puolestaan juuri tuo rasismi, masentava maailmankuva sekä hivenen lattealta tuntuva loppu. Noista edellä mainituista aineksista olisi voinut helposti kirjoittaa toiset 280 sivua, jolla olisi syvennetty vielä voimakkaammin maailmaa vuonna 2540. Nyt kirjan loppu jätti vähän nihkeän maun suuhun. En rupea sitä spoilaamaan, mutta sen olisi voinut kirjoittaa paremmin.

Kaiken kaikkiaan ehdottomasti suositeltava romaani, joka herättää ajatuksia vielä pitkään sen jälkeen, kun on sulkenut kirjan kannet. Yksi parhaimmista dystopiaa käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut. Kannattaa myös lukea tuo Orwellin kirja, vaikka se toki onkin kovin erilainen tähän verrattuna.

****

P.S. Se siitä "lyhyestä" yhteenvedosta :P

 

[Jotva]

Pitkähkön fiktiivisen kirjallisuuden jakson (n. puoli vuotta) jälkeen eteen sattui mielenkiintoinen muistelmakirjojen sarja, joilla on osittain jonkinlainen jatkumokin.

Nyt lopuillaan on Topi Salmen ja Tommi E. Virtasen teos Isäni Vexi. Topi on siis joidenkin ehkä muistaman kuuluisan sanoittajan Vexi Salmen poika ja kirjassa hän kertoo Vexistä omasta näkökulmastaan.
Tuon Vexi-kirjan jatkoksi ajattelin lukea samoilla vauhdeilla Tommi Saarelan kirjoittaman kirjan Kassu Halonen - Maailma on niin kaunis. Vexi ja Kassuhan pyörittivät aikoinaan yhdessä Kisun kanssa Flamingo -levy-yhtiötä ja heillä oli muutenkin tiivis yhteistyösuhde.
Sitten pöydällä on vielä Heikki Silvennoisen elämäntarina Nousut ja laskut. Tämä sopii jatkumoksi sekä musiikin että kirjoittajan osalta, koska em. Tommi Saarela on kirjoittanut myös tämän kirjan. Saarela on kirjoittanut myös Pave Maijanen - Elämän nälkä -kirjan, joka oli varsin mielestäni hyvä.

 

[Zaster]

Maija Vilkkumaa, Miina Supinen- Vilkkumaa.

Mikko Kuustonen- Mikko Kuustonen omaelämänkerta.

Sakari Kuosmanen, Tommi Saarela- Sakari Kuosmanen ihana elämä.

Heikki Silvennoinen, Tommi Saarela- Heikki Silvennoinen nousut ja laskut.

Mikään tarkoitushan ei kesän aikana ollut lukea neljää kirjaan suomalaisista viihteen tekijöistä, mutta yksi kirpparilöytö ja tutuilta lainaksi saadut kirjat ajoivat tähän tilanteeseen ja hyvä niin.
Kaikki hyvin kirjoitettuja ja elämää täynnä olevia kirjoja, paljon hauskoja tarinoita ja sattumuksia joita sai välillä nauraa ihan ääneen. Suomi myös pieni maa ja piirit pienet joten vastaan tuli samoja tapauksia joita sitten käytiin läpi hieman eri näkökulmasta. Tämä varsinkin Kuustosen ja Silvennoisen kirjojen kohdalla, miehethän ovat soittaneet ja tehneet musiikkia yhdessä.

Vaikken haluakkaan näitä kirjoja alkaa laittamaan paremmuusjärjestykseen, kirjoittaminen kun ei koskaan ole kilpailu, ei ainakaan minusta.
Mutta on silti pakko nostaa Mikko Kuustosen kirjaa esille. Kuustosen kirjaa lukiessa ja miehen kertomaa tarinaa kuunnellessa tulee tunne kuin kuuntelisi paljon elänyttä ja kokenut shamaania, jotain jolla on syvällisempää tietoa. Kulkee tarina sitten missä tahansa, tulee lukijalle vahva tunne siitä että hän olisi juuri sillä hetkellä juuri siellä, vahvasti preesensissä. Miehen kerronta on puhdasta ja syvällistä, johon on välillä pelottavan helppoa peilata omaa elämää ja elämässä tehtyjä valintoja. Siitäkin huolimatta että oma elämäni on niin kaukana show bisneksestä kun vain olla voi, mutta kun miehille tulee tarpeeksi ikää, niin väistämättä tulee myös niitä yhtymäkohtiakin.
Itselle Kuustonen on aina ollut muusikko. Muistan kuunnelleeni jo 80-luvun lopulla miehen gospel tuotantoa ja myöhemmin tietysti Q.Stone-yhtyettä. 90-luvalla tulikin sitten soolotuotantoa ja mm. sellaiset superlevyt kuten, Abrakadabra ja Aurora.
Musiikkiuran lisäksi käydään luonnollisesti läpi myös tv-uraa ja kaikkea muuta mitä mies on viihteen saralla ehtinyt tehdä. Nämä osat toivat itselle paljon uutta tietoa Kuustosesta ja hänen urastaan.

Mikä parasta, juuri tämä kirja oli se kirpparilöytö joten tätä ei tarvitse kenellekään palauttaa. Enkä ihmettelisi jos joskus lukisin tämä uudelleen.

Vilkkumaa. Teki vaikutuksen, ison sellaisen. Rohkean ja omaa polkuaan kulkevan vahvan naisen tarina. Vilkkumaa on useaan otteeseen tuonut esiin rakkautensa suomenkieleen ja sen tuntee tästä Vilkkumaan ja Supisen kirjoittamasta kirjasta. Teos on yhtä aikaa herkkä ja vahva.
Iso suositus myös tällä kirjalla. Ihan jo ihan siitäkin syystä että saa pienen käsityksen miltä musiikkimaailma näyttäytyy naisen silmin katsottuna ja koettuna.

 

[Blue F]

Tänään tuli lämmitettyä saunaa Jari Tervon Aamenella, sekä Matriarkalla. Annoin molemmille aikaa sen kuutisenkymmentä sivua, mutta en sen pidemmälle. Myönnettävä, että televisiossa mies toimii, muttei paperilla.

Sen sijaan Christian Rönnbackan Hautalehto-sarja on lähtenyt suorastaan lentoon. Löysin tämän lopulta luettavaksi vasta parisen viikkoa sitten. Nyt on jo viides osa työnalla ja maistuu kyllä erittäin hyvältä. Lennokasta huumorilla höystettyä dekkaria.

 

[Eddie]

Arttu Tuomisen Lavastaja jatkaa hänen laadukkaan tuotannon sarjaa. Hän on mielestäni paras dekkaristi, mitä Suomesta tulee. En ainakaan ole lukenut/kuunnellut parempaa omaan makuun.

 

[lemponen]

Arttu Tuomisen Lavastaja jatkaa hänen laadukkaan tuotannon sarjaa. Hän on mielestäni paras dekkaristi, mitä Suomesta tulee. En ainakaan ole lukenut/kuunnellut parempaa omaan makuun.

Sama juttu. Itsekin olen Tuomisen viimeistä äänikirjana lukemassa. Alku ainakin on ollut kovasti mielenkiintoa ylläpitävä. Ja kun hahmot ovat entuudestaan tuttuja ja mielenkiintoisia, niin mikäs tässä Arttu Tuomisen Lavastaja tarinaa kuunnellessa. Sen mitä olen ymmärtänyt, on tämä tämän sarjan päätöstarina. Arttu Tuomiselta odotan, että kasvaa dekkarien kirjoittajana vielä entisestään. Pori on varmaan aika pieni miljöö, mihin tarinat sijoittaa. Joku suurempi miljöö vaan seuraavaksi käsittelyyn - hyvin se Arttu Tuomiselta menee.

 

[Eddie]

Sama juttu. Itsekin olen Tuomisen viimeistä äänikirjana lukemassa. Alku ainakin on ollut kovasti mielenkiintoa ylläpitävä. Ja kun hahmot ovat entuudestaan tuttuja ja mielenkiintoisia, niin mikäs tässä Arttu Tuomisen Lavastaja tarinaa kuunnellessa. Sen mitä olen ymmärtänyt, on tämä tämän sarjan päätöstarina. Arttu Tuomiselta odotan, että kasvaa dekkarien kirjoittajana vielä entisestään. Pori on varmaan aika pieni miljöö, mihin tarinat sijoittaa. Joku suurempi miljöö vaan seuraavaksi käsittelyyn - hyvin se Arttu Tuomiselta menee.

Nyt ollaan tietysti vähän vaarallisilla vesillä, mutta jos on viimeinen, niin kirjan loppu on.. no jätetään tämä tähän. Pitää selvästikin kuunnella se loppu uudelleen ajatuksen kanssa.

 

[lemponen]

Nyt ollaan tietysti vähän vaarallisilla vesillä, mutta jos on viimeinen, niin kirjan loppu on.. no jätetään tämä tähän. Pitää selvästikin kuunnella se loppu uudelleen ajatuksen kanssa.

Ei tietenkään mulla ole mitään varmuutta. Jostain vain luin jonkun kirjoituksen, josta ajattelin että aha, tämä on siis Delta-sarjan viimeinen osa. Mutta ei sen enempää tietoa.

 

[Sonny Burnett]

Auschwitzin kadonneet lapset | Into Kustannus

Anna Stuartin Auschwitzin kadonneet lapset on Auschwitzin kätilö -menestysromaanin odotettu jatko-osa!

intokustannus.fi