Jos olisin aloittanut Sandbergin kirjasta, olisi minulla todennäköisesti yksi piste enemmän
@Everton in wanhojen sanojen visasta, eilen illalla luin tuosta kirjasta eukon valittavan viinanperkeleeseen vankileiriltä paluun jälkeen ratkenneelle ukolleen ettei hänestä löydy enää miestä "fingerporillisen vertaa".
Toisaalta voi ajatella niinkin, että jos järjestys olisi ollut toinen, niin sinulta olisi saattanut jäädä tuo kirjan lause ymmärtämättä.
Mutta hyvä kun olit tägännyt minut, sillä noitavainot on oikeasti tosi kiinnostava juttu (
@Iisoppi @Musta Nuoli). Tuo synkkä ajanjaksomme on jäänyt mielestäni suorastaan rikollisen vähälle huomiolle, en muista että sitä olisi kovinkaan kummoisesti käsitelty peruskoulussa tai lukiossakaan. Loistava
Noitanaisen älä anna elää -kirja oli ainakin minulle osittain varsin WTF-kamaa. Sen pitäisi olla oikeastaan pakollista luettavaa kaikille, sillä yhtäläisyyksiä löytyy valitettavasti myös nykyaikaan. Tai jos ei ole lukuihmisiä, niin voisipa kirjaan pohjautuva Tulen morsian -leffakin sopia sivistämään; en tosin ole itse nähnyt sitä, joten en suorilta kädin osaa suositellakaan.
Noitavainoista tulee tosiaan monella ensimmäisenä mieleen Keski-Eurooppa, mutta todellisuudessa aktiivisimmin - ja käsittääkseni myös pisimpään - sitä harrastettiin Ruotsissa. Asukaslukuun suhteutettuna Ahvenanmaa on ihan oma lukunsa ja kirkkaasti ykkössijalla. Vainot koskettivat tavalla tai toisella käytännössä jokaista saarelaista, kuolemantuomiothan olivat vain pelkkä jäävuoren huippu. Seuraamukset heijastuivat myös perheisiin ja sukuihin sukupolvien ajan.
Wiljami muistelee oikein, eli enemmistö syytetyistä ja tuomituista oli miehiä. Riippui tosin vähän siitä, millaisesta noituudesta syytettiin. Noituudellahan ei tosiaankaan tarkoitettu yleensäkään mitään sellaista, mitä meidän satukirjoista opittu noitakäsityksemme on. Vaikka toki huimimmissa tapauksissa oli mukana Blåkullalle lentämistä jne. Vaan useimmiten kyse oli jostain arkisista asioista. Tuttavilla oli ollut riitaa ja toinen oli sanonut pahasti. Seuraavalla viikolla tältä loukatulta oli sitten yllättäen kuollut parhaiten maitoa tuottanut lehmä, joten eihän siihen voinut olla syynä mikään muu, kuin tuttavan noituma loitsu. Piispan puheille siis.
Tai ehkä kaikkein yleisintä oli se, että oma sato ei onnistunut, mutta naapurin tontilta kerättiin enntäyssato. Onneahan ei tuolloin käsitetty samalla tavalla sattumanvaraisena asiana kuin nyt, vaan se oli tarkka määre: onnea on aina olemassa saman verran, ja sattumaa on vain siinä, miten tasapuolisesti se jakautuu. Ja jos nyt sitten kävi niin, että flaksi meni naapurin puolelle kovin vahvasti, niin siinähän sitä taas oli noituuden työtä ihan varmasti ja asiaa pappilaan kipin kapin.
Kaikkea noituuttahan ei vielä tuolloinkaan pidetty pahana, vaan ero ns. valkoisen noituuden (kirkollinen magia) ja musta noituus (pahat loitsut ja teot) oli aika häilyvä. Toisaalta taas kirkon haluna oli häivyttää noituus ja muut muinaiskansallisten uskontojen piirteet omien oppiensa tieltä. Mutta hyvän onnen noituminen omalle viljasadolle oli yleistä ja periaatteessa sallittuakin. Sen sijaan kiellettyä oli se, että manasi naapurille huonoa onnea, jotta oma sato saisi parempaa onnea.
Naiset olivat puolestaan hyvin kärkkäitä epäilemään esimerkiksi leskirouvia noidiksi, jos heillä oli pienikin pelko siitä, että joku voisi alkaa vikittelemään heidän aviomiestään. Aviorikkomuksista nyt puhumattakaan.
Noituusuhkauksia käytettiin myös politiikan, paikallisen valtapelin ja uskon asioiden pelinappulana, sillä voitiin myös kiristää ihmisiä. Ns. oppineille (eli päättävien tahojen lähellä oleville) ei kannattanut ryppyillä. Maailma oli muuttumassa kovalla vauhdilla myös tuolloin: ne kellä oli valtaa halusivat pitää siitä kiinni hinnalla millä hyvänsä, kun taas toiset haistoivat tilaisuutensa tulleen.