Luulen, että mulla on jonkinlainen ymmärrys osapuolten ajattelusta ja tarkoitusperistä. Humanistisesti ajatteleva ihminen ajattelee niin, että kieli ja sanat määrittelevät todellisuuden: kielen muuttaminen muuttaa todellisuutta. Luonnontieteellisesti ajatteleva ihminen ajattelee niin, että sanat peilaavat todellisuutta: todellisuuden muuttaminen/muuttuminen muuttaa kieltä. Tässä on myös huomioitava se, että yleisesti näiden kahden ryhmän välillä on kitkaa siitä, mitä todellisuus tarkoittaa. Humanistisesti ajattelevalle todellisuus on enimmäkseen sitä, mitä pään sisällä tapahtuu, s.o. millaiset ajatukset ohjaavat ihmisen toimintaa ja päätöksentekoa. Luonnontieteellisesti ajattelevalle todellisuus on enemmän sitä, mitä on pään ulkopuolella ja miten se vaikuttaa ihmisen ajatteluun ja sitä kautta toimintaan ja päätöksentekoon.
Valtaojan argumentin näen kohdistuvan tähän: hänen mielestään itse sanaa tärkeämpää on se, että mitä motiivia tai toimintaa sana edustaa, siis "peilaa".
Tässä ollaan oleellisen äärellä.
Käytännössä näissä debateissa puhutaan enemmän tunteista kuin sisällöistä. Sen huomaa jo siitä, että studioon kutsutaan auktoriteetiksi kosmologian professori sekä toimittaja. Formaatti on myös luotu niin, että saadaan mahdollisimman paljon konflikteja aikaan; toimittaja ei esimerkiksi pohjusta aihetta tietopohjaisesti, vaan kuvailee, miten se on aiheuttanut närkästystä ja hämmennystä. Mitä merkitystä sillä on, miten "suuri yleisö" reagoi johonkin aiheeseen? Käytäisiinkö sama keskustelu kosmologiaa käsittelevän aiheen kohdalla?
Periaatteessa näissä "keskustellaan keskustelusta"-aiheissa on aina pohjalla ideologinen ydin. Kuten lainaamani kirjoittaja osuvasti tähdentää, kyse on
tietoteoreettisesta kiistasta. Vastakkain ovat yhteiskunnan epäkohtia etsivä konstruktivisti sekä objektivistisiin faktoihin tukeutuva empiristi. Konstruktivisti ajattelee, että kieli on tekoja, jotka luovat merkityksiä. Tällöin kieli on myös vallan väline. Objektivisti taas ajattelee, että maailma ja siitä johdettavat faktat ovat olemassa riippumatta siitä, miten ihminen niitä tulkitsee. Tuoli on tuoli, vaikka joku kysyisi, että mikä on tuolin idea? Kuka määrittelee, mitä sanomme tuoliksi?
Objektivisti ajattelee ontologisessa mielessä, että maailmaa määrittävät
faktat, joihin päästää käsiksi tieteen avulla. Konstruktivisti taas katsoo, että faktat ovat neuvoteltavissa. Ne eivät siis ole olemassa, ellei joku ole tulkinnut niitä ja antanut niille merkitystä. Arvannette, kumpi em. koulukunnan edustajista hakeutuu luonnontieteiden ja kumpi sosiaalitieteiden pariin?
Yhteiskunta on lähihistoriassa arvostanut enemmän luonnontieteilijän mielenmaisemaa. Valistuksen eetokseen kuuluu positivistinen usko siihen, että maailman mysteerit avautuvat, kunhan vain tiede selvittää
objektiiviset faktat. Harmi kyllä, ihmisiä koskevissa asioissa tämä kuvio ei ole yhtä yksinkertainen kuin vaikka fysiikassa tai biologiassa. Joudutaan kysymään, kenen mielestä ja millä perustein jokin asia on tosi.
Tämä liittyy käynnissä olevaan keskusteluun siten, että kuvailemani "luonnontieteilijä" ei voi hyväksyä asioiden politisoimista, eli sitä, että asetetaan asioita vastakkain. Hän katsoo, että kunhan syrjivät elementit on jo kitketty yhteiskunnasta (lait, räikeät epäkohdat ym), ne eivät enää ole kummoinen ongelma. Yhteiskunnassa vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo, jossa jokainen saa sen minkä ansaitsee.
Konstruktivisti sen sijaan problematisoi ajatuksen siitä, että kaikkia kohdeltaisiin tasa-arvoisesti. Tällöin hänen mielessä valtaa on foucautlaisittain
kaikkialla; kielenkäyttö on tekoja, esiintyjävalinnat kertovat jotain valitsijan mielenmaisemasta, ja osallistujien ulkoinen habitus määrittää keskustelun valtasuhteita. Niinpä tältä katsantokannalta on tärkeää analysoida
kuka sanoo ja
miten sanoo. Valtaoja ei voi hyväksyä tätä, sillä hän ajattelee - mielestäni hieman idealistisesti - että sosiaaliset kysymykset ratkaistaan deliberaatiolla, eli paras
argumentti voittaa, eikä sen sanojalla ole niin merkitystä.
Valtaoja ei ole nähdäkseni kovin poliittinen henkilö, mutta hän astuu aihealueelle, joka on poliittisesti latautunut. Silloin hän ei mielestäni ole vahvimmillaan, ja tämä näkyy siinä, että hän toistaa lauseita kuten "vetää herneen nenään" sekä "ei pitäisi kytätä toisiamme". Tällä tavalla hän nähdäkseni antaa ymmärtää, että oleellisempaa ei ole aatteellinen keskustelu sisällöistä, vaan se, että miten kukin reagoi aiheeseen.
Ebrahimi puolestaan kompuroi siihen, että hän ottaa Valtaojan ajatukset henkilökohtaisena hyökkäyksenä. On erittäin vaikea asettua hänen puolelleen, jos keskeinen motiivi on paljastaa Valtaojan ilkeät tarkoitusperät. Valtaoja on kuitenkin keskustelijana aika maltillinen ja hyväntahtoinen, enkä usko, että hän tietoisesti loukkaa ketään.
Poliittisista aatekokonaisuuksista voi olla montaa mieltä, eikä niissä useinkaan ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Valtaojan valistushenkinen ajattelu on tärkeä osa länsimaista sivistystä ja sen vahvuuksia, mutta se jättää jonkin verran aukkoja ihmisten välisten suhteiden analysointiin. Ebrahimi sen sijaan puhuu ihan tärkeistä kysymyksistä ja analysoi niitä hyvin, mutta on aika yksipuolinen. Argumentit menevät välillä aivan epäoleellisuuksiin, kuten siihen, mikä on Valtaojan historia "hyvän tekemisessä". Tällöin Ebrahimi ylitulkitsee vastapuolen tarkoitusperiä ja keskittyy henkilöön eikä sisältöön.
Olisi mielenkiintoista kuulla tai nähdä YLEltä ohjelma, jossa kaksi tämän aihealueen asiantuntijaa keskustelisi rauhassa ja perinpohjaisesti, mitkä filosofiset ja poliittiset tekijät aiheuttavat näitä konflikteja. Ehkä sitä ei nykyisen mediapaineen oloissa voisi toteuttaa tv:ssä, mutta radiossa voisi toimia.