Se nyt on ainakin Spotifyn listoja katsellessa mielestäni aika selvää jo tässä vaiheessa, että Neil Young oli totaalisen väärässä laulaessaan "rock and roll is here to stay". Suomen listan kärjestä löytyvät Nikke Ankara, Major Lazer, Roope Salminen, Mäkki, JVG, ALMA, Arttu Lindeman, Raappana, Alan Walker, Imany, Teflon Brothers, Mike Perry, Laura Voutilainen, Coldplay, Feix Jaehn, Selena Gomez, HesaÄijä, Vesala, VG? ja Evelina. Kun sinä olet vanha, rock-musiikki on suunnilleen yhtä relevanttia kuin Dallapé tällä hetkellä, eikä ne sun morrisseyt kiinnosta ketään alle viisikymppistä.
Tässä kyllä väkisinkin päätyy sen huomion eteen, että musiikki itsessänsä on jotain muuta, kuin merkittävä asia. Musiikin kannalta kun on se sama kuka milloinkin keikkuu popparilistojen kärjessä, niin kuin on täytisen yhdentekevää millä hilavitkuttimella sen innovaationsa todentaa. Oleellisempaa olisi ymmärtää ne elementit, eli sisällöt, mitkä siinä musiikissa on sisällä. Tietysti, jos musiikki itselle sattuu olemaan tapettia, jonka avulla joku kikkarapää jongleeraa viihdyttävästi, kirjoittamassasi on pointti. On kuitenkin niin, että musiikki itsessään sisältää monenlaisia asioita ja jos niitä haluaa ymmärtää, tai ne ovat merkityksellisiä itselle, lainattu on ymmärtämättömyyden ylistys.
On ihan totta, että musiikki on bisneshenkisesti adapteerattu nuorisokulttuurin tapetiksi rahantekoon, mutta se on myös adoptoitu oleelliseksi osaksi ideologisia pyrkimyksiä, uskontoja, sodankäyntiä ym, eli loppujen lopuksi sinun popparileijunta on varsin pikkuruinen osa ja merkitykseltään mitätön musiikin kehityksessä ja historiassa.
Soittajana musiikin merkitys ja sisällöt on ihan toiset, kuin kuulijana. Asian voi nähdä kahtaallisesti, toisille osata soittaa tarkoittaa teknisesti puhdasta tulkintaa primavista lappusia pläräillen, toisille taas kykyä ilmaista sisäinen maailmansa soittamalla, näiden kombinaatio on sitten yleensä se, joka kestää ajan.
Säveltäjälle homma taas on ihan eri, kun siihen liittyy dramaturgian lisäksi jänteen ja tarinan rakentaminen. Millä säveltää ja miten säveltää on täysin merkityksetöntä, vain tulos ratkaisee. Ilmaisun tyylilajit on samantekeviä, koska musiikki on kieli ja genret on vaan murteita, jotka noudattaa kuitenkin samaa toisilleen ymmärrettävää viestiä.
Katsojana, jos niin ajattelen, sanoisin, että Dallapeen keikka joskus vuonna miekka ja kilpi (vokaalissa Teijo Joutsela viuluineen) oli miljoona kertaa elämyksellisenpi aktio, kuin vaikkapa seurata Mad Professoria lavalla vääntelemässä nappuloita. Tunsin itseni lähinnä idiootiksi tuijotellessani arsenaalia studiohärpäkkeitä, joilla se ääniänsä teki, mutta mitään siellä lavalla ei katsojan kannalta tapahtunut ja lopulta kiintoisa ja taitava äänillä pallottelu olisi toiminut paljon paremmin toisessa miljöössä, mitään näkemistä visuaalisessa mielessä siinä ei ollut. Samoin katsojana valitsisin aina sen, jossa joku ilmaisee aivoituksiansa musiikin kielellä reaaliaikaisesti. Tiedän toki, että jo viime vuosituhannen loppupuolella monenkin missukan lavasaundit tuli kovolta, jotta saattoi hän myyntihenkisesti keskittyä tissien heilutteluun, edes jossakin rytmissä, tiedän jopa aikas monta kotimaista artistia, joiden keikka ei onnistuisi, jollei studiotuotos olisi se minkä paikallaolija kuulee, mutta nimiä en halua jakaa. Legendahan, jonka paikkansapitävyydestä en ole varma, kertoo, että aerosmihillä oli jo aikoinaan lavarakenteissa bändi, joka varsinaisesti soitti ne biisit, jotta Tyler ja kumppanit saattoivat harrastaa aerobicciä yleisölleen. Mikäs siinä, jos kelpasi.
Tuo luettelemasi lista saa huomioitsijan kulmakarvat kyllä hiukan koholleen, osaatko mahdollisesti analysoida, mitä musiikillisesti merkityksellistä nämä ovat saaneet koskaan aikaan? Mikäli tunnet musiikin kieltä purkaisitko myös ne innovaatiot ja sävellykselliset oivallukset, mihin tuo joukkio on kyennyt? Totuus kuitenkin taitaa lopulta olla, että kaikki musiikki, olipa tyylilaji mikä tahansa, juontuu aina aiemmasta ja on joko sovitus tai pastissi siitä mikä on jo aikaa sitten tehty ja useimmiten paremmin, kun on muokattavaksi päätynyt. Hupaisasti, tuossa listassasi on äkkiseltään katsoen joukko tekijöitä, joita ei olisi, ellei korville aikoinaan olisi ollut sitä Neil Youngia ja Dallapeetä, osalle varmaan tietoisesti, osalle tietämättään.
Mutta, niin on monta mieltä asiaan kun kuulujaakin, joten yhden totuuden omistajaa ei ole olemassa. Äänien ja varsinkin musiikin psykofyysisistä vaikutuksista jos sattuu olemaan kiinnostunut suosittelen kaivamaan kirjastoista Jouko Tolosen väitöskirjan vuodelta 1969: Mollisoinnun ongelma ja kvanttien sijoittuminen unitaariseen sävelasteikkoon, siitä selviää, miksi kulttuurit, uskonnot ja valtaanpyrkijät rahantekijöiden lisäksi niin ahneesti musiikkilla ratsastavat, vaikkeivat siitä lopulta lainkaan piittaa, eivätkä sitä varsinaisesti tietoisella tasolla ymmärrä lainkaan.