Miksi Suomi ei pärjää enää kesäolympialaisissa?

[Pavlikovsky]

Läskistyvä kännykkäkansa ei varmasti ole paras pohja huippu-urheilulle. Toisaalta, motivaatio huipulle pääsemiseen ei kuitenkaan riipu jostakin massasta. Olisiko sitten niin, ettei osata valmentaa harvoja innostuneita oikein, pitäisikö tänne hankkia ulkomaisia valmentajia tai mahdollisuuksien mukaan kannustaa urheilijoita ulkomaille harjoittelemaan. Ehkä vaatimustaso siellä on kovempi.

Näin tämän itsekin näen. Haaste on varmasti globaali, mutta kuuluisien pohjien luomista lapsuudesta nuoruuteen ja aina aikuisuuteen asti ei voi väheksyä. Tässäpä vain kysymys, että miten tämä tehdään. Enää ei pohjia luoda heinää seivästämällä, peltotöissä, metsätöissä tai muussa helvetin raskaassa työssä, jossa monet mestarimme ovat taustatyönsä tehneet, kun Suomea sotien jälkeen rakennettiin ja joista sitten kasvoi lopulta olympiavoittajia. Urheiluseurat ovat väärä vastaus, jossa ohjaajat/vetäjät/talkootyöläiset alkavat olla erittäin katoavaa perinnettä. Siellä ei mestareitamme luoda pelkästään. Ei ole koskaan luotu eikä tulla luomaankaan. Dopingiin liittyvät asiat pelkästään eivät ole myöskään vastaus. Doping tulee aina olemaan ongelma ja vilppiä tulee jatkossa muutenkin olemaan, mutta dopingin tuoma etu lajeissa ei voi olla prosenttia tai kahta suurempi lopulta. Sillä ehkä ratkaistaan joku mitalin väri, mutta ei sitä, että joku jää toista tai kolmatta minuuttia radalla voittajasta.

Tarinahan on muutenkin todella tuttu. Rahaa on yleisesti vähän jaossa kesäolympialajeille tai sen parissa urheileville noin keskimäärin ja Suomessa lopulta joukkuelajit/talvilajit ovat vahvemmilla maaperillä taloudellisesti/markkina-arvoltaan/ihmisten keskuudessa/suosiossakin. Olemassa olevakin raha jaetaan milloin milläkin perusteella onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti niille keille se kuuluu. Ja ehkä lopulta rahakaan ei kaikkea ratkaise, vaikka se auttaa huomattavasti valmistautumisessa, nimittäin massat puuttuvat. Mikä lienee esimerkiksi se lukema, joista me sulkapalloilijoita tai soutajia tuonne kisoihin lähdemme karsimaan? Se on erittäin pieni ja vielä pienempi on se prosentti, että sattuuko juuri nämä yksilöt olemaan niitä mitalikandidaatteja perustasonsa ansiosta.

Kilpailu on kesäolympialaisissa on julmaa globaalin suosion vuoksi. Tekisi mieli olla kirjoittamatta, että talvilajien globaali kisaaminen ei ole mitään siihen verrattuna. No, kirjoitin kuitenkin. Koska perustaso on mitä on, niin todella monelle se mitali on lopulta kisoihin pääseminen. Silloin se ilmapallo posahtaa ja homma muuttuu välittömästi "katsomaan mihin se riittää" - suorittamiseksi, joka on aivan inhimillistä ja sallituakin, mutta joka näyttäytyy piinaavalle kisaturismille ihmiselle, joka on todistanut kestävyysjuoksun kulta-ajat, Heli Rantasen heitot ja jonkun Sievisen katseen ennen ratkaisevaa kisastarttia. Meiltä puuttuu juuri he, ketkä oikeasti lähtevät hakemaan sitä kovinta sijaa ja se vaatii henkisesti poikkeusyksilön, oli lajitaidot mitä vain.

Urheilu tuolla tasolla on myös raakaa leikkiä ja ei enää mikään itseisarvo nuorisolle menestymisestä ja kuuluisuudesta, kun sen voi tehdä nykyään paljon helpomminkin puhumalla itsekseen puhelimelle ja lataamalla sen johonkin palveluun, jota maailma ihmttelee. Valmistautuminen missä tahansa kesälajissa olympialaisiin karsintoineen, kisaamisineen, leirityksineen ja askeettisuuksineen on kaikessa kurinalaisuudessa niin erikoista touhua, että siinä askeettisuudessa varmaan luostarin munkitkin ihmettelevät tuota ansioitumista asialleen. Palkintona siitä voi olla se, että laji kerran neljässä vuodessa on pinnalla, kun esiinnyt vaikka jossain rekkitangolla minuutin kaksi ja haastattelija haastattelee, että no miten meni ja nähdäänkö neljän vuoden päästä uudelleen ja siinä oli se maine.

Ymmärrän hyvin, että tähän leikkiin harvempi enää lähtee, kun tiukkenevassa maailmassa epävarmuus luo sen, että moni haluaa perustaa elämänsä varmemmille raiteille työelämän/uran kautta kuin keikkua jollain tukirahoilla neljän vuoden sykleissä, jos sattuisi pöljä päivä. Tähän peilaten näen, että tulevaisuudessa Suomen kesäolympiamenestys tuskin isoja harppauksia ottaa varsinkaan yksilötasolla ja joukkuelajeissa vaatisi melko ihmeitä, että Suomi rynnisi missään lajissa lähivuosina taistelemaan mitaleista valitettavasti.

 

[Laiskiainen]

Tarinahan on muutenkin todella tuttu. Rahaa on yleisesti vähän jaossa kesäolympialajeille tai sen parissa urheileville noin keskimäärin ja Suomessa lopulta joukkuelajit/talvilajit ovat vahvemmilla maaperillä taloudellisesti/markkina-arvoltaan/ihmisten keskuudessa/suosiossakin. Olemassa olevakin raha jaetaan milloin milläkin perusteella onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti niille keille se kuuluu. Ja ehkä lopulta rahakaan ei kaikkea ratkaise, vaikka se auttaa huomattavasti valmistautumisessa, nimittäin massat puuttuvat. Mikä lienee esimerkiksi se lukema, joista me sulkapalloilijoita tai soutajia tuonne kisoihin lähdemme karsimaan? Se on erittäin pieni ja vielä pienempi on se prosentti, että sattuuko juuri nämä yksilöt olemaan niitä mitalikandidaatteja perustasonsa ansiosta.

Tämä massakysymys on ehdottomasti tärkeä, eikä ne varmasti kovinkaan suuria täällä meillä Suomessa ole. Tämän lukemisesta tuli mieleen muisto noin kymmenen vuoden takaa 8.luokalta, kun meillä oli joku lajiviikko tms, jolloin joka päivä oli kaksoistunnin verran jotain vähän erikoisempaa lajia, joista yksi oli soutu. Tuo tapahtuma sitten loppui mahdollistuuteen vetää soutulaitteella laskennallinen 500m matka, tuon testin jälkeen tunnin vetäneet paikallisen seuran ihmiset alkoivat kyselemään, että olenko harkinnut soutamisesta harrastuksen aloittamista, koska treenamalla voisin päästä nuorisomaajoukkueeseen asti.

Otin nuo puheet ihan vaan höpinänä tuolloin, ja pidä niitä sellaisina edelleen. Yhtä kaikki jos jollekin aivan pystymetsästä repäistylle teinille joku edes neljösosatosissaan markkinoi lajia sillä, että panostamalla voisi päästä vielä maajoukkuetasolle, niin tuskinpa ne massat kovin suuria voivat olla. Etenkin kun miettii, että yleensähän maajoukkuetason kaverit ovat aloittaneet jo aivan lapsina.

 

[Petri1981]

Olen toivonut tästä aiheesta aitoa ja vakavaa valtakunnallista keskustelua, mutta tuntuu että aina joku ”keihäspronssi” ”pelastaa” kisat ja sitten kaikki onkin taas hyvin ja kaikki on tyytyväisiä. Tämän vuoksi ehkä olisi hyvä jos yhdet olympialaiset jäätäisiin täysin ilman mitaleja, niin ehkä jotain aitoa keskustelua saataisiin aikaiseksi. Tai sitten ei. Tällä menolla kyllä ne kisat vielä tulevat, kun Suomi palaa kotiin ilman mitaleja, se on selvää. Jää nähtäväksi onko tänä vuonna jo se hetki.

 

[Espoon Siniset]

Tähän mennessä asukasluvultaan Suomea pienempien maiden mitalit. Judo aika isossa roolissa.

Slovakia
P Koskimelonta, miesten C-1

Irlanti
K Uinti, Miesten 800 m vapaa
P Uinti, Naisten 100 m rinta

Uusi-Seelanti
K Rugby, naiset
H Triathlon, miehet

Kroatia
P Ammunta, miesten ilmakivääri

Georgia
H Judo, miesten 81 kg

Mongolia
H Judo, naisten 48 kg

Moldova
P Judo, miesten 66 kg
P Judo, miesten 73 kg

Slovenia
K Judo, naisten 63 kg

Kosovo
H Judo, naisten 52 kg
P Judo, naisten 63 kg

Fidzi
H Rugby, miehet

 

[Toppeli]

Eniten minua kiinnostaa tietää, mitä Ruotsissa tehdään 10 kertaa paremmin kuin Suomessa. Suomelle näistä kisoista hyvällä tuurilla yksi mitali. Ruotsi ottanee ainakin 10. Asukasluku Ruotsissa tuplat Suomeen nähden. Meidän pitäisi siis ottaa 5, mutta tuota ei saavuteta millään. 2 olisi jo ihme.

 

[Analyytikko_]

Eniten minua kiinnostaa tietää, mitä Ruotsissa tehdään 10 kertaa paremmin kuin Suomessa. Suomelle näistä kisoista hyvällä tuurilla yksi mitali. Ruotsi ottanee ainakin 10. Asukasluku Ruotsissa tuplat Suomeen nähden. Meidän pitäisi siis ottaa 5, mutta tuota ei saavuteta millään. 2 olisi jo ihme.

Vielä enemmän minua kiinnostaisi tietää, että mitä Virossa tehdään toisin kuin Suomessa, kun he yleensä pärjäävät kesäkisoissa Suomea paremmin.

Asukasluvultaan Suomea pienempi maa eikä siellä käsitykseni mukaan mitenkään erityisesti ”uida” rahassa. Silti tuntuvat pärjäävän erinomaisesti asukaslukuun ja resursseihin nähden.

 

[DAF]

Vielä enemmän minua kiinnostaisi tietää, että mitä Virossa tehdään toisin kuin Suomessa, kun he yleensä pärjäävät kesäkisoissa Suomea paremmin.

Asukasluvultaan Suomea pienempi maa eikä siellä käsitykseni mukaan mitenkään erityisesti ”uida” rahassa. Silti tuntuvat pärjäävän erinomaisesti asukaslukuun ja resursseihin nähden.

Viro on sijoittunut nykyisen itsenäisyytensä aikana Suomen yläpuolelle mitalitilastossa yhden kerran, Tokion kisoissa.

 

[erku]

Vielä enemmän minua kiinnostaisi tietää, että mitä Virossa tehdään toisin kuin Suomessa, kun he yleensä pärjäävät kesäkisoissa Suomea paremmin.

Asukasluvultaan Suomea pienempi maa eikä siellä käsitykseni mukaan mitenkään erityisesti ”uida” rahassa. Silti tuntuvat pärjäävän erinomaisesti asukaslukuun ja resursseihin nähden.

Eihän Virolla taida näissä olympialaisissa olla muita tolkullisia mitalitoivoja kuin Erm 10-ottelussa. Uimari Jefimova oli toki 100 metrin rintauinnissa finaalissa, mutta jäi aika kauas mitalikamppailusta. Muuten on sitten aika hiljaista. No, kenties doupparipainija Nabi yllättää, mutta ei häneltäkään paljon voi odottaa, kun pääsi näihin kisoihin vain siksi, ettei olympiapaikan hankkinut venäläinen ei lopulta kisoihin saanut/halunnut osallistua.

 

[IceWalker]

Näin tämän itsekin näen. Haaste on varmasti globaali, mutta kuuluisien pohjien luomista lapsuudesta nuoruuteen ja aina aikuisuuteen asti ei voi väheksyä. Tässäpä vain kysymys, että miten tämä tehdään. Enää ei pohjia luoda heinää seivästämällä, peltotöissä, metsätöissä tai muussa helvetin raskaassa työssä, jossa monet mestarimme ovat taustatyönsä tehneet, kun Suomea sotien jälkeen rakennettiin ja joista sitten kasvoi lopulta olympiavoittajia. Urheiluseurat ovat väärä vastaus, jossa ohjaajat/vetäjät/talkootyöläiset alkavat olla erittäin katoavaa perinnettä. Siellä ei mestareitamme luoda pelkästään. Ei ole koskaan luotu eikä tulla luomaankaan. Dopingiin liittyvät asiat pelkästään eivät ole myöskään vastaus. Doping tulee aina olemaan ongelma ja vilppiä tulee jatkossa muutenkin olemaan, mutta dopingin tuoma etu lajeissa ei voi olla prosenttia tai kahta suurempi lopulta. Sillä ehkä ratkaistaan joku mitalin väri, mutta ei sitä, että joku jää toista tai kolmatta minuuttia radalla voittajasta.

Tarinahan on muutenkin todella tuttu. Rahaa on yleisesti vähän jaossa kesäolympialajeille tai sen parissa urheileville noin keskimäärin ja Suomessa lopulta joukkuelajit/talvilajit ovat vahvemmilla maaperillä taloudellisesti/markkina-arvoltaan/ihmisten keskuudessa/suosiossakin. Olemassa olevakin raha jaetaan milloin milläkin perusteella onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti niille keille se kuuluu. Ja ehkä lopulta rahakaan ei kaikkea ratkaise, vaikka se auttaa huomattavasti valmistautumisessa, nimittäin massat puuttuvat. Mikä lienee esimerkiksi se lukema, joista me sulkapalloilijoita tai soutajia tuonne kisoihin lähdemme karsimaan? Se on erittäin pieni ja vielä pienempi on se prosentti, että sattuuko juuri nämä yksilöt olemaan niitä mitalikandidaatteja perustasonsa ansiosta.

Kilpailu on kesäolympialaisissa on julmaa globaalin suosion vuoksi. Tekisi mieli olla kirjoittamatta, että talvilajien globaali kisaaminen ei ole mitään siihen verrattuna. No, kirjoitin kuitenkin. Koska perustaso on mitä on, niin todella monelle se mitali on lopulta kisoihin pääseminen. Silloin se ilmapallo posahtaa ja homma muuttuu välittömästi "katsomaan mihin se riittää" - suorittamiseksi, joka on aivan inhimillistä ja sallituakin, mutta joka näyttäytyy piinaavalle kisaturismille ihmiselle, joka on todistanut kestävyysjuoksun kulta-ajat, Heli Rantasen heitot ja jonkun Sievisen katseen ennen ratkaisevaa kisastarttia. Meiltä puuttuu juuri he, ketkä oikeasti lähtevät hakemaan sitä kovinta sijaa ja se vaatii henkisesti poikkeusyksilön, oli lajitaidot mitä vain.

Urheilu tuolla tasolla on myös raakaa leikkiä ja ei enää mikään itseisarvo nuorisolle menestymisestä ja kuuluisuudesta, kun sen voi tehdä nykyään paljon helpomminkin puhumalla itsekseen puhelimelle ja lataamalla sen johonkin palveluun, jota maailma ihmttelee. Valmistautuminen missä tahansa kesälajissa olympialaisiin karsintoineen, kisaamisineen, leirityksineen ja askeettisuuksineen on kaikessa kurinalaisuudessa niin erikoista touhua, että siinä askeettisuudessa varmaan luostarin munkitkin ihmettelevät tuota ansioitumista asialleen. Palkintona siitä voi olla se, että laji kerran neljässä vuodessa on pinnalla, kun esiinnyt vaikka jossain rekkitangolla minuutin kaksi ja haastattelija haastattelee, että no miten meni ja nähdäänkö neljän vuoden päästä uudelleen ja siinä oli se maine.

Ymmärrän hyvin, että tähän leikkiin harvempi enää lähtee, kun tiukkenevassa maailmassa epävarmuus luo sen, että moni haluaa perustaa elämänsä varmemmille raiteille työelämän/uran kautta kuin keikkua jollain tukirahoilla neljän vuoden sykleissä, jos sattuisi pöljä päivä. Tähän peilaten näen, että tulevaisuudessa Suomen kesäolympiamenestys tuskin isoja harppauksia ottaa varsinkaan yksilötasolla ja joukkuelajeissa vaatisi melko ihmeitä, että Suomi rynnisi missään lajissa lähivuosina taistelemaan mitaleista valitettavasti.

Asiaa tämä. Koko ongelman voisi tiivistää ja heittää urheilupomojen selitettäväksi yksinkertaisesti näin:

Kun nykyisin jokaisessa urheilulajissa on rankingjärjestelmä, miksi suomalaiset ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta top 10 sijojen ulkopuolella joka ikisessä lajissa?

Ihmeteltäessä olympiamenestyksen puutetta, tämä on olennainen lisäys tähän ongelmaan. Kun ei ole mistä ottaa, niin turha on mitaleistakaan haaveilla. Syyt ovat jossakin syvällä valmennusjärjestelmässämme.

Kulttuuri varmasti vaikuttaa siihen, kuinka moni enää haluaa nykyisin voittaa jotakin suurta. Mutta kun sellaisiakin yksilöitä on, jotka haluavat, meidän systeemimme pilaa nämä ihmiset lähes 100% tehokkuudella.

Jälleen, valmentajat luultavasti ovat kadottaneet kyvyn olla rehellisiä tai vaatia tarpeeksi. Rehellisyyttä tarvitaan, että urheilijalle voidaan sanoa, että tämän tason ylittäminen ei taida onnistua. Vaativuutta tarvitaan, jotta potentiaalinen huippu tajuaisi, kuinka paljon huipulle pääseminen vaatii.

NHL ym. tähtien kohdalla vaatimustason ymmärtäminen lienee helppoa. Jos haluaa isot palkat, joudut tekemään todella paljon ekstraa päästäksesi miljoonatuloille. Mutta entä muut? Vaikkapa joku voimistelija ym. ym? Tiedetäänkö meillä edes enää, mitä huipulle pääseminen vaatii? Annetaanko urheilijoiden harjoitella kuplassa, jossa he oikeasti kuvittelevat tekevänsä tarpeeksi?

Kova vaatimustaso koskee kaikkien maiden urheilijoita. Mutta jotenkin meidän urheilujärjestelmämme toimii niin huonosti, ettei se kykene valmentamaan juuri ketään top 10. Ja kun tästä tasosta vielä nousta mitaleille, sekin vaatii vielä enemmän. On täydellistä onneen luottamista, jos kuvitellaan että sijoilta 10+ pitäisi nousta mitaleille. Joskus sellaista tapahtuu, mutta muilla mailla on myös absoluuttisia huippuja.

Uskon, että Suomesta löytyisi vaikkapa 10 hullua, jotka pääsisivät lajiensa top 10. Mutta eivät pääse, koska valmennus.

 

[juba]

Ensi askel olisi ottaa liikunnalisuus arvoksi kuten Norjassa ja Australiassa ja sen lisäksi olympiakomitean tulisi etsiä noin 12 vuotiaita lapsia olympialajeihin joita täällä ei harrasteta ominaisuuksien perusteella. Lisäksi kaikille tarhalaisille ja 6-12 vuotiaille päivittäinen liikuntatunti alkuvenyttelyineen ja loppuverryttelyineen. sitten vähitellen nostetaan tämä lukioon ja työpaikoille.
Toki isoin ongelma on doping. harva haluaa doupata lapsia lajeissa joissa se on melkein pakko.

 

[JJLehto]

Itselleni sekä kesä- että talviolympiakisat ovat ihan mukavia kerran 4 vuoteen katsella lajeja joihin ei muuten kiinnostusta ole (pl. futis, tennis ja jääkiekko). Eli suomalaismenestys tai menestymättömyys ei juurikaan hetkauta mitenkään (pl. noi 3 lajia, joista vain jääkiekossa voi jotain odotella). Henkilökohtaisella tasolla en siis euroakaan laita kiinni katsoakseni/harrastaakseni noita muita olympialajeja. Julkinen tuki olympialajeille varmaan on paikallaan, mutten yöuniani menettäisi vaikka sitä ei olisikaan. Veikkaan, että jokunen muukin saattaa näin ajatella.

 

[hege]

Väittäisin, että meillä halutaan lasten keskittyvän korupuheista huolimatta yhteen lajiin liian aikaisin ja aikainen lajivalinta suosii ehkä hieman joukkuelajeja koska niissä on kavereita ja usein toimivampi sosiaalinen konteksti. Kun ja jos ei voida tarjota ympäristöä missä voisi monilajisuutta harrastaa edes hieman pidempään joudutaan lajivalinta tekemään ennenkuin edes tiedetään mikä on se oikea laji.

Joku tietysti on sitä mieltä, että jos huipulle haluaa niin laji pitää valita jo 7 vuotiaana ja tietysti tämä varmasti totta mutta vaatii sen että valitsee sen oikean lajin jossa mielenkiinto riittää treenata jne. mutta kun sitä ei tiedä kenellä taso/fysiikka/henkiset ominaisuudet riittävät missäkin lajissa huipulle etukäteen niin itse sanoisin että monilajisuus on parempi vaihtoehto.

 

[Pavlikovsky]

Väittäisin, että meillä halutaan lasten keskittyvän korupuheista huolimatta yhteen lajiin liian aikaisin ja aikainen lajivalinta suosii ehkä hieman joukkuelajeja koska niissä on kavereita ja usein toimivampi sosiaalinen konteksti.

Ihan harrastajamääriin vedoten väittäisin itsekin, että joukkuelajit vetävät hurjan määrän massoja tietyssä ikävaiheessa lajiin mukaan pois sieltä yksilöurheiluskenestä eli joukkuelajeihin ajautuu paljon potentiaalisia yleisurheilu, hiihto, tennis, kamppailulaji, uinti ym ym. porukkaa aivan varmasti. Tottakai joukkuelajeista voi pienen drop outin kautta ajautuakin vielä takaisin yksilölajeihin, mutta en jaksa uskoa, että kovinkaan usein enää minnekään kansainväliselle tasolle asti varsinkin jos esimerkiksi vaikka nyt jääkiekko "kuluttaa" tärkeitä taidon, nopeuden ja motoriikan kehitysvuosia ( about 9-14v) "liian" pitkään.

Monipuolisuus on kyllä hyvä asia ja joukkuelajit liikuttavat kansanterveydellisesti tärkeänä osa-alueena paljon lapsia ja nuoria, mutta siinäkään ei pidä mielestäni liioitella varsinkin jos puhumme tulevaisuuden kansainvälisestä huippu-urheilumenestyksestä. Uinti esimerkkinä on niin julmaa menoa kansainvälisellä tasolla, että yllättävän varhain pitää saada sitä kuuluisaa kilometriä tankkiin, jotta kestää lajinomaisia huippukovia harjoituksia jatkossa ja sitä ei kyllä lentopallon iskulyönnit ja pesäpallon tiikerisyöksyt taas palvele.

 

[hege]

Yksilölajeissa pitäisi ehkä hakea yhteystyötä joukkuelajien kanssa aikaisempaa enemmän, koska luultavasti moni ei edes kokeile mitään yksilölajia koskaan ja näin edes ei tule mitään ajatusta kiinnostaisiko joku laji vai ei tai olisiko siihen edellytyksiä vai ei. Äkkiseltään esimerkiksi kamppailulajit tai yleisurheilulajit voisivat toimia hyvin vaikka fudiksen kanssa yms. ja näin ehkä tavoittaa enemmän mahdollisia harrastajia/kokeilijoita ja siten myös ehkä onnistua nappaamaan jonkun talentinkin joka muuten menisi täysin ohi.

Sinänsä näin vanhemman näkökulmasta joukkuelajit vain tarjoavat paremman tekemisen mahdollisuuden vaikka et olisikaan mikään huippu valitussa lajissa eli ne ehkä vähemmän "all-in" tyyppisiä valintoja. Esimerkkinä omat lapset pelasivat parhaimmillaan etelän piirissä fudiksessa ykköstä eli samantasoisia tai parempia pelaajia oli ikäluokassa varmaan joku 300 pelaajaa ja jos taas oma lapsi olisi ollut 14 vuotiaana vaikka pk-seudun 100 metrin juoksun rankingissa 150 niin aika vaikea olisi itselle perustella miksi pitäisi käydä 4 kertaa viikossa treeneissä.

 

[El Gordo]

Eniten minua kiinnostaa tietää, mitä Ruotsissa tehdään 10 kertaa paremmin kuin Suomessa. Suomelle näistä kisoista hyvällä tuurilla yksi mitali. Ruotsi ottanee ainakin 10. Asukasluku Ruotsissa tuplat Suomeen nähden. Meidän pitäisi siis ottaa 5, mutta tuota ei saavuteta millään. 2 olisi jo ihme.

Suomihan pärjäsi kesäkisoissa ihan hyvin Ruotsin tahtiin (asukaslukuun suhteutettuna) 1988-2012. Sitten vissiin Suomessa huippu-urheilun muutostyöryhmä jätti raporttinsa sisään, ja huippu-urheiluun saatiin muutosta.

 

[Rontti]

Suomessa ei tarpeeksi arvosteta kovaa kilpailua yhdistettynä raakaan harjoitteluun ja liian harva on valmis uhraamaan suurinpiirtein normaalin elämisen urheiluun. Vaikka jo pelkästään olympialaisiin osallistuminen vaatii jo tuon, niin sitten on vielä tosiaan se, että voittamisen sijaan täällä korostetaan enemmän osallistumista, parhaansa tekemistä ja sitten katsotaan vaan mihin se riittää.

Radiossa haastateltiin jotain olympiaurheilijaa, joka oli kovin iloisella "ilmeellä" vaikka oli epäonnistunut ihan totaalisesti ja totesi siihen vielä, että pitää olla iloinen ettei tullut kauden huonoin suoritus vaikka kai se oli aika lähellä sitäkin. En tietenkään tiedä hänen taustojaan ja saattoi olla hyväkin syy olla iloinen enkä minä tietenkään halua, että kukaan masentuisi epäonnistumisista, mutta noin yleisellä tasolla tämä kertoo turhan paljon suomalaisesta huippu-urheilusta. Ei tietenkään kaikkea ja poikkeuksia onneksi vielä löytyy, vaikkakin koko ajan vähenevissä määrin.

 

[El Gordo]

Suomessa ei tarpeeksi arvosteta kovaa kilpailua yhdistettynä raakaan harjoitteluun ja liian harva on valmis uhraamaan suurinpiirtein normaalin elämisen urheiluun. Vaikka jo pelkästään olympialaisiin osallistuminen vaatii jo tuon, niin sitten on vielä tosiaan se, että voittamisen sijaan täällä korostetaan enemmän osallistumista, parhaansa tekemistä ja sitten katsotaan vaan mihin se riittää..

Miä en ymmärrä tätä ollenkaan, miten tämä osallistuminen muka on ongelma, tai voittamisen korostaminen auttaisi asiaa. Urheilijat joita meillä on, varmaan yrittää kisoissa parhaansa. Ja jos on pienetkin mahdollisuudet olympiakultaan, niin varmaan ne tavoittelee kaikin voimin sitten sitä.

Ongelma pikemminkin on, ettei ole kovin paljon urheilijoita joilla edes olisi realistista mahdollisuutta ihan kärkimenestykseen olympialajeissa. Tämä menee sen piikkiin, ettei lahjakkuudet valitse huippu-urheilu-uraa, tai jos valitsevat niin lahjakkuuden jalostus huipuksi epäonnistuu (valmennus tai olosuhteet ei ole parasta laatua).

Ne urheilijat joilla lahjakkuus ei riitä olympiamenestykseen, voivat olla tyytyväisiä että pääsevät kisoihin ja tekevät siellä ok suorituksen. Ja heidän tulisi antaa olla tyytyväisiä.

Menestymättömyyden tuskan romauttaminen näiden meillä vielä olevien ja parhaansa tekevien urheilijoiden niskaan "se paskiainen uskalsi hymyillä haastattelussa vaikka karsiutui" luo vain negatiivista ilmapiiriä, joka tekee entistä epätodennäköisemmäksi, että potentiaaliset lahjakkuudet hakeutuisi huippu-urheiluun pariin.

 

[Rontti]

Miä en ymmärrä tätä ollenkaan, miten tämä osallistuminen muka on ongelma, tai voittamisen korostaminen auttaisi asiaa. Urheilijat joita meillä on, varmaan yrittää kisoissa parhaansa. Ja jos on pienetkin mahdollisuudet olympiakultaan, niin varmaan ne tavoittelee kaikin voimin sitten sitä.

Eihän se osallistuminen ole mikään ongelma ja niin kuin sanoinkin, niin olympialaisiin päästäkseen pitää uhrata, vähän toki lajista riippuen, kaikki muu urheilun eteen. Kun olet harjoitellut ja tehnyt kaikkesi, mutta tuloksena on epäonnistuminen ja et pääse edes lähelle omaa parastasi, niin hain lähinnä sitä, että onko vaatimustaso jossain mielessä vähän liian alhainen ja ollaan tyydytty siihen, että päästään sinne olympialaisiin ja ottamaan olympiatatuointi osallistumisen merkiksi. Eikä siinäkään mitään väärää tietysti ole, mutta jonkin sortin pointtina oli siis se asenteen puute.

Ongelma pikemminkin on, ettei ole kovin paljon urheilijoita joilla edes olisi realistista mahdollisuutta ihan kärkimenestykseen olympialajeissa. Tämä menee sen piikkiin, ettei lahjakkuudet valitse huippu-urheilu-uraa, tai jos valitsevat niin lahjakkuuden jalostus huipuksi epäonnistuu (valmennus tai olosuhteet ei ole parasta laatua).

Vähän niin kuin tämän tuossa edellä jo kirjoitin, kun totesin, että liian harva on valmis uhraamaan muuta elämää urheilun takia.

Menestymättömyyden tuskan romauttaminen näiden meillä vielä olevien ja parhaansa tekevien urheilijoiden niskaan "se paskiainen uskalsi hymyillä haastattelussa vaikka karsiutui" luo vain negatiivista ilmapiiriä, joka tekee entistä epätodennäköisemmäksi, että potentiaaliset lahjakkuudet hakeutuisi huippu-urheiluun pariin.

Jos olet olympiakisoissa tyytyväinen siihen, että et tehnyt koko kauden heikointa suoritusta, niin mielestäni on ihan asiallista kyseenalaistaa sellaisen urheilijan asenne tekemiseensä. Kuten kirjoitin, niin en tiedä esimerkkiurheilijan tilanteesta sen enempää ja totesinkin, että hänellä saattaa hyvinkin olla syynsä tyytyväisyyteensä ja se hänelle suotakoot.

Itse en tykkää paapomisesta ja olen kohtalaisen varma, että Suomessa epäonnistunutta urheilijaa ei mollata ainakaan enempää kuin muualla maailmassa ja hyvä niin. En minäkään paskiaiseksi todennut vaikka vähän sellaisia sanoja suuhuni asettelitkin.

 

[Dino]

Mikä minusta on jotenkin suomalaisessa urheilussa huolestuttavinta, on se että niin moni urheilija suorittaa omaankin tasoonsa nähden alakanttiin arvokisoissa. Kun kaikki tekeminen pitäisi kuitenkin tähdätä siihen, että arvokisat olisi kauden tai koko uran kruunu, ja siellä oltaisiin parhaimmillaan. Suomalaisilla tuntuu liian usein se huono päivä osuvan juuri siihen arvokisan karsintaan ja/tai finaaliin.

 

[El Gordo]

Y
Itse en tykkää paapomisesta ja olen kohtalaisen varma, että Suomessa epäonnistunutta urheilijaa ei mollata ainakaan enempää kuin muualla maailmassa ja hyvä niin. En minäkään paskiaiseksi todennut vaikka vähän sellaisia sanoja suuhuni asettelitkin.

Yritän selittää pointtini lyhyemmin.

- Nykyjonnet ja jonnettaret ei ole nähneet suomalaisen voittavan olympiakultaa kuin vanhoilla mustavalkofilmeillä. Voittajat on suuren maailman luonnonoikkuja, kuten Bolt, Duplantis ym. Miten suureksi suomalainen juniori arvelee mahdollisuuden että olisi itse saanut geenilotossa olympiavoittoon riittävän lahjakkuuden? Varmaan aika pieneksi.
- Jos korostetaan, että huippu-urheilu on raakaa itsensä kiduttamista ja kärsimystä, ja sittenkään et ole mitään jos et voita maailmanmestaruutta tai olympiakultaa, niin ei tuo ole viesti joka houkuttelisi panostamaan urheiluun täysillä.
- Parempi viesti olisi, että myös kärjen takana Suomen värejä esillä pitävät urheilijat ovat tärkeitä ja arvostettuja. Ja että urheilu-ura voi tuoda muita ikimuistoisia kokemuksia, kuten olympiakisoihin osallistumisen, vaikka niitä isoja voittoja ei koskaan tulisi.

En toki tarkoita, että asenteen tulisi olla niin "hällä väliä" että epäonnistuminen isoissa kisoissa ei aiheuta harmitusta eikä toimintatapojen kriittistä tarkastelua. Mutta en nyt oikein usko että se yleinen ongelma onkaan.

 

[Ak13Ze]

He katsoisivat ennemmin ufc- tai driftingklippejä YouTubesta.

Näinhän se on. Minullakin on koko aamupäivän pyörinyt olympilaiset tuossa ruudulla, mutta kun kello lyö 16.30 vaihtuu ne välittömästi Drift Mastersin Latvian osakilpailuun.

Enkä yhtään ihmettele että nuorilla asia menee juuri noin, kun minä kolmekymmentä vuotiaana olen nykyään enemmän kiinnostunut driftingistä kuin olympilaisista.

 

[MegaForce]

Ihan harrastajamääriin vedoten väittäisin itsekin, että joukkuelajit vetävät hurjan määrän massoja tietyssä ikävaiheessa lajiin mukaan pois sieltä yksilöurheiluskenestä eli joukkuelajeihin ajautuu paljon potentiaalisia yleisurheilu, hiihto, tennis, kamppailulaji, uinti ym ym. porukkaa aivan varmasti. Tottakai joukkuelajeista voi pienen drop outin kautta ajautuakin vielä takaisin yksilölajeihin, mutta en jaksa uskoa, että kovinkaan usein enää minnekään kansainväliselle tasolle asti varsinkin jos esimerkiksi vaikka nyt jääkiekko "kuluttaa" tärkeitä taidon, nopeuden ja motoriikan kehitysvuosia ( about 9-14v) "liian" pitkään.

Monipuolisuus on kyllä hyvä asia ja joukkuelajit liikuttavat kansanterveydellisesti tärkeänä osa-alueena paljon lapsia ja nuoria, mutta siinäkään ei pidä mielestäni liioitella varsinkin jos puhumme tulevaisuuden kansainvälisestä huippu-urheilumenestyksestä. Uinti esimerkkinä on niin julmaa menoa kansainvälisellä tasolla, että yllättävän varhain pitää saada sitä kuuluisaa kilometriä tankkiin, jotta kestää lajinomaisia huippukovia harjoituksia jatkossa ja sitä ei kyllä lentopallon iskulyönnit ja pesäpallon tiikerisyöksyt taas palvele.

En osta täysin tätä joukkuelajiteoriaa, vaikka on varmasti yksi syistä. Kyllähän meidän pitäisi olla sitten parempia jalkapallossa, Slovenian tai Slovakian tyyliin, vaikka kesäolympialaisissa ei tule suurta menestystä.

Itsestäni tuntuu, että suomalaisilla ei riitä henkinen kantti, vaikka löytyy lahjakkuutta. Ella Junnilla on hyvä esimerkki tästä.

 

[Mauri-Antero]

Varmaan myös tietous siitä, että yleisurheilu on Suomessa pikku pennosilla pyörivää apuraha- urheilua ja ammattia siitä on todella vaikea saada, alkaa iskostua nuorison mieliin. Miksi rääkätä itseään puolikuoliaaksi jonkun heijastin- palkinnon vuoksi? Kaikista ei myöskään voi tulla Nhl- jääkiekkoilijoita, mutta helpommin pääsee leivän syrjään kiinni jääkiekossa, kuin leikkimällä Vireniä.

Pienen kansan jatkuvasti vähenevät rahavarat pitävät myös huolen siitä, mihin niitä entistä tarkemmin kohdennetaan. Kuningaslaji jääkiekko saa isot setelit muiden noukkiessa pennit maantieltä. Mika Anttonen lahjoittaa vuodessa miljoona euroa vähävaraisille jääkiekko- perheille, mutta kuka lahjoittaa yleisurheilijoille? No fucking nobody.

Täytyy olla ylpeä, että on edes jääkiekko Suomessa.

 

[Steril]

En osta täysin tätä joukkuelajiteoriaa, vaikka on varmasti yksi syistä. Kyllähän meidän pitäisi olla sitten parempia jalkapallossa, Slovenian tai Slovakian tyyliin, vaikka kesäolympialaisissa ei tule suurta menestystä.

Itsestäni tuntuu, että suomalaisilla ei riitä henkinen kantti, vaikka löytyy lahjakkuutta. Ella Junnilla on hyvä esimerkki tästä.

Jalkapallossahan Suomi on ikävä kyllä, Euroopan pohjakastia, suhteessa väkilukuun. Alkukesällä tästä käytiin jossain ketjussa keskustelua, mutta käytännössä vain Baltian maat ovat pelaajatuotannossa ja materiaalissa näkyvästi Suomen perässä jos lilliputtimaita ei oteta huomioon.

 

[Stevie]

Nykyään pitää Ikan sanoin olla elämäntapaintiaani, jotta menestystä voisi tulla. Löytyykö näitä sitten vielä.