Toisenlainen näkökulma menestymättömyyteen: heitetään hanskat tiskiin! Suomi on jo saavuttanut tarpeeksi kesäolympialaisista, joten miksi tuhlata rahaa turhuuteen? Panos/tuotos-mallilla koko homma olisi jo ajat sitten laitettu jäihin.
Perusongelmana on se, että meillä on erittäin vähän huippuja edes kymmenen joukossa. Yhtään takuuvarmaa mitalistia ei ollut kisoissa. Joitakin mahdollisia mitalisteja oli. Mitään jossiteltavaa suorituksista ei ollut. Voidaan toki harmitella sitä, että painissa Savolainen joutui yhden kilpailijan loukin vuoksi vaikeampaan yläkaavioon. Pronssi olisi ollut helpompi ottaa alakaaviosta. Judossakin tuli kovia vastustajia heti vastaan, mutta ei voittajaa kumminkaan. Mitali olisi vaatinut onnen suosintaa, nyt ei sitä ei tullut.
Moukarissa oli vähän tuuriakin, kun kova jenkki tipahti kolmelta viime kierrokselta. Taso ei kuitenkaan riittänyt mitaliin, vaikka lähellä käytiin. On vain muutama laji, johon voisi vielä panostaa: moukari, miesten keihäs ja varauksin naisten seiväs. Wilma lienee kuitenkin ainoa, joka voi mitalin ottaa, Lampela on kova tsemppari, mutta tuskin omaa kykyä huimiin korkeuksiin. Yksittäisiin urheilijoihin voisi panostaa, kuten Kaivo-oja ja sen koutsi. Vannisen pitäisi saada parempi valmentaja ulkomailta. Purjeveneet voi ottaa viihdekäyttöön, Nauvon satamassa on aina niille tilaa. Ampuma-aseet voi luovuttaa suosiolla armeijalle.
Eli toisin sanoen, luovutaan rankisysteemin orjallisesta noudattamisesta ja asetetaan tiukat menestyskriteerit tässä ja nyt. Ehkä tämäkin voisi hiukan nostaa valmennuksen tasoa, kun oma duunikin olisi liipaisimella.
Valitaan kokonaan toisenlainen ajattelutapa: panostetaan kansan liikkumiseen, kansanterveyteen. Nostetaan Suomi liikkeen määrässä maailmanhuipulle. Vähennetään liikalihavuuden aiheuttamaa rasitusta Suomi-neidolle. Tällainen kampanja pitäisi aloittaa jo peruskoulusta. Lapset ja nuoret liikkumaan! Tällä tavoin säästettäisiin miljarditolkulla terveysmenoissa tulevaisuudessa.
Voisimme luoda kansallisen projekti 2030 liikunnan ilolle. Etuna sekin, että voimme tuntea kaikki itsemme sankareiksi, laulukin on jo valmiina. Tätä pitää tehostaa verohelpotuksin. Jos henkilö todistetusti tiputtaa 10 kiloa painostaan, niin se tietäisi riihikuivaa valtion taholta. Ja jos henkilö todistetusti liikkuu viikossa ruumiillaan vaikkapa 50 km, silloin verottaja myös muistaa helpotuksin. Helppoa valvoa tätäkin nykyaikana.
Tätä kautta Suomi voisi taas nousta olympolaisiin korkeuksiin. Muutkin veltostuneet maat huomaisivat, että tärkeää ei ole olympiamenestys, vaan terve kansa. Terve kansa terveessä valtiossa. Jos sitten paljon liikkuvasta kansasta joku haluaisi huippu-urheilla, niin ei nyt ihan vastaankaan pantaisi. Mutta urheilun keskijohto ja paljon muutakin kilometritehtaalle. Me emme tarvitse isopalkkaisia urheilujohtajia kertomaan meille satuja joka neljän vuoden jälkeen.
Olympiaurheilun rahoitusta pienennetään 90% ja rahat kohdistetaan erittäin harvoille valituille urheilijoille ja valmentajille. Tässä olisi tapa myös hiukan motivoida valmentajiakin tuloksen tekoon. Pääosin rahoitus hoidetaan yksityisistä varoista. Ison rahan ammattilaiset hoitakoot omat sponssinsa.
Meillä ei ole mitään syytä ylläpitää nykyistä raskasta järjestelmää, joka ei tuota mitään nostoa edes kansalliselle itsetunnollemme.